Kun Teemu Selänne ja Kimi Räikkönen kuolevat, heitä ei surra niin paljon kuin Matti Nykästä. Ainoa suomalainen, jonka kuolemaa tullaan suremaan samalla tai jopa suuremmalla laajuudella kuin Nykästä, on Vesa-Matti Loiri.
Vesku Loirilla ja Matti Nykäsellä on yksi tärkeä yhteinen ominaisuus, joka tekee heistä surruimpia suomalaisia: jalat. Kummankin jalkojen varassa ovat Suomen suurimmat ja surullisimmat saavutukset.
Heidän meriittinsä taiteessa ja urheilussa ovat ihailtavat, elämäntapansa puolestaan diabeettisen katastrofaaliset – heittäydymme suutelemaan heidän jalkojaan ja samalla joudumme varmistamaan, että pysyyhän kaveri pystyssä.
Rakastamme suurmiehiä, joista löytyy jotain kaltaistamme, syvästi inhimillistä. Voitto on suuri asia, mutta vasta kun menestykseen liittyy haurautta, alamme puhua legendasta. Suomessa tämä on lähinnä tarkoittanut menestyjän alkoholisoitumista ja siitä seuraavia elämään liittyviä epäselvyyksiä.
Jätän tarkoituksella mainitsematta naiset, koska elossa olevia suomalaisia alkoholisoituneita suurnaisia ei – onneksi – ole. Toisaalta voi kysyä, saako suur-etuliitteen Suomessa vain miehet. Minulla ei nimittäin tule mieleen ketään suurnaista.
Sekä Nykäselle että Loirille on kuppi maittanut. He ovat tehneet dokailuillaan meidän tavallisten ihmisten alamäestä hyväksyttävämmän ja saaneet kalsarikännien pyhimyksen arvoaseman.
He ovat myös osoittaneet todeksi sen, että "se mikä ei tapa, vahvistaa" on surkea suomalainen sananlasku: jos viina jotain tekee, se tekee meistä heikompia. Nykäsen tapauksessa viina teki hänestä myös vaimonhakkaajan ja vankilakundin. Loiri on elänyt huomattavasti paremmin ja säilyttänyt arvokkuutensa.
Nykästä ja Loiria yhdistää myös ylivilkkaus. Nykänen oli diagnosoidusti ADHD, Loiri on lähinnä vaikuttanut sellaiselta. Heidän eronsa lienee siinä, että Nykänen kärsi keskittymiskyvyttömyydestä siinä missä Loiri on pystynyt hyödyntämään ylivilkkauttaan, valjastamaan sen käyttöönsä ja operoimaan monilla taiteen ja urheilun alueilla.
Minua ihmetyttää suuresti se, miten nuori Nykänen kykeni keskittymään niin paljon. Hallitakseen mäkihyppäämisen mikroskooppisen pieniä nyansseja myöten hänen on täytynyt keskittyä ja tehdä valtavasti fokusoitunutta työtä. Tämä on edellyttänyt tiukkaa asketismia: omistautumista, hiljentymistä ja yksinäisyyttä.
Kuinka todennäköistä on, että herkästi addiktoituva ja ylivilkas teinipoika kykenee sellaiseen askeesin, jolla tehdään talviurheilun historiaa? Tässä mielessä Nykänen on ihme.
Läpändeeroksen ja kännihuumorin tulevaisuus
Minulla on outo tunne. Se liittyy kulttuurisen aikakauden vaihtumiseen, joka puolestaan liittyy yksittäisten ihmisten vaikutusvaltaan.
Joidenkin ihmisten mukana kuolee jotain suurempaa, ilmiöitä ja lajeja. Kun Kurt Cobain kuoli, hänen mukanaan kuolivat hänen edustamansa vaihtoehtomusiikin alalaji grunge ja Music Television eli MTV. Kennedyn mukana kuoli optimismi.
Luulen, että Nykäsen mukana kuoli jotain muutakin kuin vain yksilö: juntti törttöily. Vaikka kännäilyhuumoriin ja keskariröyhtäyksien säestämiin hokemiin perustuvien Luokkakokous-elokuvien suosio muuta kertookin, luulen näiden ilmiöiden olevan kuolintoreissaan.
On vaikeaa kuvitella, että kännikomedia purisi enää alle 20-vuotiaisiin suomalaisiin, jotka eivät tilastojen mukaan juo. Ja jotka ovat saaneet tarpeekseen vanhempiensa ja isovanhempiensa "pikkuviineissään" olemisesta.
Mikseivät Nykäsen humalaisuus ja läpät ehtineet mennä pois muodista hänen elinaikanaan? Koska meitä Lapinlahden lintujen laulujen, naapurin Masan kännisten elämänviisauksien ja Nasse-sedän örinöiden tahdissa kasvaneita on paljon: meidät on opetettu nauramaan humalaiselle huumorille.
