Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Vesi ei jätä rauhaan - teatterinjohtaja Otso Kautto haaveilee edelleen maailmanmestaruudesta

Anne Flinkkilä ja Otso Kautto
Anne Flinkkilä ja Otso Kautto Kuva: Yle / Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Runoileva uimari, jurttateatterin isäntä, suurperheen isä, laitosteatterin kovin kriitikko - Otso Kautossa on monta miestä. Nyt hän johtaa Suomen kolmanneksi suurinta laitosteatteria, Tampereen Työväen Teatteria ja rakastaa mummokatsojia.

Flinkkilä & Tastula TV1 la 16.3. klo 17.10 ja su 17.3. klo 9.05 sekä Yle Areenassa.

- Sehän on se sukupolvi, joka toi maahan modernin kirjallisuuden, rockin ja vapaan seksin. Ne ovat eläneet paljon hurjemman elämän kuin me.

Itseään Otso kutsuisi mieluusti taiteen palkkasoturiksi; siinä on taidetta, siinä on ammattimaisuutta ja siinä on jonkinlainen vapauden tuulahdus. Mutta vakavasti puhuen, nyt 56-vuotiaana johtajana, hän osaa myös keskittyä muiden palvelemiseen ja iloitsemaan muiden saavutuksista, vaikka oma kunniahimo nostaa päätään, eikä ihan vitsinä.

- Voin ihan reilusti sanoa, että haluan patsaan Hämeenpuistoon tai että TTT:n Suuren näyttämön voisi nimetä Kauton näyttämöksi, Otso virnistää.

Veden taju

Nuorena Otso oli maajoukkuetason uimari. Mitaleita ja menestystä tuli, koska Otso ei pelännyt häviötä vaan halusi voittaa. Huippuhiihtäjä Eero Mäntyrannasta sanottiin, että hänellä oli hyvä kyky lukea lunta ja latua, Otsolla taas kyky lukea vettä.

- Minulla on joku luontainen veden taju. Sitä on vähän vaikea selittää, mutta se on jotakin sellaista, että on yhtä veden kanssa, iho ja vesi ovat yhdessä ja ohjaavat eteenpäin. Ei tarvitse ajatella, mennä vaan.

Otso sanoo, että oma vanhan ajan uintivalmentaja antoi hänelle parhaat opit paitsi uimiseen, myös ohjaamiseen ja johtamiseen.

- Hän ei koskaan sanonut, mikä on pielessä, mitä teen väärin. Sen sijaan hän antoi ohjeet, miten tehdä paremmin. Ei sanottu, että uit liian syvällä, vaan miten suuntaat potkun, että se kantaa paremmin.

Aika hyvä ohje itse kullekin, työelämään varsinkin.

Peikkovoimaa isän käsissä

Lapsena Otso tuprutteli karhunputkia ja kuvitteli. Ritari seikkaili pitkin metsiä, pelasti neitoja ja rökitti konnia. Äiti oli kasvanut Meksikossa, ja hän opetti poikansa miekkailemaan ja vetämään pistoolin nopeasti.

Otson kotona suhtauduttiin aika arkisesti myös kaikkeen selittämättömään ja kummaan. Isällä oli parantajan lahjoja, sitä kutsuttiin peikkovoimaksi. Otso havaitsi itsessään samanlaisia lahjoja, mutta parantajaa hänestä ei tullut. Nöyryyttä ei ollut riittävästi, hän sanoo.

- Joskus käsissä kihisee ja olen ystäviä auttanut.

Otso arvelee olevansa synnynnäinen johtaja. Hänellä on paljon kahdenkeskisiä ystävyyksiä, mutta isossa joukossa hän on joko ulkopuolinen tai leikinjohtaja, majakylän kyläpäällikkö, teatteriryhmän johtaja. Mutta mikä sitten estää tulemasta diktaattoriksi?

- Ehkä se, että olen yliempaattinen eläytyjä. Jos näyttelijällä on migreeni, saan sen todennäköisesti myös.

Juhlissa murehdin aina sitä, että onko kaikilla kivaa.

Uimarin hukuttaminen

Parikymppisenä Otso oli valinnan edessä: jatkaako uimarina kohti olympialaisia vai opiskellako ohjaajaksi Teatterikorkeakoulussa. Uimarin hukuttaminen oli siinä vaiheessa helppo päätös, kipuilu on tullut myöhemmin ja sitä hän on käsitellyt myös näytelmän muodossa.

- Tuli sellainen tunne, että on pettänyt oman kunnianhimonsa, oman unelmansa. Nyt tällä iällä ajattelen jo, että ei ihminen ole mitään velkaa unelmilleen.

Mutta kuinka sitten kävikään? Otso kertoo, että on taas vähän käynyt pulikoimassa ja tehnyt testiaikoja. Uintikollegat ovat kuulemma sanoneet, että pienellä treenillä voisi yli 55-vuotiaiden poikien maailmanennätys olla lähellä. Se houkuttaa, totta kai.

Eikä vesi muutenkaan ole jättänyt rauhaan. Otso muutti 90-luvulla perheineen Ranskaan, seikkailemaan, oppimaan kieltä ja tarjoamaan lapsille kaksikielisen hippilapsuuden. Pahan moottoripyöräonnettomuuden jälkeen Otsolle tarjottiin kuntoutukseksi mitäpä muutakaan kuin uimista. Kaakeleiden katsominen ei enää kiehtonut, mutta sen sijaan surffaus vei miehen sydämen - ja melkein myös nenän.

- Tein virhearvion, lauta kolahti kasvoihin ja yhtäkkiä suu oli täynnä valkoista jauhoa. Hampaat olivat tallella, jauho olikin nenärustoa. Minulle sitten muotoiltiin uusi, ranskalaisempi nenä.

Rituaalin taju

Otso sanoo olevansa boheemi, mutta tarkka rahasta. Ranskan nomadivuosienkin aikana piti vuoden palkka olla vararahastona. Se toi vapautta, saattoi valita työnsä ja surffata.

Nyt teatterinjohtajana töitä riittää, mutta silti työn alla on väitöskirja rituaaleista. Pyhiinvaellukset kiehtovat häntä, ja Lourdesin ihmeitä tekevä lähde ja sen vesi on tullut tutuksi. Mutta mitä sitten on pyhän kokemus? Otso siteeraa uskontotieteilijä Veikko Anttosta, joka on sanonut, että pyhä on raja.

- Jokin asia tuntuu erityiseltä, siinä on joku ikkuna toisaalle. Rakkaimpia kokemuksia itselleni on vaikka se, kun hienoa järvimaisemaa katsellessa jotenkin rajat häviävät, liukenee siihen maisemaan ja kauneuteen.