Hyppää pääsisältöön

Alpo Jaakolan maailma

Satumetsä valtatien vieressä

Alpo Jaakola halusi tehdä teoksiaan metsän suojassa ja alkoi istuttaa loimaalaiselle pellolle puita. Taiteessaan hän vetosi ympäristön puolesta ja loi unenomaisia näkyjä. Omaperäisen taiteilijan henki elää patsaspuistossa, jonka hän itse joutui jättämään.

Banneri jossa teksti Egenland-matkakohde Klikkaa tästä niin näet kaikki kohteet kartalla
Banneri jossa teksti Egenland-matkakohde Klikkaa tästä niin näet kaikki kohteet kartalla kartat,egenland_karta
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä

Kaikesta näkee, että Alpo Jaakola oli tullut tänne jäädäkseen.

Kahdenkymmenenviiden vuoden ajan hän muokkasi tästä tontista ja sen rakennuksista omannäköistään elinpiiriä, ja taiteilijaelämä jätti jälkensä kaikkialle. Räystäiden alta kurkistaa kasvoja, seinillä vaeltaa maalattuja hahmoja, metsän keskellä kohoaa kivisiä patsaita.

Hän kaivoi lammen ja istutti puita, päivästä toiseen kampesi ja kasasi valtavia lohkareita, valoi ja hitsasi veistoksiaan, uuvuksiin asti, ja illan käännyttyä yöksi tarttui siveltimeen: maalaukset syntyivät öisin.

Tämä oli hänen pakopaikkansa, ehtymättömän luomisvoiman lähde ja keskus.

Shamaanin satumetsä ja surusavotta.

Viiden hehtaarin alueella on yli 80 veistosta betonista, kivenlohkareista, romusta ja puusta.

Kasvot hakattuna kiveen.




Kasvot hakattuna kiveen.
Kuva: Hannamari Hoikkala / Yle
Alpo Jaakola,kohokuva,kivenhakkaajat

Kivistä koottu sammaloitunut suuri veistos metsässä, rakennelma, ikkuna-aukkoja




Kivistä koottu sammaloitunut suuri veistos metsässä, rakennelma, ikkuna-aukkoja
Kuva: Yle / Tuula Viitaniemi
Alpo Jaakola,Loimaa,veistos,egenland_loimaa
Ihan käsittämätön paikka!― Heidi Niinimäki
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä

Harmaaseen kiveen hakatuissa suurissa silmissä on raukean arvoituksellinen katse. Hymyssä on samaa monitulkintaisuutta kuin Mona Lisalla, se kutsuu arvailemaan, miettimään, ehkä keksimään tarinoita.

Olemme Heidi Niinimäen lempipatsaan äärellä.

– Osaatko sanoa miksi just tämä?

– No koska… Niinimäki pysähtyy miettimään vastaustaan ja ilmoille karkaa nauru:

– Se näyttää ihan King Crimsonin musiikilta!

Harmaa patsas, jossa kasvot, taustalla koivikkoa
Harmaa patsas, jossa kasvot, taustalla koivikkoa Kuva: Yle / Hannamari Hoikkala Alpo Jaakola,Loimaa,egenland_loimaa

Veistoksen nimi on Haapojen nainen, eikä ole sattumaa, että seisomme keskellä haavikkoa. Yläpuolellamme huojuvat latvat puhkeavat havisemaan, säestävät juttuhetkeä soundtrackillaan.

Jokaisen ihmisen pitäisi istuttaa vuodessa vähintään yksi puu, Alpo Jaakola totesi kerran. Itse hän istutti tänne yhteensä pari tuhatta tainta: näitä haapoja, kuusia, poppeleita.

Neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä, kun taiteilija jätti valtakuntansa. Haavat ovat ehtineet venähtää korkeiksi.

Niinimäelle puisto on inspiroiva paikka. Hän on Loimaalta kotoisin oleva muusikko, joka löysi puiston uudestaan aikuisiällä, asuttuaan jo monta vuotta toisella puolella Suomea Pohjois-Karjalassa.

– Olin ihan että – huhhuh. Ihan käsittämätön paikka!

Voi olla, että kauas muuttaminen sai näkemään oman kotipaikkakunnan uusin silmin, hän pohtii.

– Mulla oli samaan aikaan jonkinlainen uusi taiteellinen herääminen. Aloin miettiä, mistä kaikki tulee ja missä on mun juuret.

Nainen istuu penkillä risti-istunnassa, soittaa kitaraa ja laulaa, taustalla keväistä metsää
Heidi Niinimäki on laulaja-lauluntekijä, joka esiintyy taiteilijanimellä Heiduška soolona ja joensuulaisen bändinsä kanssa. Hän aistii patsaiden hengessä jotain samaa kuin omassa musiikissaan. Nainen istuu penkillä risti-istunnassa, soittaa kitaraa ja laulaa, taustalla keväistä metsää Kuva: Yle / Tuula Viitaniemi Alpo Jaakola,Loimaa,kitara,akustinen kitara,metsät,Heidi Niinimäki

Puiston mystisyys tuo Niinimäelle mieleen myös hänelle tärkeitä progeyhtyeitä, kuten King Crimsonin ja Pink Floydin tai Kingston Wallin. Eikä ihme, sillä Jaakola haki monien bändien tapaan inspiraatiota myyteistä, unista ja alitajunnasta.

– Katsokaa nyt näitä! Niinimäki heilauttaa kättään laajassa kaaressa.

– Kuka tällaisia tekee?

Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Mustavalkoisessa arkistokuvassa pipopäinen mies ja suurikokoinen veistos, josta erotettavissa kasvot
Alpo Jaakola patsaspuistossa vuonna 1976. Mustavalkoisessa arkistokuvassa pipopäinen mies ja suurikokoinen veistos, josta erotettavissa kasvot Kuva: Antero Tenhunen Alpo Jaakola,Loimaa,veistos,Piina,Piina. Alpo Jaakola,egenland_alpojaakola
Taidetta on jokainen askel kielletyllä nurmikolla.― Alpo Jaakola

Mystisen maineen saanutta Alpo Jaakolaa (1929–1997) kutsuttiin saviseudun shamaaniksi ja Loimaan Leonardoksi. Hänen maalauksiaan ja veistoksiaan on luonnehdittu surrealistisiksi ja primitivistisiksi, ja vertauskohtia on haettu niin Picasson, Kahlon, Dalín ja Chagallin kuin Kalervo Palsankin töistä.

Itse Jaakola ei myöntänyt välittävänsä ismeistä tai määreistä ja haki tahallaan ulkopuolisen roolia. Hänen mukaansa taiteilija ei ollut “koulutettu esteettinen riiviö, vaan taiteilija on jokainen lintu, koira, ihminen, vapautettu. Taiteilija ei ole kukaan. Taiteen suunnat ovat arvaamattoman tarpeettomia, tuulensuunnat tärkeitä. Hyvä maku on taiteilijan pahin vihollinen ja taidetta on jokainen askel kielletyllä nurmikolla.”

Jaakola oli koko ikänsä hahmo, joka jakoi mielipiteitä, kotiseudulla ja kauempana.

“Jaakolasta on viime vuosina kehittynyt myös myytti”, kirjoitettiin Helsingin Sanomissa vuonna 1966. “Aidon surrealistin tapaan hän on järjestänyt elämänsäkin täysin poikkeavaksi tavanomaisesta.”

1960-luvun Suomessa Jaakola oli julkkistaiteilija, jolle vuosikymmenen alun näyttelyt Helsingissä olivat tuoneet valtakunnallisen läpimurron kuvataidekentällä.

Lehdistö kirjoitti kiittäviä ja kirveleviä näyttelyarvioita ja kävi tiuhaan haastattelemassa taiteilijaa, tietäen saavansa omaleimaisia ja aforistisia kommentteja.

Kun Jaakola siis kuului kokoavan pihalleen patsasta toisensa perään ja istuttavan ympärille metsää, se kiinnosti.

Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä

“Maanviljelys ei noin pienessä pellossa kannata, veistokset kasvavat siinä paljon paremmin.” Näin sanaili Alpo Jaakola vuonna 1969 toimittajalle, joka oli tullut paikan päälle ihmettelemään taiteilijan puistohankkeen alkuvaiheita.

