Hyppää pääsisältöön

Kallonmetsästäjät – Miksi kuolleet eläimet inhottavat?

Dokumenttielokuvani Kallonmetsästäjät kertoo kalloharrastajista, ihmisistä, jotka keräilevät eläinten pääkalloja, luita ja muita ruumiinosia. Myös minua veri, kuolleet eläimet sekä niiden jäänteet ovat kiehtoneet niin kauan kuin muistan.

Olen leikannut irti jalkoja löytämiltäni kuolleilta linnuilta. Olen kerännyt talteen luita, kalloja ja kuivuneita hauenpäitä.

En ole yksin. Luiden ja pääkallojen puhdistamisen ja käsittelyn ympärille on muodostunut kokonainen alakulttuuri, joka jakaa sosiaalisessa mediassa vinkkejä parhaista raatokuoriaislajeista ja valkaisuaineista. Puhdistetuista luista ja kalloista tehdään koruja tai koriste-esineitä.

Toimittaja Riikka Kaihovaara pukeutuneena jätesäkkiin.
Ohjaaja Kaihovaara jätesäkissään valmistautumassa oravan kallon nylkemiseen. Toimittaja Riikka Kaihovaara pukeutuneena jätesäkkiin. Kuva: Yle Riikka Kaihovaara
Kuolleen oravan pää.
Nyljetty oravan pää. Kuolleen oravan pää. Kuva: Yle Orava,kallo,Raato

Ilmiö on yhä marginaalinen. Jos ei satu asumaan tuotantoeläintilalla tai harrastamaan metsästystä, törmää harvoin raatoihin. Useimpien ihmisten läheisin kosketus kuoleviin tai kuolleisiin eläimiin on oman lemmikin vieminen eläinlääkäriin piikille. Piikin jälkeen eläin joko tuhkataan tai haudataan. Ruumis hajuineen ja eritteineen jää etäiseksi.

On yksi poikkeus: autojen töytäisemät eläimet eli roadkillit. Moottoritien poskessa makaavat supikoiran tai mäyrän raadot muistuttavat meitä kuolemasta. Roadkillit kiehtovat, niihin kiteytyy jotain ihmisen ja luonnon suhteesta.

Toisin kuin voisi luulla, roadkillit eivät ole harrastajille kovin merkittävä kallojen lähde. Kallo ja luut säilyvät harvoin ehjänä törmäyksessä. Sitä paitsi törmäyksessä kuollut riistaeläin kuuluu alueen metsästysoikeuden haltijalle, rauhoitetut eläimet taas valtiolle.

Suurin osa harrastajista on hyvin tarkkoja siitä, että he toimivat eettisesti oikein ja että he noudattavat Suomen lakia. Sanotaan se nyt tässäkin vielä kerran: yhtään eläintä ei ole tapettu vain pääkallon takia. Harrastajien haltuun päätyvät eläimet ovat kuolleet joko vanhuuteen, sairauteen tai tapaturmaisesti. Moni saa eläinten päitä metsästäjiltä tai tuotantotiloilta (toki näidenkin eettisyys voidaan kyseenalaistaa).

Toiset ovat arvokkaampia kuin toiset

Osa kalloharrastajista käsittelee omia tai tuttaviensa kuolleita lemmikkieläimiä. Tässä lähestytään jotain olennaista. Eläimissä on eroja.

Toinen Kallonmetsästäjät-dokumentin päähenkilöistä miettii, miksi riistaeläimet kuten hirvet ja peurat aiheuttavat huomattavasti vähemmän yyh-reaktioita. “Se on varmaan se opittu tapa siitä, mikä on syötävää, mikä on ruokaa, mikä on ok tappaa. Kissat, koirat ja muut lemmikkieläimet, siis söpömmät eläimet, herättävät voimakkaampia tunteita.”

Tälle ilmiölle on nimikin: spesismi. Spesismi tarkoittaa sitä, että toiset lajit mielletään arvokkaammiksi kuin toiset. Hierarkian alimpana ovat tuotantoeläimet. Suomessa teurastetaan vuosittain yli 70 miljoonaa eläintä. Näistä suurin osa on broilereita. Näiden eläinten kuolema ja käsittely tapahtuu katseilta piilossa. Silti tuotantoeläinten tappamista ja paloittelua pidetään “normaalina”, kissan pään irrotusta ei.

Itse päätin jo varhain, että dokumenttini seuraisi nimenomaan kahden ihmiselle läheisen eläimen käsittelyä. Mielenkiintoisin olisi tietenkin ollut ihmisen paras ystävä, koira, mutta koska sopivaa kuollutta koiraa ei kuvausaikataulun puitteissa tullut vastaan, päädyimme kissaan ja hevoseen.

Nainen pitelee kädellään koiranpennun kalloa.
Kuolleena syntyneen koiranpennun kallo. Nainen pitelee kädellään koiranpennun kalloa. Kuva: Yle kallo,koira,Raato
Nainen käsittelee supikoiran pääkalloa.
Supikoiran kallon puhdistusta. Nainen käsittelee supikoiran pääkalloa. Kuva: Yle kallo,supikoira,Raato

Suhde eläimiin on ristiriitainen

Raatoharrastus on keino tutkia kuolemaa ja tehdä sopua kuolemanpelon kanssa. Sitä minäkin kai yritän, ymmärtää omaa ruumiillisuuttani, omaa kuolevaisuuttani.

Viime vuonna löysin tien poskesta kuolleen ukkoteeren. Kysyin luvan tienpätkän metsästysoikeuden haltijalta ja poimin teeren talteen. Myöhemmin otin sen esiin pakkasesta, sulatin ja ryhdyin nylkemään.

Kokemus oli pettymys. Nylkemisen ja paloittelun tekninen toteutus vei kaiken huomioni. Eläimen, sen itseisarvon ja ainutkertaisen elämän pohtiminen jäi taka-alalle. Omaa kuolemaani en miettinyt hetkeäkään. Oikeastaan kuolleen teeren käsittely ei tuntunut miltään. Jälkikäteen mietin, vahvistaako ja ylläpitääkö eläinten ruumiin hyödyntäminen välineellistä suhtautumistamme eläimiin? Siivosinko kipeän ristiriidan mielestäni saadakseni työn tehtyä?

Kallonmetsästäjät-dokumenttia varten nyljin Yleisradion toimistohuoneessa oravan kallon. Sekin tuntui hyvin luonnolliselta ja eleettömältä puuhalta. Olen kasvissyöjä, mutta kuolleiden eläinten käsittely ei tunnu pahalta. Nehän ovat jo kuolleita. Samaa pohtivat myös dokumenttini päähenkilöt.

Eläimet tulevat aina olemaan keskuudessamme: lemmikkeinä, kumppaneina, apureina. Ja ne kuolevat. Miksi kuollutta eläintä ei saisi hyödyntää kuoleman jälkeen? Miksi eläimen ruumis on tabu?

Aiheen arkaluontoisuutta ei ole silti syytä liioitella. Ennakkoluulot ovat vähäisempiä kuin voisi kuvitella. Useimmat ihmiset suhtautuvat kalloharrastukseen uteliaasti: saanko katsoa ja kokeilla? Voisinko saada oman lemmikkini kallon muistoksi?

Docstop: Kallonmetsästäjät TV2 ke 13.3.2019 klo 21.50, Yle Areenassa ma 11.3.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua