Hyppää pääsisältöön

Syyskesän bassohehkua

Sami Luttinen on kokenut ja Keski-Euroopan oopperalavoilla arvostettu basso, mutta soololevyllä hänen äänensä syvyyttä ei vielä ole päässyt mittailemaan. Tilanne korjautuu Alban uutuuslevyllä, jolla Luttinen yhdessä pianisti Tuula Hällströmin kanssa esittää Mikko Heiniön laulusarjan Syyskesän laulu Lassi Nummen runoihin sekä Yrjö Kilpisen Reflexer Pär Lagerkvistin runoihin.

Heiniö & Kilpinen: Syyskesän laulu
Heiniö & Kilpinen: Syyskesän laulu Uudet levyt

Heiniön sarja on vuodelta 2008 ja Kilpisen sarja vuodelta 1922, mutta sävelkieleltään ne sopivat hyvin yhteen. Heiniö käyttää sointuisaa, spektraalivetoista harmoniaa Nummen lempeiden karaktäärien sävelittämiseen, kun taas Lagerkvistin eksistentialismi innostaa uusklassikko Kilpisen kurottamaan kohti ekspressionismia. Lisäksi kumpikin sarja sekä runoiltaan että tunnelmaltaan sopii syvän bassoäänen mietteliääseen, tummaan perusilmaisuun. Syyskesä hehkuu alakuloisena mutta hehkuu silti.

Luttisen basso on kovasta käytöstä huolimatta oivassa kunnossa, ja etenkin Heiniön lauluissa hän pitää volyymin hillittynä ja otteen kevyenä, mikä on musiikille eduksi. Basso profondollahan riittää luonnostaan auktoriteettia hiljaisessakin laulussa, mutta intonaatioon pitää panostaa. Luttisen kunniaksi on sanottava, että levyn kromaattista melodiikkaa pystyy enimmäkseen seuraamaan, vaikka poikkeuksia on. Kilpisen Regnet slår och slår ei ota hahmottuakseen, ja joissakin hiljaisissa sisääntuloissa Luttinen joutuu etsiskelemään sekä säveltä että kvaliteettia, ja tuloksena ääni aavistuksen roikkuu. Kilpisen sarjan loppupuoli osoittaa, että tervettä volyymia totisesti Luttisella riittää - mutta toisaalta Var är den djupa glädjen -laulun loppuhehkutuksessa on turhaa säröä.

Heiniön sarjassa Luttinen osoittaa mestaruutensa taituroimalla herkillä ohenteilla ja syvillä murahduksilla, mutta peruslaulussa sävykirjo ei ole ilmeikkäimpien baritonien veroinen. Pianisti Tuula Hällström onneksi maalaa lauluihin tarpeeksi värejä ja ottaa oman tilansa ison basson rinnalta.

"Songs of Late Summer". Mikko Heiniö: Syyskesän laulu. Yrjö Kilpinen: Reflexer. - Sami Luttinen, basso, ja Tuula Hällström, piano. (Alba, ABCD 427)

Kuuntele Uudet levyt 12.3.2019, toimittajana Kare Eskola.

  • Pieni mutta taidokas kokoonpano korostaa vokaalipolyfonian herkkyyttä

    Levyarvostelu

    New York Polyphony on renessanssin vokaalipolyfoniaan erikoistunut mieskvartetti, joka pystyy esittämään neliäänistä, korkeaakin satsia musiikin vaatimalla kirkkaudella ja yhtenäisyydellä. Maailmanluokan osaaminen on tarpeen, koska paastonajan levyllään yhtye esittää Francisco de Peñalosan ja Pedro de Escobarin tunteikasta mutta äärimmäisen herkkää polyfoniaa.

  • Kotoisan hallittu perheduo

    Levyarvostelu

    Sopraano Vilja Riutamaa ja kitaristi Matti Riutamaa ovat sisaruksia musikaalisesta perheestä. Nuorilla taiteilijoilla on toki itsenäiset urat, mutta yhteinen Duo Hermanchito lienee heille tärkeä projekti, ja kuulostaa siltä kuin sisarukset viettäisivät yhteistä iltaa rakkaimman musiikkinsa parissa, sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa, mutta korkealla ammattitaidolla.

  • Jablonski ymmärtää Skrjabinin masurkat

    Levyarvostelu

    Frédéric Chopin on kaikkien pianosäveltäjien esikuva, mutta hänen merkittävä masurkkatuotantonsa ei saanut juurikaan jatkajia. Syynä lienee lajityypin etnisyys - myös taidemusiikiksi tyylitellyn masurkan on säilytettävä yhteys puolalaisiin juuriin. Aleksandr Skrjabin sentään sävelsi CD-levyllisen masurkkoja, ja Ondinen uutuudella ruotsalainen pianisti Peter Jablonski tekee kauniisti kunniaa lajityypin perinteelle.

  • Kahdeksan tuntia sivistynyttä ITE-musiikkia?

    Levyarvostelu

    Kaikhosru Shapurji Sorabji oli brittiläinen säveltäjä, pianisti, kriitikko ja erakkoeksentrikko, joka 1900-luvun alkupuolella työsti valtavan määrän pianomusiikkia post-myöhäisromanttiseen mutta moninaiseen tyyliin. Monia Sorabjin teoksia on pidetty mahdottomina soittaa, ei vain teknisesti vaan myös keston takia. Esimerkiksi Dies irae -teemaan perustuva muunnelmateos Sequentia cyclica on joidenkin mielestä Sorabjin paras, mutta kestää yli kahdeksan tuntia. Ahkera Sorabji-urakoitsija Jonathan Powell on nyt saattanut senkin levylle, joten entistä laajempi perehtyminen Sorabjin taiteeseen on nyt mahdollista. Mutta onko se suositeltavaa?

Lue myös - yle.fi:stä poimittua