Paikallisilla isännillä riitti ihmettelemistä, kun hyvään viljelysmaahan kylvettiin betonia.

Jaakola oli pienviljelijän poika. Hän ei kuitenkaan seurannut isänsä jalanjälkiä toisin kuin vanhempi veljensä, jolta hän parikymppisenä sai tilkun kaurapeltoa ja metsäisen tontin läheltä kotipaikkaansa.

Avara peltomaisema tuntui Jaakolasta suojattomalta kuin savinen pöytä. Hän mieli ympärilleen metsää ja alkoi istuttaa puita.

Loimaan Karhulan kylän syrjäisä kolkka tarjosi vielä 1950-luvulla piilopaikan, jossa elellä ja luoda taidetta, aina yhdessä tärkeän elämänkumppanin kanssa. Taiteentäyteiset päivät ja yöt hänen kanssaa jakoi ensin Pirkko Sievers ja myöhemmin galleristi Marja Jaakola.

Jaakolan luovuus ulottui monille taiteenaloille: hän oli kuvataiteilija, kuvanveistäjä, taidegraafikko, piirsi sarjakuvia ja oli lahjakas sanankäyttäjä. Tuula Amberlan 1980-luvun läpimurtohitin Lulun sanoitus sai alkunsa hänen kynästään.

Opinnot Turun taidekoulussa olivat jääneet yhteen lukukauteen, mitä Jaakolan kohdalla – samoin kuin niin monien muiden neroiksi miellettyjen henkilöiden – on usein pidetty takeena luonnonlahjakkuudesta. Opettaja oli kuulemma neuvonut, että Jaakola oli jo “valmis” eikä hänen kannattaisi turmella itseään harjoitteilla.

Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Jaakola ei ollut kiinnostunut yleisöstä. Hän joutui rakentamaan aidan ja pystyttämään kieltokylttejä, mutta kurkkijoita piisasi yhtä kaikki.

Kiveen kaiverrettuja kasvoja sammaloituneen kiven päällä.




Kiveen kaiverrettuja kasvoja sammaloituneen kiven päällä.
Kuva: Hannamari Hoikkala / Yle
Alpo Jaakola,veistospuistot,veistokset,patsaat,Loimaa,kotimaanmatkailu,kulttuuri,taiteilijat
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä

Puistoon voisi tutustua pedantisti kartta kädessä, mutta Heidi Niinimäki suosittelee toisenlaista lähestymistapaa. Kannattaa kierrellä ja valita muutama patsas, jotka tuntuvat puhuttelevan itseä ja pysähtyä aistimaan tunnelmaa, hän ehdottaa.

Vuoden 1969 haastattelussa Jaakola avasi aikomuksiaan keskeneräisen puiston suhteen sen verran, että uskoi jalopuiden sekaan mahtuvan nelisenkymmentä veistosta. Hän kertoi käyttävänsä patsaiden päämateriaalina rautaa, jotta ne kestäisivät vaihtelevassa ilmastossa.

Sittemmin viiden hehtaarin alueelle syntyi yli 80 betonista, kivenlohkareista, romusta ja puusta tehtyä veistosta. Teoksille hän antoi kuvailevia tai toisinaan kryptisiäkin nimiä: Metsänpohatta, Vaiennut konekivääri, Taivaaseen häipyvä motoristi, Toinen lihaksitulemisen änkytys...

Metallista tehty veistos metsässä
Raivaaja valmistui ensimmäisten joukossa ja on muiden teosten tavoin alkuperäisellä paikallaan – mihinkäs parin tonnin painoista patsasta siirtelisi. Metalliromusta kootun veistoksen hurjat, terävät särmät nousevat viiden metrin korkeuteen. Jaakola kertoi vuoden 1969 haastattelussa, että se oli nykyaikaa vastaan kohdistettu monumentti. Metallista tehty veistos metsässä Kuva: Yle / Hannamari Hoikkala Alpo Jaakola,Loimaa,veistos,egenland_alpojaakola

Patsasurakan alkusysäykseksi on arveltu murskakritiikkiä, jonka Jaakola oli saanut näyttelystään. Pettynyt taiteilija eristäytymässä, purkamassa tuskansa raakaan työhön.

Aivan ensimmäinen ympäristöteos oli tosin valmistunut jo useampi vuosi ennen näyttelyä. Nuorisovankilaksi nimetty kivirykelmä on hieman piilossa Nälkämökin takana.

Osuutensa saattoi olla ajan hengelläkin. 1960-luvulla taiteilijat olivat ylipäätään kiinnostuneet ympäristötaiteesta ja teoksien viemisestä pois perinteisistä näyttelytiloista, paikkoihin, joissa niillä ei voinut käydä kauppaa.

Jaakola itse ei myöntänyt tietävänsä aherruksensa perimmäistä syytä, tyytyi vain toteamaan, että viihtyi teostensa keskellä ja teki niitä itselleen. Arveli, että kaiketi siitä tulisi eräänlainen muistomerkki.

Puisen patsaan kolossa meitä odottaa yllätys: linnunpesä ja siinä sinertäviä munia! Olisivatko aitoja, ihmettelemme. (Ovat ne: mustarastas oli tehnyt pesän Karhulan kerjäläinen -teokseen, meitä myöhemmin valistetaan.)

Heidi Niinimäki astelee puistossa avojaloin. Ilma on mitä ihanin: toukokuussa 2018 Suomi kylpee poikkeuksellisessa keväisessä helleaallossa.

Vierailumme osuu siihen kevään ja kesän taitekohtaan, jolloin kuusenkerkät oksien kärjissä ovat juuri menettämässä hennon vihreytensä ja erottuvat enää vaivoin vanhasta kasvustosta.

Tähän aikaan vuodesta myös pesimään pyrkivät linnut laulavat vilkkaimmin.

Käki herkeää kukkumaan. Mutta pian sen peittää alleen toinen ääni. BRUMMMMM.

Kukkuu, BRUMMM. Kuk-BRUMMMMM.

Puut suojaavat paahtavalta auringolta ja tarjovat näkösuojan, mutta aivan puiston vieressä pauhaavalle liikenteen metelille ne eivät mahda mitään. Jatkuva jyly taustalla ei tunnu päiväsaikaan taukoavan.

Valtatie humisee eri taajuuksilla, kun rekat, bussit ja henkilöautot vuorottelevat. Tasainen äänimatto jyrisee kehossa.

Jos painat oikeassa laidassa olevaa painiketta voit kuunnella, miten mustarastas laulaa patsaspuistossa. Taustalla kuulet myös ysitien.

Ympärillä lämmin, kuiva metsä tuoksuu alkukesän odotukselta. Parfyymiin tuo oman lisänsä läheiseltä pellolta löyhähtelevä lanta.

Luonnon kauneus levittäytyy ympärille kuin uhmaten taustahälyä. Nykyihmiselle tällainen ympäristö saattaa melusta huolimatta edustaa täyttä maaseutua ja patsaspuisto näyttäytyä mystisenä ja seesteisenä paikkana. Jaakolalle siitä tuli helvetti.

Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Tämä on Suomen surusavotta, josta jäljelle jää tuhottujen metsien hautausmaat, koneiden repimät kantokasat.― Alpo Jaakola omaelämäkerrassaan Pilvenpiirtäjä (1991)

Loimaan shamaani on saattanut olla puolitosissaan toisteltu tarttuva liikanimi, mutta Jaakola välitti ympäristöstään syvästi, koki siihen ehkä jollain tavoin pyhääkin yhteyttä.

Omaelämäkerrassaan Jaakola kirjoittaa hellästi sammalmättäiden matosta ja muurahaisten poluista. Ja kun hakkuut kaatavat tutut, parisataa vuotta vanhat puut, ne “jytisevät suoraan sydämeen.”

Monet Jaakolan teoksista ja teksteistä kertovat huolesta, jota taiteilija kantoi ympäristön tilasta. Termistä luonnonsuojelu Jaakola ei tosin piitannut, sillä hänestä se oli harhaanjohtava: kysehän oli ihmisten ja elämän suojelusta.

– Kyllä mä koen täällä jonkinlaista hengenheimolaisuutta, Niinimäki pohtii.

– Itse ymmärrän shamanismin niin, että se on asioiden näkemistä ja arvostamista ja luonnon kunnioittamista. Eletään tasapainossa luonnon kanssa, ja taiteen kautta ilmennetään sitä kauneutta.

Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä

Tontin vierustaan 1960-luvulla vedetty tie enteili piilopaikan rauhanajan päättymistä.

Ysitie nopeutti matkantekoa Turusta Tampereelle, mutta Jaakolalle siitä tiedosta oli vähän iloa. Hän ihmetteli ihmisten kasvavaa kiirettä muutenkin.

Vuonna 1929 syntynyt Jaakola tuntui läpi ikänsä eksyneen väärään aikaan ja tarkkailevan omaa aikaansa toisesta aikakaudesta käsin.

Hän muisteli omaelämäkerrassaan kaiholla lapsuuttaan: riihen tuoksua, pärevaloa, reen jalaksen kaikua keväisellä hankikannolla... Muistoissa eli hiljainen elämänkulku, jonka verkkainen rytmi ja raskas työ uuvuttivat ihmiset onnellisiksi.

Se oli aikaa, johon ei ollut paluuta ja joka 2000-luvun arjesta käsin tuntuu vielä vaikeammalta tavoittaa.

Mutta vaikka Jaakola haikaili mennyttä elämäntapaa ja halusi taiteessaan kulkea omia teitään, 1960-luvulla hän oli ympäristöhuolineen täysin ajassa kiinni.

Viime vuosina on maailmanlaajuisesti havahduttu huolestumaan hyönteisten ja laululintujen katoamisesta. Samankaltaisia muutoksia murehti Jaakola murehti vuonna 1974 antamassaan haastattelussa:

“Luonto on hiljainen ja tulee yhä hiljaisemmaksi. Ihminen myrkyttää metsiään ja peltojaan. Kärpäset ja ampiaiset ovat vähentyneet ja käärmettä näkee enää aniharvoin. Pelottavaa.”

Pikatien avaaminen muutti Karhulan kylän äänimaiseman kertaheitolla. Jaakolaa jatkuva “polttomoottorin rähinä” järkytti.

Seuraavaksi saapuivat kutsumattomat vieraat.

Kyltti, joss teksti "tie suljettu autoilta"
Kyltti, joss teksti "tie suljettu autoilta" Kuva: Tuula Viitaniemi / Yle Alpo Jaakola,kyltit,ajokielto

Harvan vesakon läpi paistavat patsaat alkoivat kiinnostaa ohi ajavia autoilijoita, jotka tekivät pysähdyksiä ja tunkeilivat uteliaina kiertelemään kodin ympäristössä. Vilkkaana kesäpäivänä piipahtamassa saattoi käydä parisataa innokasta.

Jaakola ei ollut kiinnostunut yleisöstä. Hän joutui rakentamaan aidan ja pystyttämään kieltokylttejä, mutta kurkkijoita piisasi yhtä kaikki. Pentti Saarikosken kerrotaan vierailullaan seuranneen hyörinää ja ryhtyneen keräämään pääsymaksuja.

Vuoden 1974 haastattelussa Jaakola vaikutti jo perin turhautuneelta työrauhansa menettämiseen ja väitti inhoavansa veistoksiaan. Viimeiset kolme vuotta olivat menneet pellon ja asumusten suojaamiseen, hän tuskaili.

Taiteilija uhkaili asentavansa kasapanoksia patsaiden alle – vaikka samaan hengenvetoon mietti, kuinka mukavaa olisi nähdä ne sammaleen peittäminä.

Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Onko patsaspuisto kertomus häviöstä taistelussa luonnon tuhoamista vastaan?

Kuvassa kaksi veistosta, etualalla vanha konekivääri, taustalla vaaleampi betoninen rakennelma, ympärillä metsää




Kuvassa kaksi veistosta, etualalla vanha konekivääri, taustalla vaaleampi betoninen rakennelma, ympärillä metsää
Kuva: Yle / Hannamari Hoikkala
Alpo Jaakola,Loimaa,konekiväärit,veistos,egenland_loimaa

Kiviveistoksen osa, lähikuva.




