Vuosien tuloksettomien lääkärireissujen jälkeen alakouluikäisen Olli Mäkelän niveloireet saivat vihdoin selityksensä: Olli oli sairastunut lastenreumaan. ”Äiti tajusi, etteivät ne mitään tavallisia kasvukipuja olleet”, Olli toteaa nyt aikuisena. Yhä edelleen äiti on pojalleen tärkeä tuki.

Sastamalan jalkapallokentällä käy kuhina. Pieni Olli Mäkelä on elementissään: juoksu sujuu, pallo pyörii. Mitäs siitä, että pienikin törmäys tai kaatuminen aiheuttaa kipua, paljon kovempaa kuin päältä päin kukaan arvaisi.

Vuosien ajan Olli puree hammasta, ja pelit jatkuvat. Jalkapalloa, jääkiekkoa ja tietenkin kaikkea muuta liikuntariehaa, mitä pienillä pojilla on tapana keksiä.

Mutta Ollin äitiä, Asta Mäkelää, pojan kipuilu alkaa huolestuttaa.

– Näin, että jotain erikoista niissä kivuissa on. Sitten kun Olli alkoi kulkea polvet koukussa ja sormet jäykkinä, aloin olla tosi huolestunut, Asta muistelee.

Loppujen lopuksi Ollin kipuoirevyyhti alkoi purkaantua oikomishoidon hammaslääkärin havaintojen ansiosta. Hän näki Ollin leukanivelissä reumaan viittaavia vaurioita.

– Onneksi istuin, kun hammaslääkäri esitti arvelunsa, sen verran hurjalta ajatus reumasta tuntui, Asta kertoo.

Sinä puolustit ja lohdutit aina pienikokoista, sairastavaa poikaasi.

Hammaslääkärireissu poiki matkan reumapolille, ja diagnoosi varmistui: lastenreuma. Ollilla oli ikää kymmenen vuotta.

– Siitä se sitten alkoi, äidin ja minun yhteinen tsemppi reumaa torjumaan, Olli (32) kertoo.

Äiti paneutui Ollin hoitosuunnitelmaan täysin rinnoin. Hän jättäytyi pois työelämästä ja huolehti Ollin lisäksi perheen kodista ja Ollin kahden sisaruksen arjen sujumisesta.

Myös Ollin isä oli tukena, mutta äiti halusi ottaa päävastuun pojan lääkityksestä ja sairaalareissuista.

Sinä äiti, olet kuitenkin aina se, joka sairastit minun kanssani jo lapsena. Sinä muistat ulkoa sairashistoriani.

Tampereen yliopistollisen sairaalan reumapoli tuli vuosien mittaan tutuksi. Äidin kanssa syntyi matkarutiineja. Ensin läpikäytiin tutkimukset ja hoidot, sitten mentiin sairaalan kanttiiniin rosinamunkille. Kotiin ei palattu tyhjin käsin, siskoille muistettiin aina viedä kaupunkituliaisia.

Ne olivat aina meidän matkojamme, tuntui turvalliselta.

Sairaalareissujen lisäksi äiti kuljetti Ollia fysioterapiassa. Ollin oikein käden ranne oli reuman vuoksi lähes liikkumaton. Koulua varten ranne tuettiin päivälastalla. Urheiluharrastuksissa käytettiin erityistä liikuntalastaa ja vielä yöksikin oli oma nukkumislastansa.

Koulussa Ollia pyydettiin pitämään esitelmä reumasta. Olli ei uskaltanut kieltäytyä, vaikka diagnoosi oli niin tuore, ettei hän itsekään vielä ollut varma, mitä kaikkea sairauteen tulisi liittymään.

Äiti hermostui kuullessaan vasta myöhemmin esitelmän jälkikommentteja.

Kun rehtori oli kysellyt voiko se tarttua, sinä suutuit. Tuntui hienolta, että joku uskalsi suuttua rehtorille.

Olli miettii, että juuri äidin tuen voimalla hän aikoinaan uskalsi ja jaksoi mennä mukaan ryhmiin ja urheiluharrastuksiin.

Äiti puolestaan muistuttaa, että Ollin valoisa luonne näkyi jo pienenä.

– Olli on aina ollut herkkä ja empaattinen. Koulussa opettaja oli sanonut: kaikkihan haluu olla Ollin kavereita, Asta Mäkelä kertoo.

Lopulta lastenreuma antoi periksi. Ollilla alkoivat hyvät, kivuttomat vuodet, joita kesti toistakymmentä vuotta.

Urheilu jatkui, koulu ja opiskelut jatkuivat. Olli valmistui pintakäsittelijäksi, ja työpaikkakin löytyi omalta kylältä. Ystävien kanssa soitettiin bändissä.

Juuri kolmenkymmenen ikävuoden kynnyksellä kivut palasivat, nyt erityisesti selän ja niskan alueelle.

Seurasi pari vuotta turhauttavia lääkärireissuja ja asiaa tuntemattomien vähätteleviä arvioita.

– Se kuuluu tuohon ikään, kyllä tässä kaikilla on selkä kipeä, Olli muistelee kuulemiaan kommentteja.

Jälleen tarvittiin äidin tukea. Äiti tiesi, että Olli ei pienistä kivuista hätkähdä, jotain vakavampaa oireiden takana on.

Taisit äiti olla ainoa, joka oikeasti kuuli mitä yritin sanoa.

Vihdoin magneettikuvaus kertoi mistä kivut syntyivät. Ollin selän, niskan ja rintarangan alueella jyräsi selkärankareuma.

Olli oli toisaalta helpottunut siitä, että kipujen syy vihdoin selvisi ja häntä uskottiin. Toisaalta diagnoosi toi mieleen vaikeat lastenreuman vuodet.

Ensimmäisenä soitin tietysti sinulle, kenelle muulle.

Äiti tajusi Ollin tuskan ja turhautumisen. Tällä kertaa lohdun saaja oli jo aikuinen nuori mies, ei enää se pieni ja hento poika. Miten käy Ollin tulevaisuuden, miten Olli jaksaa?

Kaikeksi onneksi tällä kertaa Ollille aloitettiin nopealla tahdilla biologinen lääkitys. Lääke annostellaan Ollille tiputuksella kotipaikkakunnan sairaalassa parin kuukauden välein. Lääke on auttanut uskomattoman hyvin.

– Se oli kuin taikatemppu, Asta-äiti muistelee hämmästystään lääkkeen tehosta.

Vaikka lääke tuntuu purevan hyvin, äidin tuki on edelleen tärkeä. Olli tietää, että äiti on kuin vakaa kallio, tarvittaessa heti kuulolla.

Olli Mäkelä on aina ollut hyvä kirjoittaja. Pari vuotta sitten syntyi "Kiitos äiti" -niminen teksti, joka valittiin Suomen edustajaksi kansainväliseen reumajärjestöjen kirjoituskilpailuun. Kirje on kokonaisuudessaan luettavissa Reuma-lehden maaliskuun 2018 -numerossa (sivu 43). Kirje päättyy näin:

En ikinä osaa kiittää tarpeeksi, koska sille kiitokselle ei ole sanoja. Toivon myös, että tämä sinulle osoitettu kirje koskettaisi muitakin sen lukevia. Vartalomme on hauras, mutta kuinka syvälle kipu menee mieleemme, siihen voimme vaikuttaa. Siinä olette korvaamattoman tärkeitä te, jotka kuuntelette, yritätte ymmärtää ja olette läsnä.

Lue myös:

Luulotaudiksikin epäilty fibromyalgia näkyy tulehduksena aivoissa – Amanda, 20, joutui hylkäämään kivun vuoksi haaveammattinsa

Tämä yleinen sairaus voi yllättäen vaikeuttaa lasten hankintaa – “Tauti pitäisi saada rauhoittumaan ennen kuin raskautta voi edes yrittää”

Seuraa Akuuttia myös Facebookissa ja Instagramissa @yleakuutti!

Katso Areenassa: Reumalla ei ole ikärajaa

Miten sopeutua reumaelämään? Olli Mäkelä rakastaa jalkapalloa ja urheilee kivuista huolimatta. Sari Sainio nujertaa reumaa huumorin voimalla. Biologiset lääkkeet reumapotilaiden apuna.