Hyppää pääsisältöön

Hannu Karpo, Jorma Ollilan kotikasvatus ja ostoskapula – tutkimusmatka suomalaiseen passiivis-aggessiivisuuteen

Passiivis-aggressiivisuutta ilmassa
Passiivis-aggressiivisuutta ilmassa Kuva: Johanna Aulén/Yle KulttuuriCocktail

Se puskee esiin rivien välistä, näyttäytyy ruuhkabussissa ja pistää silmiin tv:n ruudulta. Meistä on tullut passiivis-aggressiivinen kansa. Pakotamme kasvoillemme hymyn, vaikka koko keho huutaisi halusta potkaista universumia munille. Elämme yhteiskunnassa, jossa tukahdutettu aggressio uuvuttaa meidät.

Huora! Huora! Huora! Huora! Huora! Huora! Huora! Huora!...

– Megafonin kautta soitettu päättymätön huora-huutokasetti Hannu Karpon naapuriterrorismia käsittelevässä jaksossa

 hymiöitä
hymiöitä KulttuuriCocktail

Olen kiinnostunut eräästä naisesta. Lähetän hänelle viestin Messengerissä ja pian huomaan hänen lukeneen sen. Hän ei vastaa. Odotan useamman päivän. Hän laittaa Facebookiin sympaattisen päivityksen lapsestaan. Käyn tykkäämässä siitä vain siksi, että hän muistaisi minut ja viestini, jossa esitin kysymyksen. Ei reaktiota. "Vilkutan" hänelle Messengerissä. Ei reaktiota. Myöhemmin huomaan naisen blokanneen minut.

Samoihin aikoihin olen sähköpostikirjeenvaihdossa kollegani kanssa liittyen hänen tekeillä olevaan juttuunsa. Haukun hänen tekstiään kiertoilmauksin, aloitan kritiikkini sanoilla "todella ansiokas pointti, mutta...". Kollegani kiittää "arvokkaista huomioista". Sähköpostiosoitteidemme vieressä näkyvät pienet kuvamme. Sekä minä että kollegani olemme valinneet itsestämme kuvat, joissa hymyilemme iloisesti.

Kaupassa kröhäisen, kun edessä oleva asiakas ei laita palkkia ostostemme väliin. Hän ymmärtää yskän, siirtää palkin ja kääntyy puolihuolimattomasti minuun päin. Hymyilen kiitokseksi.

Kun kannan ostoskassia rappukäytävässä, naapurini tulee vastaan Adidakset päällä. Hän tervehtii minua tavalla, josta lenkille lähtemisen uho ei voi jäädä huomaamatta. Vastaan terhakkaasti "Tervepä terve!" Kotiin päästyäni menen makuulle ja ajattelen itsemurhaa.

Jos aggressiivisuus on yksi läsnäolon muoto, olen tällä osa-alueella äärimmäisen vähän läsnä. Niin näyttävät olevan muutkin.

Tämän seurauksena elämme kroonisessa henkisessä ummetuksessa. Meiltä puuttuu katharsis, puhdistautuminen.

Saatanan tunarit ja paska isä

Nauran aina, kun elokuvassa natsi saa raivokohtauksen. En ole aivan varma, miksi. Koen yksinkertaisesti jotain vastustamatonta saksan kielen ja huutamisen yhdistelmässä – ikään kuin karjuvaa natsia ei voisi ylittää aggressiivisuudessa.

Aika lähelle pääsevät punk-yhtyeiden laulajat, joiden ilmaisussa on paljon samoja tehokeinoja kuin natseilla: ytimekäs viesti ja volyymin maksimaalinen käyttö.

Ei ole varmaan sattumaa, että juuri Bruno Ganzin näyttelemästä raivoavasta Adolf Hitleristä on tullut yksi tunnetuimmista ja suosituimmista huumorimeemeistä – siinä natsiraivo on melkein huippulukemissa.