Kiviveistoksen osa, lähikuva.
Kuva: Hannamari Hoikkala / Yle
Alpo Jaakola,veistospuistot,veistos,Loimaa,kotimaanmatkailu,taide,kuvanveisto,kulttuuri
Puisto saa miettimään taiteen ja taiteilijan asemaa.― Heidi Niinimäki
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä

Pitkään Jaakola sinnitteli rinnakkaiseloa tien kanssa. Hän korotti aitaa, laittoi ikkunoihin lisää laseja ja rakensi vielä yhden mökin syvemmälle metsään.

Huhtikuussa 1977 hän kuitenkin heräsi pysäyttävään näkyyn.

Suuri metsänkaato, kukkien, kurjenpolvien kouristuneet jäänteet metsäpolulla, jossa ennen lehdokit kasvoivat, myrkyn haju kuin Vietnamissa ja traktoreita päivittäin myrkkyä ruiskuttamassa.― Alpo Jaakola

Jaakolan mailta patsaspuiston viereltä oli kaadettu luvattomasti puita kymmenien metrien matkalta. Naapureiden kanssa oli aina ollut kahnauksia, mutta ei mitään näin vakavaa.

Maiseman turmeleminen musersi Jaakolan, jonka elämään oli kasautunut muitakin vaikeuksia. Piilopaikka sai jäädä.

Myöhemmin Jaakola vei luvattomat hakkuut oikeuteen ja voitti jutun; Pyrrhoksen voitto, hän kommentoi. Oikeudenkäynnistä tuli kuitenkin ennakkotapaus maisemallisten arvojen korvaamisessa.

Jaakola lähti ja asettui Loimaan toiselle puolelle tyhjillään olleeseen Torkkalan kansakouluun.

Muutto aukeaan ympäristöön savitasangolle oli shokki. Ensitöikseen Jaakola alkoi istuttaa koulun pihalle puita.

Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä

Aikoinaan täällä kai kierteli vain pahaisia polkuja töiden välissä vesakossa. Nyt käyskentelemme kunnostettuja käytäviä pitkin ja – toisin kuin ne alkuaikojen aidan yli kurkkijat – aivan luvallisesti.

Patsaspuisto avattiin yleisölle 1990-luvun alussa, kun Loimaan kaupunki osti sen. Vaikka myynti oli harkittu päätös, Jaakolalla oli alkuun silti totuttelemista ajatukseen, että villi taiteilijaympäristö kesytettiin vierailukohteeksi.


Kiviveistos.




Kiviveistos.
Kuva: Tuula Viitaniemi / Yle
Alpo Jaakola,kivi,veistos

Kaupunki on raivannut ja huoltanut puistoa. Hoitotoimenpiteet ovat herättäneet myös kritiikkiä, sillä joidenkin arvioiden mukaan Jaakola olisi toivonut kaiken säilyvän koskemattomana ja metsittyvän. Puiden kaataminen, etenkin… No, sitähän taiteilija tunnetusti vihasi.

Tuntuu silti ymmärrettävältä että taiteilijan perintöä halutaan vaalia. Eikä Jaakolan perimmäisestä tahdosta taida olla täyttä yksimielisyyttä, puheet tuntuvat menneen myös vähän ristiin.

Ohitamme kierrellessämme myös Alpo ja Marja Jaakolan haudat. Tänne he kuitenkin halusivat leposijansa, rakkaaseen maisemaan.

Jos Jaakola teki puistosta muistomerkkiä, millainen muistomerkki siitä tuli? Tieto taiteilijan kohtalosta pyörii ajatuksissa, ja vierailun tunnelma on ristiriitainen.

Onko patsaspuisto kertomus häviöstä taistelussa luonnon tuhoamista vastaan? Vai kenties muistutus kaikkien niiden arvojen puolesta, joiden puolesta taisteleminen on yhä tärkeämpää?

“Taidetta on jokainen askel kielletyllä nurmikolla.” Rohkaiseeko vierailu miettimään omien askelien suuntaa?

– Hirveän vahvasti täällä välittyy se energia, joka on synnyttänyt teokset, Niinimäki sanoo.

– Kaikki ajatukset elämästä, luonnon kunnioittamisesta… Nämä patsaat herättävät paljon ajatuksia, niin kuin Alpo Jaakola ylipäätään.

Niinimäki iloitsee puiston säilymisestä. Samalla se saa miettimään taiteen ja taiteilijan asemaa nykyäänkin, hän miettii: kyllähän Jaakolaa monet pitivät aikamoisena outolintuna.

Hyvä taidekokemus on kai sellainen, joka synnyttää ristiriitaisia tunteita ja herättää ajatuksia, ajattelen ääneen.

Taidekin syntyy yleensä jostakin sisäisestä ristiriidasta, Niinimäki pohtii.

Kuvittelemme, miltä tuntuisi tulla patsaiden keskelle yöaikaan, liikenteen hiljennyttyä.

Toisaalta silloin linnutkin olisivat hiljaa, huomauttaa Niinimäki.

Ehkä puisto pitää kokea juuri näin.

En stenstaty som föreställer två ansikten.
En stenstaty som föreställer två ansikten. Kuva: Yle/Tuula Viitaniemi veistos,Alpo Jaakola

Video: Rasmus Tåg
Äänite: Richard Björklund

Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä
Grafiikkaa: sininen viiva, keskellä sinisiä lehtiä

Artikkelia varten on haastateltu myös Egenland-ohjelman kuvausten osallistuneita Alpo Jaakolan siskoa, kirjailija Pirkko Jaakolaa, hänen sisarenpoikaansa, näyttelijä Antti Jaakolaa ja kuvataiteilija Markku Haanpäätä, joka toimi puistossa oppaana.

Alpo Jaakolan patsaspuistossa toukokuun lopussa 2018 kuvatussa videossa kuulet myös heidän kommenttinsa.

Suomen kartta johon merkitty Loimaan paikkakunta
Karttaa klikkaamalla pääset karttaan, jossa ovat kaikki Egenland-kohteet. Suomen kartta johon merkitty Loimaan paikkakunta Loimaa,kartat,egenland_loimaa

Lähteitä:
Matti Kekki: Jaakola. Ihminen, taide, elämä. Ooli Oy, 2003.
Alpo Jaakola: Pilvenpiirtäjä (toim. Marja-Terttu Siltanen). Otava, 1991.
Jokainen askel kielletyllä nurmikolla. Gallen-Kallela Museo, 2002.
Erja Salo: Elinympäristö fantasiataiteena – Alpo Jaakolan patsaspuisto Loimaalla. Teoksessa Seppo Knuuttila (toim.) ITE rajoilla – nykykansantaiteen vuosikirja 1, 2002.
Ilkka-Juhani Takalo-Eskola: Alpo Jaakolan arvoitus. Gummerus, 1981.
Helsingin Sanomien arkisto.

Egenland – yleisön matkaopas Suomeen kahdella kielellä

  • Egenland on kaksikielinen televisio-ohjelma ja kulttuurimatkaopas, jossa yleisö päättää, mitä kulttuuri tarkoittaa.
  • Tähän mennessä yleisö on lähettänyt yli 4000 vihjettä vierailun arvoisista paikoista, henkilöistä ja tapahtumista. Niiden joukosta valitaan kiinnostavimmat.
  • Kohteet esitellään tässä netin matkaoppaassa suomeksi ja ruotsiksi. Kaikki kohteet ovat nähtävissä tällä kartalla.
  • Egenlandin ensimmäinen ja toinen kausi on esitetty Yle Teema & Fem -kanavalla 2018–19. Kaikki tv-jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.
  • Kolmas kausi on tulossa alkuvuodesta 2020! Seuraa meitä Instagramissa.

EDIT 29.5.2019: Artikkelia muokattu: lisätty sisältöä, muokattu otsikkoa.
EDIT 7.6.2019 Korjattu Seppo Knuuttilan nimi (lähteet).