Hyppää pääsisältöön

Levyllinen ongelmatonta kauneutta?

Erica Nygård soittaa huilua Vaasan kaupunginorkesterissa ja Niels Burgmann soittaa urkuja Helsingin Matteuksen seurakunnassa. Yhdessä he ovat jo pari vuotta kartoittaneet huilu-urku-duon repertuaaria, ja nyt valikoineet uutuuslevylle lähes yksinomaan kaunista musiikkia. Ratkaisu sopii soitinyhdistelmälle ja muusikoiden ominaislaadulle, mutta entä kuulijalle?

Momentum / Nygård & Burgmann
Momentum / Nygård & Burgmann Uudet levyt

Kauneuden painottaminen 1900-luvun musiikissa on vaatinut lievää kikkailua. Poulencin sonaatin ja Widorin sarjan piano-osuudet Niels Burgmann on sovittanut uruille, että ohjelmassa olisi jotain tunnettua. Muilta osin ohjelmisto painottaa suomenruotsalaista sävellysperinnettä, jossa tonaalisuuden arvo on pysynyt korkeana. Jack Mattsonin ja Niels Burgmannin pikkukappaleet ovat niin hempeitä, että Lars Karlssonin uustonaalinen romantiikka tuntuu niiden rinnalla jämäkältä.

Erica Nygårdin huilussa on kantava ja miellyttävä ääni. Vibrato on kiinteämpi ja kauniimpi kuin monella vanhan polven huilutähdellä ja intonaatio rikkeetön. Virtuoositekniikkaa Nygård ei pääse juuri esittelemään, paitsi ehkä Poulencin prestossa, jonka diskanttihelinä tehoaa. Oikeastaan täyteläisten melodialinjojen kontrolliakin voi pitää huiluvirtuositeettina, ja se Nygårdilta luonnistuu.

Yhtä osaava on Niels Burgmann Laihian kirkon urkujen ääressä. Yhteispeli huilistin kanssa on oivallista sekä rytmisesti että rekisteröintien suhteen. Vankka yhteissoittokokemus kuuluu siinä, kuinka tarkasti Burgmann saa toteutettua sovituksensa atakkivetoisista pianostemmoista.

Levykokonaisuuden arvoa omissa korvissani kuitenkin alentaa esteettinen velttous. Pari modernimpaa tai särmikkäämpää pikkuteosta kaiken kauneuden seassa olisi antanut lisää ulottuvuuksia huilun sointiin ja pitänyt kuulijan mielenkiintoa yllä. Toisaalta antaumuksellisesta soitosta kyllä kuulee, että nimenomaan tällainen musiikki resonoi Erica Nygårdin ja Niels Burgmannin sieluissa, miksei siis kuulijankin.

"Momentum". Francis Poulenc (sov. Niels Burgmann): Sonaatti huilulle ja pianolle. Jack Mattson: Cavatina e vivace. Niels Burgmann: Diptyque. Lars Karlsson: Recitativo et aria. Jehan Alain: Aria. Charles Marie Widor (sov. Kortmann & Burgmann): Sarja huilulle ja pianolle. - Erica Nygård, huilu, ja Niels Burgmann, urut. (Alba, ABCD 439)

Kuuntele Uudet levyt 26.2.2019, toimittajana Kare Eskola.

  • Pieni mutta taidokas kokoonpano korostaa vokaalipolyfonian herkkyyttä

    Levyarvostelu

    New York Polyphony on renessanssin vokaalipolyfoniaan erikoistunut mieskvartetti, joka pystyy esittämään neliäänistä, korkeaakin satsia musiikin vaatimalla kirkkaudella ja yhtenäisyydellä. Maailmanluokan osaaminen on tarpeen, koska paastonajan levyllään yhtye esittää Francisco de Peñalosan ja Pedro de Escobarin tunteikasta mutta äärimmäisen herkkää polyfoniaa.

  • Kotoisan hallittu perheduo

    Levyarvostelu

    Sopraano Vilja Riutamaa ja kitaristi Matti Riutamaa ovat sisaruksia musikaalisesta perheestä. Nuorilla taiteilijoilla on toki itsenäiset urat, mutta yhteinen Duo Hermanchito lienee heille tärkeä projekti, ja kuulostaa siltä kuin sisarukset viettäisivät yhteistä iltaa rakkaimman musiikkinsa parissa, sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa, mutta korkealla ammattitaidolla.

  • Jablonski ymmärtää Skrjabinin masurkat

    Levyarvostelu

    Frédéric Chopin on kaikkien pianosäveltäjien esikuva, mutta hänen merkittävä masurkkatuotantonsa ei saanut juurikaan jatkajia. Syynä lienee lajityypin etnisyys - myös taidemusiikiksi tyylitellyn masurkan on säilytettävä yhteys puolalaisiin juuriin. Aleksandr Skrjabin sentään sävelsi CD-levyllisen masurkkoja, ja Ondinen uutuudella ruotsalainen pianisti Peter Jablonski tekee kauniisti kunniaa lajityypin perinteelle.

  • Kahdeksan tuntia sivistynyttä ITE-musiikkia?

    Levyarvostelu

    Kaikhosru Shapurji Sorabji oli brittiläinen säveltäjä, pianisti, kriitikko ja erakkoeksentrikko, joka 1900-luvun alkupuolella työsti valtavan määrän pianomusiikkia post-myöhäisromanttiseen mutta moninaiseen tyyliin. Monia Sorabjin teoksia on pidetty mahdottomina soittaa, ei vain teknisesti vaan myös keston takia. Esimerkiksi Dies irae -teemaan perustuva muunnelmateos Sequentia cyclica on joidenkin mielestä Sorabjin paras, mutta kestää yli kahdeksan tuntia. Ahkera Sorabji-urakoitsija Jonathan Powell on nyt saattanut senkin levylle, joten entistä laajempi perehtyminen Sorabjin taiteeseen on nyt mahdollista. Mutta onko se suositeltavaa?

Lue myös - yle.fi:stä poimittua