Myönnän, että minua kännikujeilu naurattaa edelleen. Tuntuu kuin sielustani löytyisi loputon sympatia tätä huumorinlajia kohtaan.
Voi olla, että elämme vain välivaihetta, jossa nuuska, kuntosalilla käyminen ja kokaiini ovat hetkellisesti korvanneet suomalaisen päihtymisen peruslähtökohdat: pullon ja sammaltamisen. Mitä jos emme vain pääse juuristamme ja junttimaisuuksistamme eroon?
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että aikakausi on vaihtumassa. Kuinka monta aiemmin menestynyttä, nykyään lonkeroissaan kompuroivaa, hokemia suoltavaa, t-paita farkkuihin työnnettyä nuoremman polven kansansuosikkia osaat nimetä?
Lähimmäksi pääsevät Vesa Keskinen ja Tauski. ITE-filosofian puolella puolestaan Remu Aaltonen on pärjännyt kohtalaisesti. Mutta ei kenestäkään heistä ole Nykäseksi. Tauskit ja kumppanit eivät ole pudonneet yhtä korkealta – heihin voimme kuitenkin paremman (lue: Nykäsen) puutteessa turvautua.
Haluaisin kovasti tietää, millainen huumori puree tulevaisuuden Suomessa ja keille nauretaan. Ilmeisestikään ei sammaltaville suurmiehille. Huipulle päässeistä on tullut tylsiä, koska he joutuvat elämään kurinalaisesti. Imagon inhimillistämisen takia tähtiä saattaa tietenkin välillä masentaa ja toisinaan tapahtua joku "tosi nolo arkinen moka". Poliitikot puolestaan osaavat jo nyt kirjoittaa parempaa poliittista satiiria kuin poliittisen satiirin tekijät.
Hän oli ironisempi kuin häneen ironisesti suhtautuneet
Sinä päivänä, kun Matti Nykänen kuoli, katsoin elokuvan Noidat (1987). Siinä Jack Nicholsonin esittämä paholaismainen hahmo sanoo: "Teeskentelet jotakuta muuta, olet vain puoleksi oma itsesi. Kauanko kestät sitä? Maailma kasvaa ja sinä ravitset sitä. Mutta se ei ravitse sinua. Loppuunkäytettynä se viskaa sinut pois."
Ajattelin Matti Nykästä tämän repliikin kuultuani. Hetken aikaa, kun kuolinuutinen oli vielä liian lähellä, näin hänet repliikin kuvaamana loppuunkäytettynä uhrina. Mutta ei. Nykänen ei teeskennellyt eikä ollut puoliksi oma itsensä. Hän oli oma itsensä.
Nykäsen nerokkuus piilee siinä, että hän oli ironisempi kuin häntä iroinisoineet. Hänestä löytyi niin paljon ironisoitavaa ja koomisia piirteitä, ettei juuri kukaan koomikko imitoinut Nykästä.
Imitoimattomuus tuskin johtui liialllisesta kunnioituksesta tai säälinsekaisesta suojelemisen tarpeesta, vaan siitä, ettei häntä kannattanut matkia: Nykänen pystyi antamaan meeminnälkäiselle kansalle riittävästi naurettavaa olemalla oma itsensä – tai oikeastaan riitti, että hän antoi vain pienen osan omasta itsestään.
Hän tiesi, että pari ulkoa opeteltua outoa aforismia tavallisella tai sammaltavalla puheäänellä tuotettuna riitti aplodeihin ja almuihin.
Pitäkäämme turpamme edes hetken kiinni
Vaikka suomalaisia kuvataan hiljaisiksi, meistä on tullut erittäin hälisevä kansa. Tämän huomasi myös Nykäsen kuolinuutisen jälkeen, kun alettiin riidellä siitä, voiko vaimonpieksäjän kunniaksi järjestää valtiolliset hautajaiset.
Kuinka moni meuhkaamisen asemesta hiljentyi miettimään Nykästä? Ehdotan Matti Nykäsen päivää, joka perustuisi hiljaisuudelle. Lopuksi lyhyet perustelut.
Hiljaisuus tekisi meille ylipäänsä hyvää. Se olisi myös kaunis tapa muistaa Matti Nykäsen saavutuksia urheilussa. Vaikka en tajua mäkihypystä yhtään mitään, Nykänen ei käsittääkseni yltänyt suorituksiinsa mölisemällä hyppytornissa aforismejaan ja puhumalla suorituksensa jälkeen asiat parhain päin. Hän oli hiljaa ja hyppäsi.
