Hyppää pääsisältöön

Korusuunnittelija Tytti Bräysy hylkäsi mainosalan ja löysi käsiensä kielen Lapin tuntureilta

Korusuunnittelija Tytti Bräysy ikuistaa Lapin luontoa koruihin ja valokuviin. Inariin asettuneen oululaisen päivät kuluvat sotkuisissa merkeissä työpajalla tai kuvausretkillä karun kauniissa maisemissa. Polku mainosalalta hopeasepäksi on vaatinut tilaisuuksiin tarttumista ja sattumiin luottamista. Paljosta käy kiittäminen myös pientä korpiorvokkia.

Tytti Bräysyä tympäisi. 1990-luvun puolivälissä hän ja muut graafisen suunnittelun opiskelijat olivat ottaneet vain tuntumaa Freehandiin ja muihin tietokoneohjelmiin. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin ohjelmia ja taitojaan sai olla päivittämässä koko ajan.

Uralla oli muutenkin murrosvaihe. Bräysy oli jo nähnyt, mitä mainosalalla oli tarjota Oulun alueella – ja ennen kaikkea mitä ei. Tarkoin säädellyt ja kohdennetut reseptilääkemainokset eivät tyydyttäneet lapsesta asti taiteilleen naisen luovuudenjanoa. Ja jos olisivatkin tyydyttäneet, niin suuri yleisö ei olisi edes nähnyt hänen tekeleitään: mainokset menivät suoraan lääkäreille.

– Mietin, että olisipa kiva tehdä jotain, jossa oma kädenjälki näkyy. Aloin sitten käydä hopeatyökursseilla kansalaisopistossa ja hoksasin, että tässä on materiaali, joka ei katoa mihinkään, Bräysy kertoo.

Tytti Bräysy iloitsee siitä, että saamelaismuseo Siida on tukenut häntä sekä kuvaajana että käsityöläisenä. Paarma Designin koruja ja niiden syntyä esiteltiin Siidassa viime vuonna. Luontokuvia on voinut ihailla paikallisen kameraseuran näyttelyissä.

Hoksauskaan ei kadonnut mihinkään. Se muodosti reitin uudenlaiseen elämään, kun ympärillä alkoi rytistä vuonna 2008.

Taantuma. Useammat yt-neuvottelut. Puolen vuoden eropaketti ja muuntokoulutusmahdollisuus. Nyt jos koskaan!

Mikään ei korvaa luonnossa hankittuja elämyksiä

Seuraavan vuoden elokuussa 36-vuotiaasta uranaisesta tuli koru- ja jalometallialan opiskelija. Bräysy hankki oululaiseen puutalounelmaansa vuokralaisen ja siirsi kamppeensa Inariin, Saamelaisalueen koulutuskeskuksen opiskelija-asuntolaan.

– Muistan, kun tulin tavaroideni ja polkupyöräni kanssa tänne ensimmäistä kertaa. Ivalon ja Inarin välillä oli niin kauniit maisemat, että kyllähän siinä haukkoi henkeään. Tiesin, etten tulisi katumaan päätöstäni ainakaan luonnon puolesta.

Inari merkitsee Bräysylle edelleen nimenomaan elävää luontosuhdetta. Kotipihan korupajassa tulee paiskittua sen verran töitä, että laskut saa maksettua. Sitten voikin kurkata ulos, katsoa millaista loimotusta taivaankansi tarjoilee tänä päivänä, napata kameran mukaan ja suunnata kohti auringonlaskua.

Bräysy kuvasi hirvasparttion eli pienen porolauman Lemmenjoella syksyllä 2013. Joka vuosi joku ottaa yhteyttä häneen kysyäkseen, saisiko kuvaa käyttää. Nykyään otoksen voikin bongata niin matkailumarkkinoinnista kuin kotien sisustuksesta.

Bräysyllä on ollut jonkinlainen kamera viidenneltä luokalta saakka. Joskus kuvaaminen houkuttelee luontoon, toisinaan taas luonto houkuttelee kuvaamaan. Otokset toimivat sekä päiväkirjana että eräänlaisena terapiana.

– Voisinhan minä käyttää ulkona liikkumiseen menevän ajan uusien korujen suunnitteluun ja markkinointiin, mutta onko se sen arvoista. Luontoelämystä ei pysty rahalla korvaamaan, Bräysy toteaa.

