Hyppää pääsisältöön

Eveliina putosi 10 metristä lähes kuolemaan

– kauhukuvat eivät estäneet paluuta kiipeilyseinälle

Putoaminen kymmenestä metristä muutti Eveliina Lempiäisen elämän kertaheitolla. Elämä neljän seinän vankina otti koville, mutta ei saanut karkoitettua Eveliinaa kiipeilyharrastuksen parista.

Nyt kävi huonosti.

Se on viimeinen asia, jota Eveliina Lempiäinen, 27, ehtii ajatella ennen mätkähtämistään maahan.

Sen jälkeen näkymä on ennen muuta omituinen. Ovatko nuo kummallisella makkaralla maassa lojuvat jäsenet hänen omat ranteensa?

Kivun seasta erottuu häpeän tunne. Miten voin olla näin tyhmä, Eveliina ajattelee.

– Mieleeni tuli sellainenkin tärkeä seikka, että huhtikuuksi varattu Portugalin matka nyt varmaankin peruuntuisi, Eveliina muistelee reilun vuoden takaisia tapahtumia.

Kiipeily vei mennessään

Eveliina on hurahtanut kiipeilyyn jo pari vuotta aikaisemmin. Päivät kuluvat toimistotöissä, mutta viikonloppuisin ja iltaisin Eveliina harrastaa pilatesta ja kiipeilee, vaikkei omien sanojensa mukaan olekaan mikään himoliikkuja.

Kiipeily on kuin magneetti. Se on kuin salitreeniä, mutta sata kertaa hauskempaa. Myös lajin primitiivinen luonne kiehtoo – ihminen on joutunut kiipeämään ravinnon perässä tai petoja karkuun jo ammoisina aikoina.

Eveliina haluaa kiivetä aina vain enemmän ja korkeammalle, yhä vaikeampia reittejä. Tuttuja reittejä hän kiipeäisi omasta mielestään vaikka unissaan.

Tarkoituksena on lähteä kiipeilemään myös keväiseen Portugaliin.

Helppo elämä särkyi kymmenen metrin pudotukseen

Ennen sunnuntaita 5. maaliskuuta 2018 elämä on kohdellut Eveliinaa kevein ottein. Hän ei ole kohdannut kummempia vastoinkäymisiä – mitä nyt välillä ihmissuhteet ja urasuunnitelmat ahdistavat. Kaikki on kuitenkin pääasiassa hyvin: on töitä, poikaystävä ja ystäviä.

Ja rakas harrastus, jonka pariin Eveliina lähtee yhdessä poikaystävänsä kanssa myös maaliskuisena sunnuntaina syötyään kevyen aamiaisen.

Pari tuntia on kulunut kiipeillessä, ja kaikki tuntuu sujuvan normaaliin tapaan. Edessä on viimeinen reitti. Se on melko haastava, mutta ennestään tuttu.

Usein kiipeilijän turvallisuuden varmistaa köyden päässä toinen ihminen, mutta nykyään myös itsevarmistavat köydet ovat yleistyneet. Silloin kiipeilijän vauhtia jarruttaa laskeuduttaessa köyden automaattimekanismi. Köysi myös pelastaa kiipeilijän, jos ote seinästä lipeää.

Sen, että Eveliina oli unohtanut kiinnittää köyden, hän kuitenkin tajuaa vasta pudotessaan. Alas on matkaa melkein kymmenen metriä.

Kipu kertoi hyviä uutisia

Kun Eveliina makaa ohuella matolla kummalliseen asentoon vääntyneitä ranteitaan tuijottaen, häntä nolottaa. Miten alkeellinen moka, joka on nyt ehkä tuhonnut hänen pitkäaikaisen työnsä.

Ihmisiä alkaa kertyä Eveliinan ympärille. Poikaystävä tuo Eveliinan paksun toppatakin ja yrittää asetella sitä tyynyksi hänen päänsä alle.

– Mutta joku, kaiketi sairaanhoitajaksi opiskeleva, käski olemaan liikuttamatta päätä.

Kiipeilykeskuksen työntekijä kyselee Eveliinan tuntemuksia ja toteaa ambulanssia odotellessa, että valitettavasti nyt on hyvä, että sattuu. Se tarkoittaa sitä, että Eveliina tuskin on halvaantunut.

Kiipeilykeskus tyhjennetään muista ihmisistä. Eveliina tuntee olonsa syylliseksi. Että koko keskus pitää sulkea sen takia, että hän meni putoamaan.

– Jälkikäteen mieleeni ovat tulleet suomalaista vaatimattomuutta parodioivat sketsit. “Ei mun takia tarvi kahveja keittää, eikä turhaan ambulanssia tilata. Älkääs nyt liioitelko, kyllä tästä itse noustaan murtunein jaloin paareille.”

Happiviiksiä ja uskomatonta tuuria

Verikokeet, letkut, happiviikset, pistokset. Ne ovat asioita, jotka ovat jääneet Eveliinan mieleen traumapoliklinikalta, jonne hänet ambulanssilla kuljetetaan.

Vaatteita saksitaan hänen yltään ja hänet työnnetään tietokonetomografiatuubiin ensimmäistä kertaa elämässään.

Eveliinalle selviää moneen otteeseen, kuinka onnekas hän onkaan ollut. On suoranainen ihme, ettei hän ole saanut aivovammaa tai halvaantunut. Niin käy suurella todennäköisyydellä jo paljon matalammassa pudotuksessa.

Eveliina saa kuulla, että häneltä ovat murtuneet lantio, ranteet, ristiluu, oikea sääri sekä vasen kantapää. Lääkäri kertoo heti kättelyssä, että tilanne on hankala ja toipuminen tulee olemaan pitkä. Kävelemisestä ei kannattaisi edes haaveilla ennen syksyä.

Kaksi ja puoli kuukautta, kolme leikkausta

Ensin leikataan ranteet, sitten Eveliinan selkään asennetaan ruuvi tukemaan ristiselän ja lantion murtumia. Välissä odotellaan. Jalat leikataan vuorotellen, mutta vasta, kun pahin turvotus on laskenut.

Eveliinan on hyväksyttävä, että odottelu ei pääty vielä pitkään aikaan. Elämä on nyt sairaalasängyssä, ellei päivittäistä istumahoitoa oteta lukuun.

Arki sairaalassa rytmittyy ruokailujen ympärille. Yksin ei kuitenkaan tarvitse olla. Vieraita käy lähes päivittäin, ja Eveliina saa tuliaisina kasoittain karkkia, ristikkolehtiä ja kirjoja.

– Kerran äiti lähetti isän matkassa aamukuudelta kirjoittamansa kirjeen, jossa hän raportoi pihapiirin lintujen touhuista.

Vähän myöhemmin, sairaalasiirron jälkeen poikaystävä rullaa Eveliinan pyörätuolissa melkein joka iltapäivä sairaalan kanttiiniin tai pihalle.

Työkaverit keräsivät kolehdin Woltin lahjakorttiin nähtyään Instagramissa jakamiani kuvia sairaalapöperöistä.

Eveliina viettää sairaalassa yhteensä kaksi ja puoli kuukautta. Kesän korvilla, toukokuun lopussa Eveliina pääsee kotiin.

Toiset ensimmäiset askeleet

Aluksi Eveliina on neljän seinän vanki myös kotonaan. Päivät hän istuu pyörätuolissa, eikä pääse asunnostaan portaita alas omin avuin.

Pää pysyy kasassa lähinnä luontaisen mukavuudenhalun ja mustan huumorin voimin.

Kävelyharjoitukset alkavat kesäkuun alussa. Apuna käytetään reumarollaattoria.

Elämänsä toiset ensimmäiset askeleet Eveliina ottaa matkoilla olleen kämppiksensä huoneessa.

– Alkuun kauhistutti, että jokin ruuvi poksahtaa ulos kantapäästä, mutta muuten kävely tuntui yllättävän luontevalta.

Kesäkuun lopulla olo on erityisen voitokas. Silloin Eveliina kävelee ensimmäistä kertaa korttelin ympäri kyynärsauvoihin tukeutuen. Pyörätuolille hän sanoo lopulliset hyvästit syyskuussa.

“Tosiaanko juuri äsken taas kiipesin kattoon?”

Onnettomuudesta on kulunut yksitoista kuukautta ja yksi päivä. Helmikuun alussa Eveliina astelee sisään kiipeilykeskuksen ovista, ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen.
Etukäteen jännittää ja mielessä pyörii kauhukuvien karuselli.

– Mielenkiintoista kyllä, skenaariot pyörivät pettävien varusteiden ympärillä, vaikka onnettomuudessa ei ollut kyse siitä.

Eveliina ei kuitenkaan välitä kauhukuvista. Hän tarttuu otteisiin ja lähtee kipuamaan helppoa reittiä.

Pelko tosin valuu käsiin ja kyynärvarret menevät tukkoon, koska Eveliina puristaa otteita kaikin voimin. Keho tuntuu raskaalta ja kömpelöltä. Perusvire kiipeilyssä tuntuu kuitenkin samalta kuin ennenkin.

– Jännitys jarrutti, enkä uskaltanut vielä puskea sen vertaa, että vaarana olisi ollut pudota köyteen. Kiipesin helppoja reittejä, joista tiesin selviäväni ilman otteen irtoamista.

Seuraavaksi on taas opeteltava taas putoamaan ja luottamaan varusteisiin.

Jälkikäteen olo on epäuskoinen ja puistattava. Tosiaanko juuri äsken taas kiipesin kattoon?

Irti häpeän otteesta

Eveliina on aina ollut avoin ja osannut nauraa itselleen.

– Mutta silti olen välillä miettinyt ihan liikaa, mitä joku ajattelee jostain mitättömästä tekemisestäni tai sanomisestani.

Tapaturmakin ärsytti ja nolotti aluksi, mutta pian tilalle tuli muita tunteita ja tärkeämpiä tavoitteita, kuten kuntoutuminen.

– Nykyään en oikein jaksa hävetä mitään. Kysyn paljon tyhmiä kysymyksiä ja ilmaisen, jos en tajua jotakin, oli kyse sitten psykologisten testien mittataulukoista luennolla tai haastavasta pyörähdyksestä tanssitunnilla.

– En myöskään jää enää kovin pitkäksi aikaa vellomaan, kun kohtaan vastoinkäymisiä tai pettymyksiä.

Eveliina suhtautuu tulevaisuuteen aiempaa rennommin. Hän on vihdoin alkanut uskoa siihen, että asiat järjestyvät aina jollakin tapaa.

– Toivon ajan myötä tulevani vahvemmaksi ja viisaammaksi, voivani tehdä kirjoitustöitä, tanssia ja kiipeillä.

Mielen perukoilla kytee myös unelma kommuunihenkisen majatalon perustamisesta.

– Sinne saisi tulla kuka tahansa hengittelemään tai auttamaan talon töissä. Siellä voisi kasvattaa itse ruokaa, hoitaa kanaparvea ja sitten jengi saisi tehdä muun ajan kuka mitäkin.

Vuosi 2018 jää muistoihin yhtenä parhaista

Vaikka toisin saattaisi luulla, viime vuosi ei ollut Eveliinalle pelkästään kivulias ja suruisa.

– Päinvastoin, vuosi 2018 painuu muistoihin yhtenä parhaista. Ennen onnettomuutta olin uuvuksissa ja vähän hukassa tulevan suhteen.

Viikkojen ja kuukausien pötköttely pakotti pohtimaan, mikä oikeastaan on tärkeää.

– Olisihan tuumaustauon voinut pitää myös vähän lempeämmin, luitaan katkomatta, mutta luultavasti jotain vastaavaa, täysstoppia vaativaa olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, Eveliina arvelee.

Kuvat: Niina Vehmaa

Lue myös:

Elina luuli migreenin, paniikkikohtauksen ja oksennustaudin iskeneen yhtä aikaa – sinnitteli ilman apua, vaikka aivoverenvuoto teki jo tuhojaan

Kolariautossa Nette Kiviranta keskittyi vain hengittämiseen, nyt kaikkeen siihen, mikä elämässä yhä on hyvin – Näin rakentuu mieli, jota kriisi ei muserra


Seuraa Akuuttia myös Facebookissa ja Instagramissa @yleakuutti!

Katso Akuutin jakso Tosielämän selviytyjät:

Eveliina tippui kiipeilyseinältä, Elina sai aivoverenvuodon ja Sara joutui niskaleikkauksen jälkeen pyörätuoliin. Kolme nuorta naista kertoo, miten he ovat selviytyneet, kun elämä muuttuu toisenlaiseksi yhdessä hetkessä.