Iida Rauhalammi
Yle
Suorituskeskeinen elämäntapa lävistää kaikki elämän osa-alueet, vaikka kuinka yrittäisimme parantaa itseämme mindfulness-äänite kuulokkeissamme. Elämästä on tullut pitkä juoksukilpailu, jonka joka käänteessä on mahdollista onnistua tai epäonnistua.
Olen ollut koko elämäni suorittaja. Olen aikatauluttanut elämääni ja suunnitellut maanisesti tulevaa. Olen halunnut olla luokkani paras. Muistan, miten epäuskoinen olin ekalla luokalla, kun en saanutkaan kokeesta kymppiä. Pyysin opettajaa tarkistamaan tehtäväni uudestaan.
Kerran havahduin itsekin omaan perfektionismiini. Olin 7-vuotias ja jälleen kerran kumittanut äidinkielen vihkoni sivun rikki, koska olin tyytymätön piirtämiini kirjaimiin. Oma epäonnistuminen itketti, mutta samalla koko show äidin kirjoittamine reissuvihkoselityksineen hävetti.
Jossain vaiheessa teinivuosina halusin olla mieluummin cool kuin kympin tyttö. Suorittaminen muutti muotoaan. Joka tapauksessa päämäärä on aina ollut selkeänä mielessäni.
Kotoa en ole tätä suorituskeskeisyyttä perinyt, päinvastoin, olen itse valinnut elää näin.
Pyrkimykseni onnistua on tietenkin vienyt minua eteenpäin ja olen päässyt tekemään hienoja juttuja, mutta olen viime aikoina alkanut kyseenalaistaa tapaani elää.
Jokainen opiskelu- ja työpaikka on vaatinut vähintään yhden pienen burnoutin ennen kuin olen löytänyt oman tapani toimia. Eli burnoutin, joka ei vie sairaslomalle, mutta jonka takia menetän yöuneni ja kadotan elämäniloni.
Traagista on se, että työn lisäksi ajattelutapa on valunut myös kaikkialle muualle: parisuhteisiin, lomamatkoihin ja vapaa-ajan viettoon.
Pahinta on verrata itseään muihin.
Ja siihen meillä on enemmän kuin hyvät mahdollisuudet. Sosiaalinen media on osaltaan luomassa elämästä kertomusta, jossa hyvään elämään kuuluu tiettyjä asioita. Ystävien kanssa vietettyjä viikonloppuja, illallisia isolla porukalla, kodin sisustusta, hassuja sattumuksia ja onnistumisia työelämässä.
Olin sairaana muutaman päivän ja vietin aikani lähinnä Instagramissa. Tajusin ainakin, mitä kaikkea elämästäni puuttuu.
En ole matonkudontakurssilla.
En ole käynyt Kallion uudessa ravintolassa, vaikka se on ollut auki jo puoli vuotta.
En ole sijoittanut rahastoihin, vaikka puhe taloustietoisuudesta on selvästi nosteessa ikäisteni kaupunkilaisnaisten keskuudessa. En edes tiedä mitä rahasto tarkoittaa.
Joogaharrastukseni on ollut neljä vuotta tauolla. Enkä jaksa aloittaa uudestaan.
En ole koskaan pessyt uunia sisältä.
En ole vieläkään alkanut maahanmuuttajan tukihenkilöksi.
En ole lopettanut juuston syömistä, ja korvannut sitä jollain vegaaniselle tahnalla.
En ole käynyt Sri Lankassa.
Minulla ei ole crossfit-treeniporukkaa.
En jaksa konmarittaa. Säilytän mieluummin vaatteitani kaapissa rytyssä, vaikka en olisi käyttänyt niitä vuosiin.
Lähes kaikki projektit, jotka olen aloittanut, ovat jääneet kesken.
Silti vaikutan ulospäin suhteellisen aikaansaavalta ihmiseltä.
Filosofi ja hyvän elämän tutkija Frank Martela sanoo, että elämästä on tullut entistä projektimaisempaa. Kaikista elämän osa-alueista voi tehdä projektin, josta pitää suoriutua mahdollisimman maksimaalisesti. Valitettava totuus on se, että joku muu on maksimoinut jokaisen elämän osa-alueen paremmin.
– Aina joku kuntoilee enemmän, matkustelee kiinnostavimmissa paikoissa, pärjää töissä paremmin ja parisuhde näyttää ihanammalta.
Vertailu on lisääntynyt Martelan mukaan monesta syystä. Vaikka se on luontainen osa ihmisyyttä, nykyaika kannustaa siihen jopa liikaa. Kansainvälistymisen myötä oman elämän vertailu on laajentunut omasta kylästä koko maailmaan. Emme ole koskaan ennen voineet kertoa elämästämme näin laajalle yleisölle.
Martelan mukaan tärkeintä olisi miettiä mitkä asiat ovat itselle aidosti mielekkäitä ja pyrkiä sitä kautta eroon turhasta vertailusta. Hänen mukaansa optimaalinen onnellisuuden tavoittelu voi olla jopa haitallista.
Epävarma työtilanne suorastaan kannustaa jatkuvaan suorittamiseen.
Suorittaminen ei ole enää pitkään aikaan tarkoittanut minulle sitä, että kalenterini on täynnä menoja joka illalle ja sitä, että suostun kaikkiin yhdistyksiin puheenjohtajaksi ja juhlien järjestäjäksi. Sekin on koettu.
Päinvastoin, olen luopunut lähes kaikista vastuullisista tehtävistä.
Vaikka joillain elämän osa-alueilla osaankin ottaa rennommin, eroon suorituskeskeisyydestä en todellakaan ole päässyt.
Menestymisen tarve ja epäonnistumisen pelko on elämänfilosofia. Se on arvo ja pohjavire, josta on lähes mahdoton pyristellä eroon.
Ympäristöllä on suuri vaikutus. Eroon suorittamisesta -juttujen lukeminen ei auta, jos muu elämä pysyy samana.
Työelämä tarkoittaa monelle ikäiselleni sitä, että töissä oleminen on jatkuvaa todistelua omasta erinomaisuudesta. Pätkätyöt ja epävarma työtilanne suorastaan kannustavat jatkuvaan suorittamiseen.
Työhaastattelussa tuskin kannattaa mainita, että tavoitteena on leppoistaa elämää ja rauhoittaa tahtia.
Muussa elämässä menestys voi tarkoittaa parisuhdetta, omistusasuntoa, perhettä, lomamatkoja, onnellista itse valittua sinkkuutta, lapsettomuutta, fitnesselämää.
Media on täynnä menestystarinoita, tai kertomuksia siitä, miten joku selviää vaikeuksien kautta voittoon. Oravanpyörästä seesteiseksi joogayrittäjäksi tai köyhästä kuuluisaksi kirjailijaksi. Haluamme tarinoita, jotka vetoavat tunteisiin. Joiden äärellä voimme ajatella: “Minäkin pystyn tuohon.”
Olemme tässä samassa unohtamassa, että elämä on epämääräistä ja suurimmaksi osaksi inhottavaa tahkoamista.
Kenenkään elämä ei etene draaman kaaren mukaan.
Kaikkien elämästä saa editoimalla kertomuksen, mutta kenenkään elämä ei etene draaman kaaren mukaan.
Tämä on ollut minulle tajunnanräjäyttävä oivallus. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni uskoin, että elämän asiat menevät koko ajan parempaan suuntaan. Ajattelin, että huonot kokemukset vahvistavat ja tekevät elämästä lopulta parempaa.
Kuvittelin, että kun aika kuluu, minusta tulee parempi, onnellisempi ja tasapainoisempi.
Juu ei.
Elämän sattumanvaraisuuteen alkaa uskoa viimeistään silloin, kun huomaa, että jokainen notkahdus tuntuu yhtä pahalta. Eikä niiden jälkeen välttämättä ole yhtään parempi ihminen.
Sen sijaan epäonnistumiset hävettävät ja lisäävät huonommuuden tunnetta. Varsinkin, kun ympäristö antaa koko ajan viestiä siitä, että tärkeintä on menestyä ja olla hyödyksi.
Vastikään uutisoitiin siitä, että 30-vuotiaan pitää alkaa säästää eläkettä varten. Haluaisin tavata sellaisen kolmekymppisen, jota tällaisen uutisen lukeminen ei ahdista. Jos rahat ovat muutenkin tiukilla, oman elämän suunnittelu aivan vaiheessa, eläkesäästäminen ei välttämättä ole ykkösprioriteetti.
Mutta hei, miksi ei murehtisi ensi vuoden töiden sijasta jotain, mikä tapahtuu 35 vuoden kuluttua? Tosin epäilen jääkö ikäluokkani eläkkeelle ollenkaan.
Ongelma on myös tavassamme keskustella. Olemme hyväksyneet pätemisen kulttuurin, jossa keskustelu ja kuulumisten vaihto koostuu erilaisista tavoista todistella omaa erinomaisuuttaan.
Yksi tuttuni ei kestä julkisia saunoja, koska siellä miesten välinen keskustelu on kuulemma pelkkää saavutuksilla ja omaisuudella kehuskelua.
En ole huomannut samaa ilmiötä naisten puolella, sen sijaan omassa kuplassani on valloillaan toisenlainen pätemisen kulttuuri. Kiireellä, mielenkiintoisilla töillä ja esimerkiksi ihmisillä, joiden kanssa viettää aikaa, voi hyvin osoittaa menestymistään.
Ja harrastan näitä kaikkia tietenkin myös itse.
Asuinympäristöllä on varmasti suuri merkitys. Pienemmissä kaupungeissa kävelläänkin tutkimusten mukaan hitaammin kuin isoissa kaupungeissa. Suorituskeskeinen elämä on siis jossain määrin aina oma valinta.
Tuskin ihminen kuolevissa kylissäkään huoletta säilyy.
Pakofantasioissani muutan silti takaisin kotiseudulleni Satakuntaan, ostan maalta vanhan puutalon, kääriydyin viltteihin ja elän siellä onnellisena elämäni loppuun asti.
Samalla tiedän, etten pääsisi sielläkään eroon ajattelutavasta, joka lävistää kaiken.
Pohdiskeluun käytettyjä välivuosia ei katsota hyvällä.
Vaatimukset ovat ristiriitaisia. Olen koko aikuiselämäni ottanut lisästressiä siitä, että kaiken muun lisäksi pitäisi osata rauhoittua ja nauttia hetkestä. Yhden kevään kävin yhtä pahasti stressaavan ystäväni kanssa mindfulness-kurssilla tiistaisin nukkumassa.
Olen ahminut lukemattomia elämäntapaoppaita, ilman, että yhtään oivallusta on jäänyt käteen.
Samaan aikaan yhteiskunnasta tulee toisenlaista viestiä.
Oma suunta täytyy tietää mahdollisimman ajoissa. Pohdiskeluun käytettyjä välivuosia ei katsota hyvällä. Ensikertalaisten kiintiöt asettavat hidastelijat huonompaan asemaan.
Työttömiä halutaan aktivoida rankaisemalla: Ihminen ei ansaitse tukiaan, jos hän ei jatkuvasti todistele pyrkimyksiään menestymiseen ja suorittamiseen.
Maahanmuuttajat toivotetaan tervetulleiksi vain, jos he tulevat työn perässä. Ihminen ei ole minkään arvoinen ilman, että hän maksaa veroja.
Mielenterveyspalveluihin pääsee helpoiten työssäkäyvät ja opiskelijat. Vain yhteiskunnalle tuottava ihminen on mielenterveytensä ansainnut.
Ilmastonmuutosten torjunta halutaan yhdistää yksilön kulutusvalintoihin. Ne, kenellä olisi aidosti mahdollisuus vaikuttaa ilmaston lämpenemiseen, puolustavat mieluummin yritysten oikeutta tehdä maksimaalista voittoa.
Tämän talven kauhutarinat vanhustenhoidosta kertovat omaa tarinaansa. Tärkeintä on yritysten menestyminen ja taloudellinen voitto.
Kaikkea arvioidaan ja mitataan. Joka puolella syynätään lukuja ja tuottoa. Tässä ilmapiirissä ei ole ihme, että syömishäiriöt ja mielenterveysongelmat lisääntyvät jatkuvasti.
En väitä, ettei oivalluksia ole olemassa. Olen nähnyt ihmisiä, joiden silmät loistavat eri tavalla, kun he ovat tehneet kauan hautuneen elämänmuutoksen. Olen nähnyt epäilyttävän tyytyväisen oloisia elämäntapavalmentajia ja hurahtaneen näköisiä pariskuntia.
Isojen elämänkriisien jälkeen ihmisten arvot menevät usein uusiksi.
Olen silti jyrkästi eri mieltä siitä, että “muutos lähtee itsestä”. Mielestäni muutoksen pitäisi lähteä rakenteista, arvoista, puhetavoista ja politiikasta.