Lemmenjoki palkitsee ystävänsä

Rakkaimpaan paikkaan, Lemmenjoelle, on kotiovelta nelisenkymmentä kilometriä. Bräysy kutsuu Lemmenjokea sielunmaisemakseen. Hän vietti tunturialueen kultamailla kahdeksan kesää silloisen puolisonsa kanssa ja käy edelleen säännöllisesti aistimassa, mitä tutuille paikoille kuuluu.

Lemmenjoella Bräysy on dokumentoinut ammattikullankaivajien yhteisöä, mutta myös luontoa: eläimiä ja vuodenaikojen vaihtelua.

– Joskus tuntuu, että Lemmenjoen luonto tulee minua vastaan kun olen siitä niin kiinnostunut. Se antaa pieniä lahjoja. Siellä pitää vaan olla aistit auki. Jos vain lompsii menemään, eikä mieti ympäristöä, niin jää paljon näkemättä.

Kuten vaikkapa villapaita. Bräysy oli eräällä alkukesän Lemmenjoen-reissullaan tiputtanut lanteiltaan edesmenneen äitinsä puseron. Etsiminen olisi liki toivotonta niin laajalla alueella, mutta perintöpaita ei jättänyt häntä rauhaan.

Alkusyksystä Bräysy suuntasi takaisin tunturiin. Ensin hän kiersi Jäkäläpäätä tuuripelillä. Sitten innokas kuvaaja otti johtolangaksi tutulta tunturinlaelta ottamansa valokuvat: tässä hän silloin pysähtyi, otti kuvan tuonne suuntaan, kääntyi toiseen suuntaan ja…

– Villapusero oli siinä! On täysi ihme, että se voi löytyä niin laajalta alueelta. Seuraavana vuonna se olisi varmaan ollut jo maatunut. Nyt se on edelleen käytössä.

Pienen korpiorvokin kohtaaminen käynnisti tapahtumasarjan, joka rohkaisi ryhtymään yrittäjäksi. Kuvaaminen ja luonto ovat olennainen osa Bräysyn työtä: hän kuvaa korujensa tuotekuvat itse Lapin luonnossa.

Pieni korpiorvokki muuttaa kaiken

Luontokappaleet loikkivat usein Bräysyn hopeakoruihin. Jäkäläpään ruskassa kohdatut porot juoksevat nyt kaulakorussa, paarman siipi koristaa rintaneulaa ja lapinpöllö huhuilee korvakoruissa – nokkanaan Lemmenjoen kultahippuja, tottakai.

Kasveista Bräysy on pyrkinyt valitsemaan tunturikasveja, jotka jäävät monelta huomaamatta. Niistä rakkain on vaatimattoman kokoinen, sininen korpiorvokki.

– Näin korpiorvokin ensimmäisen kerran puron varressa Lemmenjoella. Mietin, miksei kukaan ollut tehnyt kukasta korua, sillä sen keltainen sydän näytti ihan kultahipulta. Minullakin meni pari vuotta ennen kuin hoksasin, miten koru kannattaa toteuttaa. Sitten tein sen jalometallilinjan opinnäytetyönäni keväällä 2012, Bräysy muistelee.

Orvokilla koristellun rannekorun kuva nostettiin Lapin kullankaivajain liiton lehteen. Seuraavana kesänä Lemmenjoen-kämpän vanhaan nokialaiseen oli tullut seitsemän puhelua. Ahkera soittelija esittäytyi Arvo Sundqvistiksi Espoosta.

Kokenut, jo eläkkeelle jäänyt kultaseppä oli bongannut Bräysyn korpiorvokin lehden kannesta ja mietti, mahtoiko vastavalmistuneella artesaanilla olla työkaluja. Konkari halusi lahjoittaa hänelle peräkärrykuormallisen tavaraa, aina työpöydästä ja valssista alkaen.

Bräysy oli hankkinut vasta kaksi vasaraa.

– Olin pohtinut, uskallanko perustaa yrityksen koulun jälkeen. Arvon soitto oli merkki siitä, että kyllä se kannattaa. Joku uskoi työni kantavan elannoksi asti.

Yritys ylistää sinnikkäitä Paarmoja

Syntyi Paarma Design. Paarma lennähti nimeen Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilta, äidin tyttönimestä ja Paarman suvun kanssa vietetystä ajasta. Bräysy kuvailee serkkujaan laajennetuksi perheekseen. Pikku-Tytti kävi moikkaamassa sukulaisiaan ympäri Suomea, leikki heidän kanssaan Oulun mummolassa ja piirteli heistä potretteja ”serkkukirjoihinsa”.

Pellavapäinen pikku-Tytti hymyilee Paarman suvun katraan keskellä 1970-luvun loppupuolella. Oulun-mummola oli tytölle kuin toinen koti. Bräysy toivoo, että koko kööri saataisiin koottua vielä uuteen yhteiskuvaan.

Autotallissa mummo hakkasi lekalla kiviä, joita geologiukki toi reissuiltaan. Puolijalokivimurskasta syntyi tauluja ja koruja. Bräysy ihaili, miten mummo sommitteli eri väriset kivet eloon esimerkiksi kukka-asetelmiksi.

– Myöhemmin ihmettely meni toisin päin. Mummo ei käsittänyt, miten pystyn tekemään hopeasta koruja.

Korusuunnittelijan työ on päässyt yllättämään Bräysyn itsensäkin. Työ on ollut mielenkiintoisempaa ja vaihtelevampaa kuin hän odotti. Korujen tekeminen ei ole vain pajassa ähertämistä. Käsitöille on kehitettävä myös tarina. Tietokoneen ääressä pakertamisestakaan ei ole päässyt täysin irtautumaan: Bräysy hyödyntää mainosmaailmassa kerätyt taitonsa omien tuotteidensa markkinoinnissa.

– Alkuvaiheessa mietin, mikä myy ja katsoin paljon, mitä muut tekevät. Sitä en ole tehnyt enää moneen vuoteen. En ole ajatellut mallistoja niin paljon vaan olen uskaltanut heittäytyä myös uniikkitöihin, Bräysy sanoo.

Hilkan viimeisellä matkalla

Mittatilaustöiden parissa hän on saanut selvitellä muun muassa, miten vesiperhosten kotelovaiheet eroavat toisistaan. Asiakkaiden tarinat puolestaan ovat luoneet olemassa oleville korumalleille uuden elämän: Pitkiä muuttomatkoja tekevät lapintiirat ovat yhtäkkiä symbolisoineetkin reissaavaa puolisoa tai merimiehenä työskennellyttä isää.

Vaihto-opintoaikanaan Kanadan Igaluitissa Tytti Bräysy sai lempinimen Aggati ikpaktut – tyttö, jolla on likaiset kädet. Työpäivät kuluvat edelleen sotkuisissa merkeissä eikä vahapinttymiä malta aina putsata sormenpäistä.

Yrittäjyyden varrelle mahtuu myös aivan erityisiä tapauksia, kuten Hilkka. Bräysyn koruihin ihastunut nainen oli sairastunut parantumattomaan syöpään ja halusi tilata ystävilleen nimikirjaimilla koristellut vasakorut. Pian Hilkka lisäsi tilaukseensa harvinaisempia korumalleja, joiden Bräysy ei ollut uskonut menevän kaupaksi.

Naiset ystävystyivät. Puheluissa sovittiin, että Hilkka pääsisi suunnittelemaan omia korumalleja. Hän seurasi innolla myös Bräysyn luontokuvia, joiden välityksellä hän pääsi vielä kerran rakkaisiin Lapin maisemiin.

Sitten koitti päivä, jolloin Bräysylle soittikin Hilkan sisko.

Seuraavana kesänä Bräysyn korupajalle saapui kolme naista. He kertoivat, että monella hautajaisvieraalla oli näkynyt Hilkan tilaamia koruja. Yhdellä vierailijoista roikkui kaulassaan hopeasta muotoiltu poronvasa.

– Tällaisia asiakkuuksia ei tietenkään toivo enempää, mutta olin otettu, että ihmisen viimeinen toive oli hankkia tällaisia muistoesineitä. Se oli kaunis ajatus.

Silloin oma kädenjälki tuntui aidosti ikuiselta.

Teksti: Anna Nevalainen