Iida Rauhalammi
Yle
Syyrialaisen Youssef Asad Alkhatibin matka teatterilavoille on vaatinut sitkeyttä ja vähän onnea. Suomesta turvapaikan saanut näyttelijä käyttää energiansa teatterin tekemiseen, eikä halua muistella sotaa.
Tämä voisi olla elokuvakohtaus.
Nuori syyrialainen turvapaikanhakija saa töitä siivoojana kreikkalaisesta ammattiteatterista. Hän siivoaa ihailemiensa näyttelijöiden jälkiä ja haaveilee itsekin olevansa näyttelijä. Hän kokeilee roolivaatteita puvustossa, kun näyttelijät ovat vapaalla. Yhtenä iltana hän siivoa lavaa kuulokkeet päässään ja harjoittelee lempinäyttelijäänsä matkien käyttämään ääntään. Pimeässä katsomossa istuu teatterin ohjaaja, joka ihastuu nuoren siivoojan ilmaisuun ja paloon. Hän lupaa tälle pienen roolin seuraavassa näytelmässä.
Täydellinen tuhkimotarina.
Mutta se, mistä kaikki sai alkunsa, ja miksi Youssef Asad Alkhatib istuu nyt Helsingissä Ylioppilasteatterin aulan sohvalla, vaatii pidemmän selostuksen.
Terroristijärjestö Isis valloitti Alkhatibin kotikaupungin Palmyran 2015. Ja uudestaan vuonna 2016. Tuhottu kaupunki on nykyisin Syyrian hallituksen hallussa. Maa on ollut sisällissodassa siitä lähtien, kun Alkhatib täytti 12 vuotta.
Alkhatib asui synnyinmaassaan Syyriassa 15-vuotiaaksi asti. Silloin hänen isänsä lähetti nuorimman poikansa armeijaa pakoon. Kaksi vanhempaa poikaa asuivat jo Ruotsissa. Armeija olisi tarkoittanut samaa kuin sota, eikä isä halunnut lähettää poikaansa kuolemaan tai “tekemään toisille pahaa”.
Kaksi siskoa ja vanhemmat jäivät Syyriaan. Tyttöjä ei pakoteta armeijaan ja koko perheellä ei ollut varaa lähteä. Siksi vain pojat lähetettiin turvaan.
Kysyin mikä Suomi on? Onko se kaupunki Saksassa?
Alkhatib lähti ensin perhetuttujen luokse Turkkiin, josta he pääsivät hänen setänsä kanssa parin kuukauden päästä Kreikkaan odottamaan seuraavaa sijoituspaikkaa. Kreikassa Alkhatabia opiskeli Youtuben avulla englantia.
Samalla hän haki YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kautta kiintiöpakolaispaikkaa Euroopasta.
Kun Kreikassa oli vierähtänyt yli vuosi, suurlähetystöstä ilmoitettiin, että Suomessa olisi paikka. Alkhatib oli hämillään.
– Kysyin mikä Suomi on? Onko se kaupunki Saksassa?
Virkailijoiden huumorintaju ei riittänyt. Eikä Alkhatibinkaan. Hän ei halunnut Euroopan kaukaisimpaan maahan. Joku kertoi, että Suomessa on kylmä ja ihmiset eivät tervehdi toisiaan. Alkhatib olisi halunnut jonnekin, josta tuntisi edes jonkun tai tietäisi jotain.
Alkhatib kieltäytyi ensin “nuoruuden tyhmyyttään”, mutta päätti lopulta lähteä Suomeen, koska tulevaisuus Kreikassa ei näyttänyt hyvältä.
Alkhatib ehti harjoitella kaksi viikkoa roolia kreikkalaisessa teatterissa, kun hänen piti lähteä Suomeen. Roolityö jäi tekemättä. Avuliaan ohjaajan kautta järjestyi lista helsinkiläisistä ammattiteattereista, joihin kannattaisi olla yhteydessä.
Shortsit jalassa Kreikasta lähteneelle pojalle maaliskuinen Suomi näyttäytyi kammottavana ja mustavalkoisena paikkana. Mielikuvat pitivät paikkansa. Muutaman asteen pakkanen tuntui hyytävältä.
– Eka päivä oli vähän huono.
Silti Alkhatib ehti olla Suomessa vain neljä tuntia, kun sähköposti 15 helsinkiläiseen teatteriin oli jo lähtenyt. Muun muassa Kansallisteatteriin, Svenska Teaterniin ja Kaupunginteatteriin. Ensimmäisen vastauksen hän sai samana iltana Helsingin Kalliosta teatterista, jonka nimeä Alkhatib ei enää muista. Hänet kutsuttiin käymään seuraavana aamuna.
Siuntion vastaanottokeskuksessa nuoren pojan suunnitelmia ihmeteltiin. Matkaa Helsinkiin oli noin 50 kilometriä ja poika oli ensimmäistä päivää Suomessa. Alkhatib muistaa, miten vastaanottokeskuksen työntekijä yritti estellä poikaa lähtemästä: “Sinä olet pieni ja Helsinki on iso”.
– Sanoin, että olin Kreikassa vuoden yksin ja tulin Suomeen yksin. Mitään ei ole tapahtunut, muistelee Alkhatib.
16-vuotias poika päästettiin Helsinkiin, mutta häntä varoitettiin käyttämästä metroa tai raitiovaunua ilman lippua. Rahaa hänellä ei ollut. Lopulta Alkhatib käveli keskustasta Kallioon puhelimen navigaattorin avulla.
Teatterissa sanottiin kuitenkin, että suomenkielentaito on välttämätön, ja poika joutui palaamaan pettyneenä keskustaan. Suomeksi käännetty hakemus oli hämännyt ohjaajaa.
Ensimmäinen teatteri Suomessa oli Kansallisteatteri.
Samana päivänä tuli kuitenkin viesti Kansallisteatterista. Jussi Lehtosen ohjaama Toinen koti -näytelmä tehtiin yhteistyössä pakolaistaustaisten ihmisen kanssa. Esityksessä kerrottiin Suomeen pakolaisina tulleiden ammattitaiteilijoiden tarinoita.
– Ensimmäinen teatteri Suomessa oli Kansallisteatteri, hymyilee Alkhatib.
Lehtonen muistaa hyvin ensikohtaamisen. Kansallisteatteriin saapui “nuori mies täynnä intoa, tulevaisuuden uskoa ja elämänhalua.” Yhteistä kieltä ei ollut, mutta selväksi kävi, että tämä ihminen haluaa näytellä.
Pakolaistaustaiselle ihmiselle voi olla vaarallista tehdä tilanteensa julkiseksi asettumalla näyttämölle omalla nimellään. Alaikäisten kohdalla eettiset kysymykset ovat erityisen keskeisiä. Alkhatibin lupaprosessi oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen, mutta nuoren miehen voimakas tahto auttoi.
– Sen tahdon voimalla mentiin läpi kaikenlaisista jutuista, sanoo Lehtonen.
Ohjaaja kuvailee Alkhatibia valovoimaiseksi näyttelijäksi, joka toi iloa koko työryhmään.
Kansallisteatterin produktion jälkeen omista kokemuksista kertominen alkoi tuntua tärkeältä. Myös ohjaaminen kiinnosti Alkhatibia. Syntyi näytelmä “Tapahtui Palmyrassa”, joka kertoo Isisin raakuuksista ja siitä, mitä Palmyrassa tapahtui.
Enää puuttui esitystila.
Alkhatib sai vinkin olla yhteydessä Ylioppilasteatteriin. Hän tapasi teatterin taiteelliset vastaavat Anni ja Hannes Mikkelssonin ja kertoi heille tarinansa.
Anni Mikkelssonin mieleen on jäänyt se, miten Alkhatibin silmät loistivat, kun hän astui Ylioppilasteatterin saliin. Se vakuutti ohjaajan. Mikkelsson tunnistaa itse ohjaajana samanlaisen innostuksen.
Esitys otettiin Ylioppilasteatterin ohjelmistoon vierailuesitykseksi.
Näin kun Isis tulee ja katkaisee päitä.
Esittelytestissä lukee: ”Kaikki tämä tapahtui naapurissani ihmisille, jotka tunsin. Kaikki on totta ja minä näin tämän kaiken.”
Yleisössä ihmiset itkivät ja nauroivat. Monille esityksen katsominen oli pysäyttävä kokemus. Kansallisteatterin Jussi Lehtonen kuvailee esitystä jonkinlaiseksi “Isis-hupaelmaksi”. Se esitti terroristit ristiriitaisina ja jopa koomisina hahmoina.
Lehtonen kiittää Alkhatibin tapaa tuoda lavalle stereotypioita rikkovaa kerrontaa.
Esitys oli erilainen kuin mikään aikaisempi Ylioppilasteatterissa esitetty teos. Lavalla kuultiin arabialaista musiikkia ja puhuttiin arabiaa sekä suomea. Kuten esittelytekstissä lukee, kaikki pohjautui tositapahtumiin.
– Näin Syyriassa verta. Näin kun Isis tulee ja katkaisee päitä.
Näistä asioista Alkhatib ei halua puhua. Siksi hän tekee teatteria. Hänen mielestään kaikkien tulee tietää mitä maassa tapahtuu, mutta sen ei tarvitse tulla ainoastaan uutisten kautta. Teatteri on väylä ottaa kantaa ja kertoa asioista. Ja myös käsitellä niitä.
Alkhatib haluaa pysyä liikkeessä. Pahinta olisi olla kotona tekemättä mitään.
Yksi parhaimmista päätöksistä oli hakea syksyllä oman näytelmän harjoitusten ohella näyttelijäksi Ylioppilasteatteriin. Teatteriin valitaan pääsykokeiden kautta vuosittain noin 15-20 jäsentä. Monet tunnetut näyttelijät ja ohjaajat ovat aloittaneet uransa juuri Ylioppilasteatterin lavalta.
Mikkelsson sanoo, että Alkhatibilla on teatterillista kokonaisnäkemystä, joka ei liity pelkästään ohjaamisen tai näyttelemiseen. Näyttämöllinen äly ja syvyys auttavat hahmottamaan kokonaisuuksia. Yhteistyö on ollut pääsykokeista asti helppoa.
– Joidenkin näyttelijöiden kanssa puhuu samaa kieltä myös kielen ulkopuolella, sanoo Mikkelsson.
Kolme päivää kestävien kokeiden jälkeen Alkhatib pääsi sisään.
Uusien produktio oli versio Shakespearin Kuningas Lear -näytelmästä. Esityksessä Alkhatib esitti muun muassa näytelmän kuuluisan “Myrsky-monologin” arabiaksi.
Syksy oli intensiivistä aikaa. Kalenterin täyttivät teatteriharjoitukset iltaisin ja aikuislukion peruskoululinja päivisin. Alkhatib oli väsynyt, mutta kiitollinen siitä mitä sai tehdä.
Sohva, jolla hän nyt istuu, toimi ajoittain myös sänkynä. Aina ei kannattanut lähteä omaan kotiin Espooseen muutamaksi tunniksi nukkumaan.
Samalla suomenkielen taito parani kovaa vauhtia. Nykyisin Alkhatib puhuu suomea hyvin.
Alkhatib sai neljän vuoden oleskeluluvan maaliskuussa 2017.
Teatterissa unohdan sodan ja stressin.
Seuraava askel on hakea opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Alkhatib tietää, että se on yksi vaikeimmista opiskelupaikoista päästä sisään. Hän haluaa sitä silti enemmän kuin mitään muuta.
Energiaa ja tahtoa ei tälläkään kertaa puutu.
– Mä haluan, ja niiden täytyy sanoa tervetuloa, hymyilee nuori näyttelijä.
Alkhatib pelkää, että sisäänpääsy jää suomenkielestä kiinni. Jos ovet kouluun eivät aukea, Alkhatib ei tiedä mitä tehdä. Vuosi seuraaviin pääsykokeisiin tuntuu ikuisuudelta. Niin kuin kenestä tahansa 19-vuotiaasta.
Alkhatib vertaa teatteria perheen kanssa olemiseen. Molemmat vievät ajatukset pois ulkomaailmasta.
– Silloin unohdan sodan ja stressin.
Teatterin tekeminen tuo elämään ilon ja tarkoituksen. Teatterin seinien sisällä hän voi unohtaa huolet, ja kaiken sen mitä on tapahtunut.
Teatteri on tällä hetkellä Alkhatibille koko elämä. Ilman teatteria Suomessa olemista olisi vaikea kestää. Hän toivoo saavansa vielä joskus koko perheen Suomeen. Sitä ennen hän käyttää kaiken energiansa teatterin tekemiseen.
Kävelemme Kansallisteatterille, joka on Alkhatibin mielestä “ihana talo”.
Alkhatib alkaa ideoida esitystä, joka tapahtuisi salin sijasta ulkona. Yleisö istuisi portailla ja näyttelijät pääsisivät lavalle pääovien kautta. Mikkelssonin mainitsema tilallinen hahmotuskyky konkretisoituu.
Alkhatib riuhtoo leikkisästi ovia.
– Ottakaa sellainen kuva, missä yritän päästä sisään.
Ulkona on pari astetta pakkasta, ja se tuntuu tänään Alkhatibista aika lämpimältä.
