Hyppää pääsisältöön

Pluralistinen katarsis Zimmermannin tapaan

Bernd Alois Zimmermannin ilmaisu säveltäjänä kehittyi kohti yhä tehokkaampaa pessimismin ja väkivallan ilmaisua yhä moninaisemmin keinoin. Juuri moninaisuus oli Zimmermannin taiteen ydin. Hän koki toivottomuutta, kun taide oli lipsahtamassa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kaikkien keinovarojen vapaaksi mutta merkityksettömäksi sekoitteluksi - ja juuri sillä sekoittelulla hän kävi toivottomuuden kimppuun.

Zimmermann / RSO & Lintu
Zimmermann / RSO & Lintu Uudet levyt

RSO:n uutuuslevyn varhaisin teos, viulukonsertto, leikkaa hengästyttävän rajusti ryminästä toiseen, mutta levyn kontekstissa se on napakka pikkukappale. Viulutähti Leila Josefowicz joutuu etsimään viuluilmaisunsa äärirajoja ja löytää ne. Soinnin hienouksista ei kannata tässä yhteydessä puhua - kyse on energian määrästä ja laadusta, ja ne ovat kohdallaan, paljon paremmat kuin Zehetmairin levytyksessä. Myös RSO paukuttaa mukana todella napakasti mukana.

Levyn välipala, orkesteripreludi Photopsis, rauhoittaa tapahtumisen tempoa ja keskittyy pitkälinjaiseen sointikehittelyyn, jonka hyytävyydestä nykyiset pastellisävyillä maalaavat koloristit voisivat oppia paljon. Kuulija ei kuitenkaan saa hengähdystaukoa, koska teos sisältää yllin kyllin myös hirvittävää rääkymistä. RSO toteuttaa viiltävät tehot kirurgisella tarkkuudella.

Ja sitten levy pääsee asiaan. Bernd Alois Zimmermannin pääteos, ooppera Die Soldaten, on piinallisen raskas ja vaativa esitettävä, joten Zimmermann teki siitä pelkistetyn konserttiversion, vokaalisinfonian. Heittelehtivien äänimassojen, piinallisen kollaasitekniikan ja fragmentaarisen avantgardelaulun kauhugallerian toteuttaminen on ollut Hannu Linnulle sopiva haaste, ja kas ihmettä, musiikissa pysyy kuin pysyykin joku tolkku, ja jokaisen leikkauksen reunalla kuulija jää odottamaan, mitä sitten. Solistijoukkokin suunnistaa ryteikössä vakuuttavasti, kärjessä sopraano Anu Komsi, jonka voimakas mutta intonaatioltaan tarkka ilmaisu on tarttunut myös muihin.

Koko oopperaan verrattuna vokaalisinfonia tuntuu mittasuhteiltaan ja keinovaroiltaan siedettävämmältä ja siksi myös tehokkaammalta. Katarsis on nimittäin eri asia kuin nitistäminen. Nyt levyn jaksaa juuri ja juuri kuunnella, ja kuuntelun jälkeen on välttämätöntä huokaista hetki, purkaa äärimmäistä musiikkikokemusta luotettavan ystävän kanssa vaikkapa oluttuopposen äärellä, ja päättää ettei enää ikinä kuuntele Bernd Alois Zimmermannia - ennen ensi kertaa. Jotain siinä on, ja sen jonkin RSO tarjoillee muodossa joka herättänee kansainvälistä huomiota.

Bernd Alois Zimmermann: Viulukonsertto; Photoptosis; Die Soldaten. - Leila Josefowicz, viulu, Anu Komsi, sopraano, Jeni Packalen, altto, Hilary Summers, altto, Peter Tantsits, tenori, Ville Rusanen, baritoni, ja Juha Uusitalo, basso, sekä Radion sinfoniaorkesteri/Hannu Lintu. (Ondine, ODE 1325-2)

Kuuntele Uudet levyt 26.2.2019, toimittajana Kare Eskola.

  • Stabat mater täynnä tunnetta

    Levyarvostelu

    Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater on yksi barokin tunnetuimpia kappaleita, nuorena kuolleen säveltäjän koskettava joutsenlaulu. Vuosien varrella olen kuullut Pergolesin Stabat materista alati koskettavampia levytyksiä, kun muusikot ovat yhä paremmin ymmärtäneet barokin intonaation, tyylin ja affektiivisuuden saloja, ja Ensemble Resonanzin uutuus menee taas kärkeen. Näin murheissaan ei äiti ole aiemmin seissyt poikansa ristin juurella.

  • Viulutähti Kopatchinskaja lumoaa lausujanakin

    Levyarvostelu

    Arnold Schönbergin melodraama Pierrot lunaire on hänen esitetyimpiä teoksiaan, mutta itse olen aina vierastanut sen vaatimaa puhelaulua. Ammattilaulajan esittämänä siihen kertyy hienoa äänenmuodostusta, joka on liian kaukana puheesta; näyttelijä puolestaan ei pysy musiikin kyydissä niin hyvin, että pystyisi reagoimaan musiikin tapahtumiin ja karaktääreihin. Uuden levyn perusteella ylivertainen ratkaisu tähän ongelmaan on viulistitähti Patricia Kopatchinskaja, jonka rohkeus, musikaalisuus ja taituruus takaavat parhaan Pierrot lunaire -elämyksen ikinä.

  • Kujeilevat kapriisit

    Levyarvostelu

    Paholaisen viuluniekka Niccolo Paganini omisti kuuluisat kaksikymmentäneljä kapriisiaan "agli artisti" eli taiteilijoille. Sittemmin niitä on kuitenkin käytetty lähinnä viulutekniikan hiomiseen ja mittaamiseen, mikä on rapauttanut niiden arvoa. Onneksi viulistit ovat nykyään alkaneet levyttää kapriiseja siinä vaiheessa, kun opinnoista ja kilpailuista on tarpeeksi aikaa - pirullisiin vaikeuksiin nimittäin kätkeytyy nokkelaa musiikkia, joka paljastaa paitsi taidot myös ominaisuudet taiteilijana. Niin käy myös Alina Ibragimovan kujeilevalla kapriisilevytyksellä.

  • Rohkea osallisuus kuuluu Valkeajoen harmonikka-Lindbergissä

    Levyarvostelu

    Kolmisen vuotta sitten kuulin konsertissa, kuinka Janne Valkeajoki soitti harmonikalle sovittamaansa Magnus Lindbergin musiikkia. Esityksen intensiteetti ja luontevuus tekivät vaikutuksen jo silloin, ja nyt Valkeajoen esikoislevyllä ne vielä korostuvat. Maamme paras nuori harmonikansoittaja ja kapellimestarinakin pätevä Janne Valkeajoki selvästi haluaa ja osaa soittaa Magnus Lindbergiä.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua