Oli huhtikuinen ilta, kun kaikki muuttui. Oikeuspsykologi Julia Korkmanin äiti oli sairastanut syöpää ja oli tullut aika sanoa hyvästit. Tuosta viimeisestä illasta syntyi myöhemmin Julian veljen käsissä kaunis laulu, jonka keskeinen sanoma on toivossa.
Kun Julia laulaa Då vi ses igen eli Kun kohtaamme jälleen, kuulija liikuttuu, ehkä itkee, ehkä muistaa omia rakkaitaan. Siinä on musiikin suuri voima: se avaa mielen, se läpäisee meidän älylliset suojamuurimme.
Ja tuli toinenkin kuolema ja psykiatri, kirjailija, entinen poliitikko Claes Andersson sai puhelun. Juliaa oli pyydetty laulamaan yhteisen ystävän hautajaisissa, ja hän rohkaistui pyytämään hautajaisiin myös kutsuttua kuuluisaa jazz-maestroa säestämään itseään. Kaikki meni niin hyvin, että laulaminen ja soittaminen jatkui muistotilaisuudessa, eikä ole loppunut sen koommin. Laulut omista kokemuksista, tutut kansanlaulut, jazzahtava poljento, ja keikoilla eturivi itkee, sanovat he, ja vähän ihmettelevätkin sitä, miten yleisö on ottanut heidät vastaan, loppuunmyydyillä keikoilla.
Yhteisen musiikin lumo
Claes Anderssonin ominta aluetta on jazz. Hän sanoo, että jazzin soittaminen yhdessä on aina riemuisaa.
- Kuuntelee, mitä muut soittavat, ottaa vaikutteita vastaan. Usein on niin, että ennen iltakeikkaa on tosi väsynyt, mutta kolmen tunnin soittamisen jälkeen on pirteä kuin peipponen.
Samaa sanoo Julia. Varsinkin kuorossa laulaminen on kuin yhdessä hengittämistä.
- Usein olen täydellisen onnellinen kun olen laulanut.
Julian elämään musiikki on kuulunut aina, kotona musisoitiin ja kuunneltiin musiikkia. Claesin kotona ei musiikki soinut, oltiin enemmänkin hiljaa, mutta pojalle hommattiin välineet musiikkiin. Claes muistelee, että teini-ikäisenä hän soitti strippibaarissakin.
- Siellä oli hieno strippari La Bomme, joka puhalteli saippuakuplia ja niitä miehet saivat yrittää puhaltaa hänen päältään pois. Minä soitin taustalla, ja se oli ihana työ, Claes muistelee.
Musiikki seurasi Claesia myös työpaikalle Tammisaaren mielisairaalaan. Siellä hän perusti suljetun osaston potilaiden kanssa bändin, joka esiintyi talon juhlissa ja kuulosti kuulemma kamalalta.
- Rakastin suljettua osastoa. Siellä oli aitoa kaikki, viha, suru, ystävällisyys, vastuu. Paljon luonnollisempi olo kuin kahvikutsuilla, joissa puhellaan vaan jostain mitättömästä.
Muistoja ja valemuistoja
Julia on työssään erikoistunut etenkin lasten kuulemiseen oikeusprosesseissa. Kirjo on laaja, lievemmästä kaltoin kohtelusta rankkoihin hyväksikäyttötapauksiin. Hän tietää paljon siitä, miten ihmisen muisti toimii ja peräänkuuluttaa vastuuta niin lasten kuulemisessa kuin esimerkiksi aikuisten silminnäkijöiden kanssa. Muisti on hauras, häilyvä ja epäluotettava. Aivot eivät välttämättä erottele sitä, onko joku muisto oikea vai valemuisto. Poliitikkojen muistelmiin ei siis kannata luottaa, sanoo Claes, mutta vannoo itse puhuneensa omissa muistelmissaan totta. No, yksi valemuisto on kyllä tullut julkaistua.
- Muistan ihan selvästi, miten pikkupoikana kaaduin, ja arpikin jäi tähän otsaan. Höpö höpö, sanoivat sukulaiset kirjan luettuaan. Sitä ei ollut tapahtunut, asia oli vaan kerrottu niin monta kertaa, että siitä oli tullut pysyvä muisto.
On puhuttu paljon myös torjutuista muistoista. Vaikka unohtaminen on armeliasta, keskustelua käydään siitä, voiko torjutut muistot esimerkiksi terapiassa herättää henkiin. Tästä Julia ja Claes ovat vähän erimielisiä. Claesin mielestä psykoanalyysi esimerkiksi perustuu siihen, että saadaan esille väisteltyjä muistikuvia, Juliaa taas arveluttavat sellaiset terapeutit, jotka tulkitsevat ihmisen oireilua ja muistamattomuutta jotenkin automaattisesti lapsuuden seksuaalisen trauman kautta.
Mitä jää meihin isistä, äideistä, menneistä sukupolvista
Julia sanoo, että aluksi oli vaikea itkemättä laulaa äidin kuolemasta kertovaa laulua, mutta nyt se jo sujuu. Äiti oli läsnä ja heittäytyi innolla uuteen. Sitä äidin henkistä perintöä Julia haluaa vaalia.
- Työn kautta näen paljon perheitä, joilla asiat eivät ole hyvin. Olen oivaltanut, miten paljon helpommalla olen itse päässyt. Olen saanut ilmaiseksi sellaista turvaa, jonka eteen monet saavat tehdä paljon työtä.
Claesin lapsuustarina on erilainen. Isä oli sodankäynyt mies, joka oli poissaoleva myös sodan jälkeen. Ja kun pojasta tuli vasemmistolainen radikaali, oli riita valmis. Isä uhkasi jopa ampua poikansa.
- Olin puhumassa Vietnamin sodasta ja äiti soitti tilaisuuteen, että isä otti pistoolin ja sanonut lähtevänsä ampumaan sen bolshevikin. Pidin puheeni ja isää ei näkynyt. Oli tullut kotiin, pannut pistoolin pois, eikä siitä asiasta enää puhuttu.
Ruumiisi hengittää, itkee ja nauraa minussa, olet yhä minussa, näin Claesin runoa laulaa Julia ja Claes soittaa. Claes sanoo, että iän myötä sekä isä että hän pehmenivät ja alkoivat lähentyä toisiaan. Loppujen lopuksi isä jopa äänesti kerran Claesin puoluetta, Vasemmistoliittoa.
- Isä kuoli 83-vuotiaana, ja meillä oli silloin sovinto. Yllättävän vaikea asia se isän kuolema oli.
Julia kuuntelee Claesin tarinaa miettiväisenä, onhan hän aivan toisen sukupolven kasvatti.
- Claesin ja isän tarina kuvaa kauniisti sitä kehityskaarta, että miten iän myötä osaa nähdä asioita perspektiivissä, osaa katsoa myös omia muistojaan ja reaktioitaan toisessa valossa. Tarinan loppu on kaunis, kun joku sovinto on tullut saavutettua, Julia sanoo.