Mahdollisimmin suora viestintä huvittaa minua enemmän kuin asian kiertäminen. Jos minulla olisi poika, joka sanoisi "isä on paska", toteaisin ylpeästi, että siinäs kuulitte, totuuden lapsen suusta. Kunpa kykenisin itsekin moiseen suoruuteen ja haukkumaan päin naamaa! Jos lapseni kiertäisi asian toteamalla, että "isä, sinun käytöksessäsi on havaittavissa tietynlaisia puutteita", pitäisin häntä pikkuvanhana.

Samalla logiikalla Kekkosen "Saatanan tunarit" on jäänyt elämään kieleemme eikä joku brittiläisellä piilosarkasmilla höystetty loputon jaarittelu poliittisesta osaamattomuudesta.

Suora aggressio myös puhuttelee minua. Nauran sille, koska arvostan sitä. Ja tähän liittyy ongelma: arvostuksestani huolimatta en kykene aggressioon tosielämässä edes silloin, kun syytä olisi.

Aggressiokohtauksen sijaan aloitan energiaa vievän piiloviestinnän. Siihen kuuluu valtava skaala vihjailevia mikroeleitä ja kiertoilmauksia. Niitä suoltaessani huudan samaan aikaan pääni sisällä Hitleriksi pukeutuneena Bruno Ganzina, että tajua nyt saatanan idiootti, TA-JU-A!

Jorma Ollilan kotikasvatus

Viimeksi eilen kuulin bussissa suomalaisen passiivis-aggressiivisuuden taikasanat: "Tässä on varmaan tilaa?" Näin sanoo matkustaja toiselle matkustajalle, joka on asettanut laukkunsa viereensä tyhjälle penkille.

Kun sosiaalinen kanssakäyminen on saamassa passiivis-aggressiivisia sävyjä, se alkaa usein enteilevästi tällaisin sanankääntein:

"En haluaisi todellakaan kuumottaa/painostaa/tehdä tästä numeroa, mutta..."
"Muistitko muuten..."
"Ei millään pahalla, mutta..."
"En tarkoita nyt sitä, että sinun pitäisi..."
"Oletko sattumoisin harkinnut..."

Aivan oma verbaalinen maailmansa on perhe-elämä. Passiivis-aggressiivisen puhetavan siemenet kylvetään jo lapsuudessa. Tyypillinen näky on marketin kassajonossa tai vastaavilla julkisilla paikoilla parveilevat raivopäävanhemmat, jotka yrittävät puhua ”ystävällisesti” lapsilleen:

”No niin Jani-Aleksi, alettaisko nyt pukea?”
"Linda, ymmärrän, että kurahaalareiden repiminen riekaleiksi on sinulle ominainen tapa kuvata tuntojasi, mutta voitaisko..."

Vielä kamalampaa on kuunnella, miten aikuiset lapset puhuvat vanhemmilleen. Tai mikä yleisempää, hiljenevät heille. Tämä passiivis-aggressiivisuuden alalaji varmistaa psykiatreille mojovat vuositulot.

 hymiöitä
hymiöitä KulttuuriCocktail

Jos kiertoilmausten asemesta käytettäisiin reipasta natsihuutoa, yhteiskuntamme toimisi nopeammin ja ihmiset olisivat virkeämpiä. Näin ei kuitenkaan ole.

Nykyisellään suora aggressio puretaan vain tietyissä paikoissa tai tilanteissa, kuten liikennekäyttäytymisessä (etenkin, jos siihen liittyy polkupyörä tai BMW), jääkiekko-otteluissa, nimimerkeille perustuvilla keskustelupalstoilla ja kännissä.

Miksi huutoa kuulee harvemmin muualla? Koska ihmiset saattavat tulla surullisiksi ja säikähtää. Aggressiivisuus on epämuodikasta. Työelämässä reilu yhteen hiileen puhaltaminen, mukavuus ja monipuoliset ryhmätyötaidot ovat suuressa arvossa.

Passiivis-aggressiivisuudesta on tullut modernin ihmisen primitiivireaktio, koska aggressiivisuudesta on rimpuiltu niin voimakkaasti eroon.

Olemme tehneet keskenämme sanattoman sopimuksen siitä, että passiivis-aggressiivinen käytös on merkki älykkyydestä. Aggressiivisuus on puolestaan jäänne kaukaa historiasta, jostain vuodelta 8000000000000 eKr., kun olimme vielä eläimiä. Mutta emme missään tapauksessa ole enää, Trumpia lukuun ottamatta.

 hymiöitä
hymiöitä KulttuuriCocktail

"Risto, miksi vitussa sinun pitää työntää nenäsi joka paikkaan? Sinä olet eri mieltä kaikesta!"

Näin huusi Nokian hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila vuonna 2010 puhelimessa Risto Siilasmaalle, saman hallituksen jäsenelle HS:n jutun mukaan. Kirjoituksessa mainitaan useamman kerran sanapari Ollila ja raivokohtaus – ikään kuin ne kuuluisivat yhteen.

Mitä teki Ollila? Kiisti kaiken. Ollila pyrkii puheenvuorossaan irrottautumaan aggressiivisen johtajan maineesta sanankääntein, jotka muistuttavat syyttömyyttään vakuuttelevaa vankilakundia:

"Tämä on väärinkäsitys. Hallituksessa varattiin aina aikaa eri asioiden käsittelyyn, eikä johdon esityksiä vain hyväksytty. Useimmiten käsiteltiin vaihtoehtoja, koska olen aina pitänyt tärkeänä, että vaikeissakin asioissa pitää pohtia avoimesti eri vaihtoehtoja -- Nokiassa oli menneisyyden peruina hieman machokulttuuria, josta halusimme eroon. Silloin todettiin, että kaikkien on puhdistettava kielenkäyttöään. Minulle se oli sinänsä helppoa, koska en yleensä koskaan käytä voima­sanoja. Se tulee jo kotikasvatuksesta."

Mitä tekemistä hyvällä kotikasvatuksella ja hienoisella machokulttuurilla on sen kanssa, että huutaa kerran puhelimessa sanan vittu? Tai saa raivokohtauksen? Vaikka Ollila ei olisi saanut elämänsä aikana yhtään raivokohtausta, hänen pakonomainen tarpeensa irtisanoutua aggressiivisesta käytöksestä on surkuhupaisaa.

Tulkitsen Ollilan pelkäävän niin paljon aggressiivisen johtajan mainetta, että hän paahtaa eteenpäin mieluummin hampaat irvessä passiivis-aggressiivisesti. Olisihan kerrassaan kamalaa nöyrtyä ja myöntää olevansa inhimillinen ja erehtyväinen ihminen, joka joskus – voitteko kuvitella – huutaa.

Mitä Makupala-kokit ajattelivat oikeasti?

Passiivis-aggressiivisuudella on pitkät perinteet mediassa. Katsoin 1990-luvun lopussa paljon Ylen Oulun toimituksessa tehtyä Makupalat-nimistä kokkailuohjelmaa. Siinä kaksi miestä, apukokki Timo Nykyri ja pääkokki Janne Pekkala, tekivät kotiruokaa.

Ohjelma oli tunnettu siitä, että siinä oli aito ja rento tunnelma. Oulun murre raikasi, kun pohjoisen pojat paistoivat pihivejä ja aika usein ruoat onnistuivat vähän sinne päin.

Makupaloissa tuntui tapahtuvan paljon pinnan alla. Jos Pekkalan ja Nykyrin työskentelyä katsoo tarkemmin, voi nähdä pieniä eleitä ja äänenpainoja, joissa on passiivis-aggressiivinen sävy.
"Timo, sinähän voisitkin jo ruveta pikku hiljaa pilkkomispuuhiin."
"Janne, haluaisitko kertoa tarkemmin tuon vaikeasti äännettävän ranskalaisen ruoan alkuperästä?"

