Hyppää pääsisältöön

Isserlis ja Mustonen ne yhteen sopii

Sellotähti Steven Isserlis tunnetaan suolikielistä ja kiharoista, pianotähti Olli Mustonen elohopeana pisaroivasta kosketuksesta. Yhdessä he ovat soittaneet jo vuosikymmeniä, pääasiassa 1900-luvun materiaalia. Kokemus kuuluu kaksikon uutuuslevyllä, jonka ytimenä ovat Shostakovitshin ja Kabalevskin sellosonaatit.

Isserlis & Mustonen / Shotakovitsh & Kabalevski
Isserlis & Mustonen / Shotakovitsh & Kabalevski Uudet levyt

Isserlis on joskus ollut taipuvainen romanttiseen hehkutukseen, ja Mustosen nuoruudensyntilistalta löytyy äkkiväärää kikkailua, mutta yhdessä he tasapainottavat ja täydentävät toisiaan. Isserlisin rinnalla Mustonen muotoilee Prokofjeviakin lyyrisen kertovasti, ja Mustosen rinnalla Isserlis fraseeraa napakan eloisasti. Esimerkiksi Shostakovitshin sonaatin finaali alkaa arkkityyppisen mustosmaisella erottelulla, johon Isserlis menee mukaan, mutta jo hetken päästä Isserlis syöttää Mustoselle kantavan melodialinjan. Molempien persoonat pääsevät esiin, mutta päämäärä on yhteinen ja yhteispeli sujuu kaikilla tasoilla.

Sivistyneen nokkelassa esittelytekstissä Isserlis korostaa Shostakovitshin ja Kabalevskin sonaattien kertomuksellisuutta, mikä tällä kertaa toteutuu myös tulkinnassa. Kabalevskin B-duuri-sonaatti tempaa kuulijan mukaan tapahtumien intensiiviseen vyöryyn ja Shostakovitshin d-molli-sonaattikin on rytmitetty dramaattisesti. Largon tulkinta on loisteliaan herkkä ja enteilevä, mutta finaaliin kaipaisin samaa rytmistä suoraviivaisuutta kuin Shostakovitshin ja Rostropovitshin klassikkotulkinnassa. Taiten valitut pikkukappaleet kommentoivat isojen sonaattien keskustelua osuvasti.

Isserlisin sellosointi on omanlaisensa, ja verrokkilevytyksiltä löytää römäkämpää alarekisteriä ja ytimekkäämpää ylärekisteriä. Tarinallinen soitto, ilmeikkääksi täydennetty ohjelmisto ja kahden persoonallisen taiteilijan hiotunut yhteistyö tekevät levystä kuitenkin loistavan katsauksen venäläiseen 1900-luvun sellomusiikkiin.

Dmitri Shostakovitsh: Sellosonaatti d-molli; Moderato. Dmitri Kabalevski: Sellosonaatti B-duuri; Rondo Prokofjevin muistolle. Sergei Prokofjev: Adagio bal. Tuhkimo. - Steven Isserlis, sello, ja Olli Mustonen, piano. (Hyperion, CDA68239)

Kuuntele Uudet levyt 12.3.2019, toimittajana Kare Eskola.

  • Silvestrov vastustaa sotaa hiljaisella hellyydellä

    Levyarvostelu

    Ukrainalainen seniorisäveltäjä Valentin Silvestrov on tällä hetkellä soitetumpi kuin koskaan, mutta syy on murheellinen: sota. Ukrainan sodan takia myös ECM-yhtiö on nyt julkaissut kuuden vuoden takaisen levytyksen Silvestrovin teoksesta Maidan 2014. Levy vastustaa sotaa ja puolustaa Ukrainaa hiljaisen hellällä, pienimuotoisella musiikilla. Siksi se tuntuu totuudelta keskellä uhkia, toiveita ja propagandaa.

  • Bram van Sambeek ratkoo fagotti-Bachia pätevästi

    Levyarvostelu

    Fagotisti Bram van Sambeek soitti itsestään ilmiön edellisellä Orbi-levyllään, jolla hän versioi hevi-klassikoita varsin erikoisen yhtyeen kera. Tuoreella Bach-julkaisulla van Sambeek palaa yksinään taidemusiikin helmoihin, mutta meno vähintään yhtä kiihkeää, tanssillista ja omapäistäkin. Soolopuhaltajien sammumattomaan Bach-janoon on nimittäin tarjolla peräti kolme erilaista mutta pätevää ratkaisua.

  • Bachin soolosellosarjat paljastavat käyrätorvesta uusia puolia - muttei toisinpäin

    Levyarvostelu

    Jukka Harju piipahtelee RSO:n soolokäyrätorven paikalta solistin ja kamarimuusikon tehtävissä säännöllisesti, mutta harvoin hän joutuu luottamaan osaamiseensa niin yksin kuin Alban uutuuslevyllä, jolla Harju soittaa kolme Johann Sebastian Bachin soolosellosarjaa. Ikonisen ja kevyesti moniäänisen sello-ohjelmiston versiointi vaatii sekä taiteellisten että soittoteknisten ratkaisujen löytämistä käyrätorven mukavuusalueen ulkopuolelta - mutta Jukka Harjun tapauksessa siitä seuraa hyviä asioita ainakin käyrätorvelle jos ei Bachille.

  • Onko Martinaitytėn sointipintaminimalismi saanut sokerikuorrutuksen?

    Levyarvostelu

    Viime vuonna lumouduin taas yhdestä levy-yhtiö Ondinen poimimasta baltialaisesta säveltäjästä. Žibuoklė Martinaitytėn orkesteriteosten hitaat, plastiset ja sointipintavetoiset prosessit tuntuivat raikkailta ja mielekkäiltä siinä trendikkäässä musiikkivirrassa, jota kutsun diatoniseksi mystiseksi minimalismiksi. Nyt Ondine on julkaissut seuraavan annoksen tätä amerikkalaistunutta liettualaissäveltäjää, ja kun sinfoniaorkesteri on typistynyt jousiksi, rikkaat sointipinnat ovat paikoin typistyneet sokerikuorrutukseksi.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua