Iida Rauhalammi
Yle
Emme tarvitse enää kansakuntaa yhdistäviä henkilöitä. Mutta jos haluamme nostaa toisia jalustalle, otetaan naisetkin mukaan.
Luojan kiitos Minna Canthille.
Ilman häntä Suomessa ei liputettaisi yhdellekään naiselle.
Luojan kiitos Minna Canthille myös siksi, että hän tarjoaa nopean vastauksen, kun pitää keksiä merkittävä suomalainen historiallinen nainen.
Muuten tulee helposti hiljaista.
Aleksis Kivi, Paavo Nurmi, Mannerheim.
Suomalaisten on aina ollut helppo fanittaa kansakuntana kirjailijoita, urheilijoita ja poliitikkoja. Jos he ovat miehiä. Sen sijaan näyttää siltä, että meillä on ongelma naisten kanssa. Miksi?
Ensin vähän faktoja.
Suomessa liputetaan seitsemälle miehelle ja yhdelle naiselle.
Canth on kolmen patsaansa kanssa Suomen eniten patsaita saanut nainen. Vertailuksi: Aleksis Kiven patsaita tai muistomerkkejä löytyy yksitoista.
Suomen 100-vuotisjuhlavuoden muotokuvagalleriassa oli muotokuvien keräilyn loppuvaiheessa lähes 300 miestä ja kahdeksan naista.
Mistä karut luvut johtuvat?
Historiasta tietenkin. Emme voi taistella sitä tosiasiaa vastaan, että tasa-arvo on varsin tuore ilmiö.
Kansakuntamme rakennettiin sen varaan, että naiset huolehtivat kodista ja kasvatuksesta, kun taas miehet operoivat julkisella puolella.
Vuosien saatossa totuimme siihen, että yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö on aina mies. Viimeisissä 90-luvun lopulla käytössä olleissa markan seteleissä komeilivat Paavo Nurmi, Väinö Linna, Alvar Aalto, Jean Sibelius, Elias Lönnrot ja Anders Chydenius.
Käytiinkö markka-aikana keskustelua siitä, missä ovat setelien naiset?
Vapaa kirjoittaja ja näyttelijä Kaarina Hazard sanoo saman koti/julkinen-jaon näkyvän selkeästi vielä tänä päivänä. Nainen sopii hyvin sosiaali- ja terveysministeriksi, mutta huonosti valtiovarainministeriksi.
Hazardin mukaan vanhoista asenteista on vaikea pyristellä eroon. Kansakunta ei syntynyt niin, että kaikki olisivat samanlaisia, päinvastoin tehtävät haluttiin jakaa voimakkaasti sukupuolen mukaan. Naisia kyllä tarvittiin samoihin talkoisiin, mutta heidän paikkansa oli kotona. Hyvä nainen oli ahkera, kärsivällinen ja sitkeä.
– Nainen voi palvella kansakuntaa, mutta ei edustaa sitä.
Yhteiskunnallisiin epäkohtiin tarttuva Hazard palkittiin viime vuonna Minna Canth -palkinnolla.
Viimeiselle kolmelle vuodelle ei mahdu yhtään elokuvaa suomalaisesta merkittävästä naisesta.
Jos kerran historia ei ole puolellamme, ehkä asiat ovat muuttuneet. Suomessa naiset ovat saaneet äänestää jo vuodesta 1906.
Minna Canthin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 175 vuotta. On erinomainen hetki tarkastella sitä, missä määrin sukupuolten välinen tasa-arvo on toteutunut.
Huonosti, jos miettii sitä, minkälaisia tarinoita suomalaisista meille kerrotaan. Viimeiselle kolmelle vuodelle ei mahdu yhtään elokuvaa suomalaisesta merkittävästä naisesta. Sen sijaan oman elokuvansa ovat saaneet Olavi Virta, Juice Leskinen, Tom of Finland, Jari Sarasvuo ja vuoden 1995 jääkiekon MM-joukkue.
Ensi vuonna valmistuva elokuva Helene Schjerfbeckistä on ensimmäinen suomalainen naistaiteilija, josta tehdään elämäkertaelokuva.
Helsingin kaupunginteatterissa on parin viime vuoden aikana esitetty näytelmät Kekkosesta, Mannerheimista ja Kirkasta. Mukaan mahtuu yksi tarina myös naisesta: tammikuussa ensi-iltansa saanut Tahto kertoo hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisesta. Näytelmää kehuttiin raikkaaksi juuri vahvan naisroolin takia. Nainen ristiriitaisena päähenkilönä on edelleen poikkeus.
Paremmaksi ei mene, jos katsoo mitä luemme. Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat keräsi tilastoa elämäkerroista: 56 kirjaa miehistä ja kuusi naisista. Viime vuoden ostetuin kirja kertoo Kimi Räikkösestä, edellisvuoden Jere Karalahdesta.
Kuka olisi se suomalainen nainen, jonka tarina kiinnostaisi koko kansaa ja, josta kertova kirja löytyisi jokaisesta joululahjapinosta?
Hazard muistuttaa, että ongelma on jokseenkin rakenteellinen ja syvällä asenteissa. Tullakseen yleisesti tunnustetuksi henkilöksi, myös muiden kuin naisten pitää kiinnostua kyseisestä henkilöstä. Ja historialliset naiset eivät yleisesti ottaen kiinnosta miehiä.
Esimerkiksi Minna Canthia on tiettävästi tutkinut 70-luvulla yksi mies. Kaikki muut lukuisat Canth-tutkimukset ovat naisten tekemiä.
– Naiset tutkivat miehiä ja naisia, ja miehet tutkivat miehiä. Se menee niin.
Hazardin mukaan on poikkeuksellista, jos mies ilmoittaa ihailevansa julkisesti jotain tiettyä naista. Tietenkin on naisia fanittavia miehiä, mutta se liittyy harvoin suurempaan ilmiöön.
Sen sijaan koko kansa arvostaa äitejä, sodan ajan naisia ja lottia. Yksittäistä naista epätäydellisyyksineen ja ristiriitaisuuksineen on vaikeampi nostaa jalustalle.
Sama näkyy myös patsaissa. Naisesta tehty patsas kuvaa sodanajan naista, nuorta äitiä tai työläisäitiä, mutta harvemmin tiettyä nimettyä naista.
Mies saa kipuilla, olla alkoholisoitunut ja väkivaltainenkin.
Vaikuttaisi siltä, että naisilta sallitaan vähemmän virheitä ja keskeneräisyyttä kuin miehiltä. Nainen edustaa toivoa, uskoa, rakkautta ja hoivaa.
Perhettä huonosti kohteleva renttumies saattaa saada neron leiman, kun taas samoin toimiva nainen tuomitaan heti. Kun nainen mokaa, hän todella mokaa.
Mies saa kipuilla, olla alkoholisoitunut ja väkivaltainenkin, mutta hän voi silti olla koko kansan ihailema.
Hyvä esimerkki tästä on tänä vuonna menehtynyt mäkihyppääjä Matti Nykänen. Vaiherikas elämänsä ei estänyt häntä saamasta sankarin viittaa.
Suurmiehiä tutkinut Rami Mähkä sanoo, että Nykänen auttoi suomalaisia ymmärtämään itseään paremmin kansakuntana ja sen jäseninä. Nykänen oli omalla alallaan huippu, mutta samaan aikaan haavoittuvainen ja erehtyväinen ihminen. Jatkuvat epäonnistumiset ja mokailut tekivät hänestä “meidän Matin.”
Ajat ovat muuttuneet.
Suomessa yhteiskunnan ja liike-elämän johtotehtäviin nousevia naisia ei jätetä Mähkän mukaan sukupuolensa takia huomioimatta. "Suurmies" on keskeisesti 1800-1900 -lukujen ilmiö. On vaikea kuvitella, että kukaan yksittäinen mieskään voisi enää savuttaa Nykäsen kaltaista suurmiesasemaa.
Yhtenäiskulttuuri on murroksessa ja kansallisia sankareita ei samalla tavalla kaivata. Suomalaiset eivät enää ole yksi yhtenäinen kansa, jos ovat sitä koskaan olleetkaan.
Kansainvälistyminen on laajentanut ihailun kohteita yksittäisiä valtioita laajemmalle.
Tutkijan mielestä tänä päivänä voisi jopa olla todennäköisempää, että jonkin muun sukupuolen edustaja nousisi poikkeusyksilöksi. Mieheen sankarina ollaan kyllästytty.
Silti:
Kuka on se nainen, joka on auttanut meitä suomalaisia ymmärtämään itseämme paremmin kansakuntana ja sen jäseninä?
Matti Nykäsen kuoleman yhteydessä esiin nousi kysymys valtiollisista hautajaisista.
Keskustelun aikana tuli monen järkytykseksi ilmi valtiollisten hautajaisten sukupuolijakauma. Vuodesta 1921 valtiolliset hautajaiset on saanut 75 miestä ja neljä naista. Viimeisin valtiollisin menoin haudattu nainen on näyttelijä Ella Eronen vuonna 1987.
Vuodesta 1989 valtiolliset hautajaiset on järjestetty vain presidenteille tai poikkeustapauksessa pitkäaikaisille pääministereille, eduskunnan puhemiehille ja erityistä kansallista merkitystä omaaville henkilöille.
Hazard ihmettelee, ettei valtiollisia hautajaisia saanut aikanaan edes Helvi Sipilä. Vuonna 2009 menehtynyt Sipilä oli varatuomari, ministeri, ensimmäinen naispuolinen presidenttiehdokas Suomessa ja YK:n apulaispääsihteeri.
Julkisessa keskustelussa nousi esiin myös se, miksei kirjailija ja taiteilija Tove Jansson saanut kuollessaan vuonna 2001 valtiollisia hautajaisia.
Toisaalta voidaan perustellusti miettiä, mitä väliä on valtiollisilla tunnustuksilla tai ikivanhoilla patsailla. Ei välttämättä mitään. Jostain ne silti kertovat.
Ainakin siitä, keitä pidetään tärkeinä koko kansan kannalta.
Nainen saa edustaa kansakuntaa yhdessä asiassa: murtomaahiihdossa.
Hazardin mukaan sanapari “koko kansan” tarkoittaa lähes aina miestä. Koko kansan humoristiin, koko kansan radioääneen tai koko kansan näyttelijään liittyy miesoletus.
Missä ovat koko kansan naiset?
Viihteen parissa, sanoo Hazard. Katri Helena on suomalaisuuden ääni. Kaija Koo kuuluu kaikille.
Nainen saa Hazardin mukaan edustaa kansakuntaa yhdessä ainoassa asiassa: murtomaahiihdossa. Silloin Suomi voittaa, jos nainen voittaa, muissa tapauksissa urheileva nainen voittaa, ei Suomi.
Politiikkaan ja kansakunnan yhdistäjäksi naiset sopivat huonosti.
Juuri tämä oli aikanaan Canthinkin ongelma. Hänet tunnustettiin merkittäväksi teatterintekijäksi, mutta kansakunnan rakentajaksi hän oli liian yhteishenkeä hajottava ja kansaa erilleen repivä.
Kansakunnan yhdistämiseen tarvittiin hyvää yhteishenkeä, ei naista joka nostaa esille epätasa-arvoa ja ongelmia.
Onko meille edelleen käsissämme sama ongelma? Liian rosoiset naiset eivät sovi idoleiksi. Ja nainen, niin kuin kuka tahansa ihminen, on rosoinen ja epätäydellinen.
Kyselin satunnaisesti tuntemiltani miehiltä keitä suomalaisia historiallisia henkilöitä he ihailevat. Aleksis Kivi, Elias Lönnrot, Mika Waltari, Arndt Pekurinen, Martti Ahtisaari, Jean Sibelius ja Alvar Aalto mainittiin kuin apteekin hyllyltä. Naisista esiin nousivat Minna Canth ja Tove Jansson. Miehiä on selkeästi naisia helpompi nimetä.
Kukaan miehistä ei kokenut mitään ongelmaa naisten fanittamisessa.
Naisten esiin nostaminen ei ole vaikeaa, se vaatii vain vähän työtä. Merkittäviä naisia on olemassa, mutta niistä täytyy muistuttaa itseään.
Asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Muutaman vuoden takainen metoo-liike kaikkine sivuvaikutuksineen on tästä hyvä esimerkki. Pakistanilainen rauhanaktivisti Malala Yousafzai ja ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg ovat viimeistään osoittaneet, että vanhojen setien lisäksi yhteiskunnallisesti merkittäviä tekoja voivat tehdä teini-ikäiset tytöt. Vuonna 2017 palkittu rauhanaktivisti Yousafzai on historian nuorin Nobelin rauhanpalkinnon saaja. Thunberg on tänä vuonna ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.
Tämän hetken suomalaista suurnaiseutta edustavia henkilöitä on helppo nimetä: esimerkiksi säveltäjä Kaija Saariaho, tubettaja Mansikkka, Ruskeat Tytöt -median perustaja Koko Hubara, kansainvälisesti menestyvä laulaja Alma, saamaleisaktivisti Petra Laiti, taiteilija Iiu Susiraja, muusikko Paula Vesala, tutkija Saara Särmä, kansalaisaktivisti Maryan Abdulkarim, näyttelijä Seela Sella ja toimittaja Maria Veitola tekevät kaikki omilla aloillaan yhteiskunnallisesti merkittävää työtä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Toisaalta mitä enemmän koko suurhenkilökäsitettä pohtii, sitä turhemmalta yksittäisten ihmisten nostaminen jalustalle tuntuu.
Eivätkö muutokset lopulta tapahdu yhteisöissä, ja onko yksilöiden korostamisessa mitään järkeä? Ja eivätkö yksilöiden mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ole aina kiinni ympäristöstä ja lähtökohdista?
On silti median ja jokaisen meidän tehtävä nostaa esille arvostusta ansaitsevia ja yhteiskuntaa uudistavia ihmisiä. Monipuolisesti. Toivottavasti osaisimme jatkossa juhlia sankareita kaikista sukupuolista.
Mukaan tarvitaan kaikkia.
Artikkelin pääkuvassa Suomen ensimmäiset naiskansanedustajat. Edessä vasemmalta Hilja Pärssinen, Alli Nissinen, Lucina Hagman, Alexandra Gripenberg, Evelina Ala-Kulju, Liisa Kivioja. Takana vasemmalta Dagmar Neovius, Hedvig Gebhard, Iida Vemmelpuu, Hilda Käkikoski, Miina Sillanpää, Hilma Räsänen, Maria Laine.