Jos ruoka epäonnistuu täysin, sekin kuitataan lupsakasti, että sattuu ja tapahtuu, rapatessa roiskuu, moka on lahja. Kokkien silmistä näkee kuitenkin, että nyt vituttaa raskaasti.

En tiedä, millainen henkilökemia näiden kahden kokin välillä on tosiasiassa vallinnut. On mahdollista, että aina, kun kaksi miestä pannaan kameran eteen tekemään ruokaa ja puhumaan Oulun murretta, pinnan alla alkaa välittömästi sodankäynti.

 hymiöitä
hymiöitä KulttuuriCocktail

Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma. Jos Gordon Ramsay olisi seurannut 10 minuuttia Nykyrin ja Pekkalan touhuja, hän olisi hakannut heitä viinipullolla päähän ja huutanut kuin perseeseen ammuttu Jorma Ollila. (Korjaan, John Malkovich. Unohdin, että Ollila ei tunnetusti hyvän kotikasvatuksen saaneena huuda ikinä.)

Luulen, että Ramsay on juuri siksi niin suosittu, että hän on täysin estottomassa käytöksessään niin piristävää katsottavaa. Miksei hänenlaistaan tv-kokkia löydy Suomesta?

Makupalat ei ole suinkaan ainoa lajissaan. Kaikki suomalaiset kokkiohjelmat perustuvat enemmän tai vähemmän negatiivisten tunteiden piilottamiseen. Ainoa poikkeus on Kokkisota-ohjelman vanha jakso, jossa ilmeisen humaltanut Andy McCoy sanoo Sikke Sumarille: "Älä sä epäile, ämmä!"

Kiitos, Hannu Karpo

Tarkemmin ajatellen passiivis-aggressiivisuus on vallannut kokkiohjelmien lisäksi samalla koko tv- ja elokuvailmaisumme.

On toki muutamia poikkeuksia, aika laimeita tosin. Valmentaja Juhani Tamminen on joskus kiukutellut toimittajille. Näyttelijät Hannu-Pekka Björkman ja Jani Volanen ovat taitavia esittämään raivareita fiktioelokuvissa ja tv-sarjoissa. Jörn Donner on kunnostautunut etenkin vanhemmalla iällään verbaalisella puolella, siinä missä hänen kehonkielensä on alkanut heiveröityä. Joskus muinoin Leif Salmén teki äkäisiä vaalitenttejä.

Yksi tv-historiamme hahmo on mielessäni kirkkaampana kuin muut. Hän on Hannu Karpo.

Karpon ohjelmiin kuuluu aimo annos sekä aggressiivisuutta että passiivis-aggressiivisuutta. Hänen karvalakkiin sonnustautunut toimittajahahmonsa on kuitenkin enemmän sovitteleva kuin hyökkäävä, mutta kyllä Karpokin joskus räjähtää.

Karpon arkipäivää oli ajaa 350 kilometriä pirttiin kuulemaan haastateltavaltaan, ettei tämä saa Kelasta rahaa. Näissä tilanteissa haastattelija osaa olla koomisuuteen asti rauhallinen – luulen, että Karpon ja hänen katsojiensa välillä on sopimus siitä, että totaalinen vittuuntuneisuus on peruslähtökohta kaikelle hänen tekemiselleen.

 hymiöitä
hymiöitä KulttuuriCocktail

Joitain erityisiä hetkiä on jäänyt mieleeni. Naapuriterrorismia käsittelevässä jaksossa Karpo on matkustanut toiselle puolelle Suomea Ruotsin rajan tuntumaan, Tornionjokilaaksoon.

Parinkymmenen minuutin juttukokonaisuus onnistuu tiivistämään jotain syvästi olennaista suomalaisten mielenlaadusta siinä missä Mikko Niskanen tarvitsi viisi uuvuttavaa tuntia surmanluotiensa kanssa.

Ohjelman alussa kirkkoherra Veikko Määttä selittää levollisesti, miksi hän on naama punaisena haukkunut naapuriaan homoksi. Sitten kuullaan, kun varsinainen häirikkönaapuri soitattaa loputonta huora-huutoa megafonin kautta. Yksi asukkaista on saanut häiriköltä kirveestä päähänsä – näky on järkyttävä. Hän kuvailee erittäin rauhallisesti Karpolle tapahtumien kulkua ja tuntemuksiaan.

Kaikki aggressiivisuuden ja passiivis-aggressiivisuuden nyanssit on saatu taltioitua tähän 20-minuuttiseen ohjelmaan. En ole nähnyt ennen tätä enkä tämän jälkeen mitään vastaavaa.

Invapaikoille luvattomasti pysäköiviä autoja käsittelevässä jaksossa Karpo tekee sen, mitä olisin kaivannut niin Makupalat-kokeilta ja samalla kaikilta suomalaisilta tv-esiintyjiltä: hermojensa julkista menettämistä ja aggressioidensa osoittamista. Ohjelman alussa Karpo kiroilee ja huutaa romanille, joka on pysäköinyt luvattomasti autonsa invapaikalle.

Tämän jälkeen Karpo katsoo kameraan ja pyytää yleisöltään anteeksi. Ohjelman aloitus on kaikkinensa suoraselkäistä toimintaa, erityisesti oman julkikuvansa säröilyn näyttäminen katsojille. Karpohan olisi voinut ihan hyvin leikata riehumisensa halutessaan pois.

Karpon kaltaiselle julkiselle esiintyjälle – mielellään naiselle – olisi suuresti tarvetta. Nykyään suuri tv-tapaus on se, jos väsyneet Aamu tv:n ja urheilulähetyksen toimittajat eivät saa repeilyltään seuraavan päivän ohjelman mainostamista purkkiin. Jos politiikan toimittaja kysyy ministeriltä "Miten niin?" ja esittää sen perään peräti yhden jatkokysymyksen, puhutaan jo kovan luokan grillaamisesta.

Voiko huuto olla mieto?

Palataan lopuksi vielä natsihuutoon. En usko, että suomalaisista olisi osoittamaan tunteitaan Bruno Ganzin Hitler-hahmon tai Gordon Ramsayn lailla. Se ei yksinkertaisesti kuulu meidän käyttäytymiseemme. Enkä laske mukaan tosielämän natseja, liikenneraivoajia ja jääkiekkofaneja.

Pahoin kuitenkin pelkään, että passiivis-aggressiiviseen käytökseen perustuva yhteiskunta jauhaa jäsenensä pitkän ajan kuluessa ja kaikessa hiljaisuudessa sekoamisen partaalle. Vähintään se jauhaa hampaamme. Narskutamme niitä öisin sen sijaan, että antaisimme tulla pari kertaa päivässä tunteemme ulos sillä volyymilla ja niillä sanoilla, joilla tarkoitus olisi.

Voisiko aggressiivisuus olla miedompaa kuin natsihuuto ja huorittelu? Ehkä. Testasin asiaa antaessani palautetta. Sanoin taannoin kollegalleni, että hänen juttunsa yksi kohta oli paska ja perustelin väitteeni. Kiihdyimme kumpikin hetkeksi, mutta pian taas jatkoimme analyyttistä puhetta, hyvän alkuenergian saattelemina.

Hyvä kun sanoit, etkä kierrellyt, vastasi kollegani. Toivon sydämeni pohjasta, ettei hän valehdellut. En kokenut katharsista, mutta henkinen ummetukseni hellitti edes vähän.

 hymiöitä
hymiöitä KulttuuriCocktail
Keskustele