On aina kiinnostavaa kuulostella, miten laajempien esityskokoonpanojen kanssa aateloituneet säveltäjät kiteyttävät ja muovaavat ilmaisuaan soolosoittimille kirjoitetuissa teoksissaan. Tätä voi tarkastella uudella yhdysvaltalaisen sellistin Wilhelmina Smithin äänitteellä, joka esittelee Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen laatimia sooloteoksia 1980-luvun lopulta 2010-luvulle.
Saariahon sävelistö on jatkuvassa vähittäisessä muutostilassa. Petals, Spins and Spells sekä Sept Papillons ovat valmistuneet 12 vuoden ajanjakson kuluessa. Pientä muuntumista on toki tapahtunut, mutta mitään merkittävää eroa ei näiden kolmen sooloteoksen välillä ole. Taidokkaasti toteutetut sointivärien- ja tekstuurien liukuvat siirtymät ja niiden rajapintojen limittymiset muodostavat kaikkien teosten keskeisen sisällön. Pisimmän korren vetää kuitenkin tuorein teos Kaukainen rakkaus -oopperasta irtautumiskappaleena toiminut Sept Papillons, jonka soinnissa on uudenlaista kuulautta ja soinnin avoimuutta varhaisempiin sooloteoksiin verrattuna. Seitsemästä lyhyestä osasta muodostuu kirkkaasti soiva pilvistymä, joka esittelee monipuolisesti sointivärien ja tekstuurien lisäksi myös rytmisempiä aineksia.
Salosen kuumeisesti liekeissä kihnuttava Yta III hymyilyttää valelopuillaan, mutta muuten virtuoosinen kaahaus jää tekijänsä 80-luvn lopun sävelkielen dokumentaatioksi.
Äänitteen huippuhetkistä vastaa 24 vuotta myöhemmin valmistunut Knock, Breathe, Shine (2010), joka on toista maata. Salosen viehtymys virtuoosisuuteen on edelleen kuultavissa, mutta nyt se on vain yksi ilmaisun ulottuvuus. Kolmiosainen teos laajenee osa osalta. Ensiosan koputukset nappaavat mukaansa. Nopeassa tempossa etenevä vänkäily rohmuaa ensin näppäillen neliäänisiä sointuja, laajentuen virtuoosihinkkaukseen. Toinen osa Breathe maalaa maltillisen, mutta hyvin otteessaan pitävän hallitun melodiakaarroksen. Näin rakentuu ikään kuin sisäinen tilaus Shine-osan voimakkaammille sävelrohmuiluille. Lupaukset lunastetaan, kun päätösosa käynnistelee ensin huolella ja äityy lopulta vapauttavaan rouhintaan.
Wilhelmina Smith tekee laadukasta jälkeä. Parhaimmillaan Smithin sellismi on kuitenkin hengittävien tekstuurien parissa. Smith kyllä rappaa tarvittaessa rujosti, mutta valjastaa korkeimman muusikkouden tason itsestään, kun musiikillinen tekstuuri suo hieman enemmän mahdollisuuksia värittää säveliä.
Esa-Pekka Salonen & Kaija Saariaho. Works for Solo Cello. Wilhelmina Smith, sello. Ondine (ODE1294-2)
Kuuntele Uudet levyt 19.3.2019, toimittajana Aki Yli-Salomäki.
