Mari, Marko, Mikko ja Janne menettivät molemmat vanhempansa vuodessa. Sisarusten välinen rakkaus ja yhteinen tahto selviytyä menetyksestä kantoivat läpi rankkojen aikojen.
Keväällä 2015 pirkanmaalaisessa hoitokodissa Mari, Marko, Mikko ja Janne seisoivat äitinsä vierellä. Radiossa soi Vesa-Matti Loirin tulkinta Apulannan Armo-kappaleesta.
Tän täytyy mennä näin, vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää, mutta tiedän et on turhaa, armoo viivyttää
Heinäkuussa äiti kuoli.
Seuraavana keväänä sisarukset seisoivat samassa paikassa, tällä kertaa isän vierellä.
Silloin Apulannan Armo soitettiin puhelimesta tarkoituksella.
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Ihanan tavallinen elämä
Perheen esikoinen Mari, 42, sekä Mikko, 40, ja kaksospojat Marko ja Janne, 31, kertovat eläneensä tavallisen ja onnellisen lapsuuden äidin ja isän kanssa.
Äiti oli lempeä ja rakastava perheen pää, joka piti huolen, että taloudellisesti tiukkoinakin aikoina lapsilla oli kaikki tarvittava. Isä nikkaroi, rakasti kalastamista ja kannusti lapsia kaukalon reunalla.
Pihalla pyöri saksanpaimenkoira, ja lapset tulivat keskenään toimeen kuin ketkä tahansa sisarukset.
Mari ja Mikko olivat vuosia perheen ainokaiset ja olivatkin jo pitkälle kouluikäisiä, kun Marko ja Janne tulivat perheeseen.
”Kun (kaksos)pojat syntyivät, he olivat perheen Aurinko. Minä olin toivonut tyttöjä, joten letitin sitten poikien hiuksia”, Mari muistelee lapsuuttaan.
Perheen vanhimpana lapsena Mari on aina ottanut vastuuta ja huolehtinut perheen pienemmistä. Niin hän teki myös silloin, kun matto vedettiin perheen jalkojen alta.
Äitienpäivänä maailma pysähtyi
”Vuoden 2015 äitienpäivä oli pysäyttävä. Äiti ei jaksanut istua pöydän ääressä. Tajusin, ettei paluuta enää ole”, Mari sanoo ääni särkyen.
Äiti oli sairastanut paksusuolensyöpää kaksi ja puoli vuotta. Syöpä leikattiin, mutta kaikkea ei saatu pois. Syöpä eteni imusolmukkeisiin, eivätkä hoidot auttaneet toivotusti.
Lopulta lääkäri kertoi, että mitään ei ole tehtävissä.
Äiti halusi puhua Marille hautajaisjärjestelyistä, mutta Mari ei ollut valmis keskustelemaan aiheesta. Isä oli palasina, eikä äiti halunnut kuormittaa häntä lisää.
”Äitiä pelotti se, miltä kuolema tuntuu”
Myöhemmin Mari ymmärsi, että hänen oli kuunneltava äidin toiveet.
”Äiti halusi päättää hautajaisisten suhteen kaiken. Kirjoitin ylös toiveet; mitä lauletaan, mitä ei varsinkaan lauleta ja ketä kutsutaan paikalle.”
Eräänä iltana äiti oli ollut huonossa kunnossa, joten Mari tuli lapsuudenkotiinsa yöksi vanhempiensa seuraksi. Seuraavana aamuna, lauantaina, äidille tuli tarve kertoa, miten korut jaettaisiin.
Mari otti kynän ja paperia ja kirjasi ylös kaikki äidin toiveet.
”Äiti riisui sormuksensa ja sanoi, että pojat voivat käyttää niitä, jos menevät naimisiin.”
Samana iltana perhe lähti äidin mukana hoitokotiin.
”Äitiä pelotti se, miltä kuolema tuntuu”, Mari kertoo.
Kun äiti oli hoitokodissa, lapset ja isä vierailivat joka päivä. Iltaisin he nauroivat, itkivät ja kuuntelivat musiikkia.
Yksi mieleenpainuneista kappaleista oli Apulannan Armo. Perhe kuuli kappaleen hoitokodin radiosta ensimmäisen kerran Vesa-Matti Loirin tulkitsemana ja soitti myöhemmin alkuperäisversiotakin useasti.
”Siihen aikaan yritti itselleen kääntää, että tämä on vain pahaa unta. Vaikka kappaleessa on karu teksti, se auttoi käsittelemään todellisuutta. Ajattelin, että jossain vaiheessa tämä loppuu ja nyt odotetaan, että koska se hetki koittaa.”, Mikko muistelee.
Kappale pysäyttää myös Markon edelleen.
”Kappaleen aihe on armo. Juuri sitä, armahdusta, toivoi äidillekin, kun homma alkoi olla siinä pisteessä, että paluuta ei enää ollut.”
Lapset ottivat vuoroyöt, jotta äidin ei tarvitsisi olla yksin ja surun murtama isä voisi levätä kotona edes hieman.
"Vaikka valmistautumisaika oli pitkä, kipu kolahti vasta, kun menetys tapahtui"
Heinäkuisena tiistai-aamuna Mari heräsi äidin viereltä.
Hoitaja pyysi häntä soittamaan perheen paikalle, sillä matka alkoi olla vähissä.
”Olimme kaikki äidin vierellä, kun hän veti viimeiset hengenvedot”, Mari kertoo.
Hetken kaikki oli mustaa.
"Vaikka valmistautumisaika oli pitkä, kipu kolahti vasta, kun menetys tapahtui", Marko sanoo.
Sitten sisaruksiin iski uusi huoli; miten isä tulee pärjäämään?
Uusi suru saapui liian pian
Marraskuussa, vain muutama kuukausi äidin hautajaisten jälkeen, isä sairastui keuhkokuumeeseen. Hän oli jo ennen sitä ollut kipeänä: jalka- ja selkäsärkyjä, vaikeuksia kävellä ja jaksaa.
Lääkärissä oireiden arveltiin johtuvan masennuksesta.
Kivut pahenivat entisestään.
”Helmikuussa 2016 saimme vihdoin magneettikuvat ja paljastui, että tilanne on vakava – isällä oli verisyöpä”, Mari sanoo.
Vielä äidin menetyksestä johtunutta surua käsittelevä sisarusparvi ei voinut uskoa isän diagnoosia.
”Yhtäkkiä isä otti pois sormuksensa, jota ei ollut riisunut koskaan. Hän ojensi sen minulle ja sanoi: kunnes kuolema meidät erottaa”
Pian he löysivät itsensä vuorottelemasta öitä samasta hoitokodista, jossa äidinkin rinnalla valvottiin.
Valtavien kipujen keskeltä isä puhui toistuvasti Jannen tulevista heinäkuun alkuun sovituista häistä. Vaikka isän selkäranka oli murtunut, eikä hän saanut painettua hoitokodin hälytyskelloa itse, hän suunnitteli toistuvasti keinoja kulkea poikansa häihin.
”Yhtäkkiä isä otti pois sormuksensa, jota ei ollut riisunut koskaan. Hän ojensi sen minulle ja sanoi: kunnes kuolema meidät erottaa”, Janne sanoo ja pahoittelee kyyneleitään.
Kaikille valkeni, että isä ei ehkä kestä heinäkuuhun saakka.
Tiedän et on turhaa armoo viivyttää, soi hoitokodin huoneessa uudelleen.
Selviytyminen vahvisti sisarussuhdetta
Isä kuoli kesäkuun 21. päivä, vuonna 2016.
Kaksi viikkoa myöhemmin juhlittiin Jannen häitä.
”Sulatin äidin ja isän sormukset ja teetin niistä vihkisormuksen itselleni. Näin he ovat mukanani koko ajan”, Janne kertoo.
Sisarusten toisiltaan saama tuki suruaikana oli korvaamatonta.
”Olimme samassa veneessä ja pidimme toisistamme huolta. Se auttoi jaksamaan”, Janne kertoo kiitollisena sisaruksilleen.
Käytännön asioista vastuun ottanut Mari ei halua kuvitellakaan millainen kokemus olisi ollut ilman veljiä.
”Väsymyksen ja surun keskellä oli niin rikki, niin reunalla, että pystyin jo katsomaan reunan yli. Kurkin sinne ja mietin, että jos tuosta putoan, hajoan. Kun veljet olivat rinnalla, pystyin astumaan reunalta takaisinpäin”, Mari sanoo.
Vaikka kaikilla sisaruksilla oli omat perheensä, joista oli valtavasti apua surun keskellä, sisarusten keskinäiset keskustelut ja ehdoton rakkaus olivat korvaamattomat.
”Oli helpompi puhua ihmiselle, joka elää samaa surua”, Mari jatkaa.
Yhdessä sisarukset päättivät selviytyä.
”Kaikki tämä vahvisti meidän sisarusten yhteistä sidettä. Hyvä asia, vaikka ikävän kautta – mutta sitähän meistä kukaan ei voinut valita”, Mikko sanoo.
Vaikka sisarusten jakama suru ja ikävä ei ehkä koskaan ota hellittääkseen, he keskittyvät uuteen. Jokaisella heistä on jo omia lapsia ja Markon perheelle syntyy suvun nuorin ihan pian.
Sitäpaitsi, tulossa on perheen vuosittainen pilkkikisa – isän ja äidin kotinurkilla.
Perheen isosisko, Mari, halusi yllättää veljensä SuomiLOVEssa kiittääkseen kaikesta siitä tuesta ja rakkaudesta, jota on heiltä vaikeina aikoina saanut. Katso yllätys ja kuuntele kuinka Apulannan Armo soi sisarusrakkauden kunniaksi!
Lisää merkityksellistä musiikkia ja tosielämän tarinoita löydät myös SuomiLOVEn Instagramista, Facebookista ja Twitteristä.
