Laura Friman
Yle
Tunne on äkillinen ja hämmentävä: yhtäkkiä häpeän kahta lastani. Syynä on vastapäätä istuva pariskunta. Niku Hoolilla ja Anna-Sofia Niemisellä on hienosti kammatut hiukset ja he vaikuttavat kaikin puolin mukavilta, normaaleilta ihmisiltä, mutta eräs asia heissä hiertää: he ovat kirjoittaneet kokonaisen kirjan siitä, miten epähoukuttelevaa elämäni on.
Hooli ja Nieminen ovat saapuneet radiohaastatteluuni kertomaan omakohtaisesta teoksestaan Aikuisten perhe – miksi valitsemme lapsettomuuden?
He ovat ehdottoman varmoja etteivät tahdo lapsia. Koskaan. Siksi sisälläni vilkkuu nyt punainen merkkivalo. SOS! SOS! Uhka! Peittelen takakireyttäni ja haastattelu sujuu hyvin, mutta illalla oloni on kurja. Erittelen ikäviä tunteita, joita heidän yöpöydällä nököttävä kirjansa minussa onkii esiin. Häpeä, syyllisyys, ärtymys. Miksi?
En haluaisi olla se tyyppi, joka on kulkenut sen ilmeisimmän ja polun.
Tämä on toistuva kaava. Aina, kun istun vapaaehtoisesti lapsetonta pariskuntaa vastapäätä, alan nolostella tekemiäni valintoja. En haluaisi olla se tyyppi, joka on kulkenut sen ilmeisimmän polun: opiskellut, valmistunut, täyttänyt kolmekymmentä, hankkinut omistusasunnon ja sitten kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla. Voisinko olla yhtään arvattavampi?
Pakonomainen tarve todistella olevansa jotakin muuta kuin kuolettavan tylsä aktivoituu saman tien.
Sitä paitsi olen perustanut perheen vailla painavampaa syytä – eli ihan vain siksi, että se tuntui kivalta idealta. Tässä kohtaa herää syyllisyys.
Aikuisten perhettä lukiessani pöyristyn siitä, kuinka moni nimeää ilmastoahdistuksen syyksi valinnalleen skipata lisääntyminen. Keksin kyllä monta hyvää syytä olla hankkimatta lapsia (se, että ei tarvitse katsoa lauantaisin Putousta sijoittuu kärkipäähän), mutta ilmastonmuutos?
Jos tahtoisin palavasti perheen, minua ei kiinnostaisi, vaikka tietäisin maapallon tuhoutuvan viiden vuoden kuluttua. Haluaisin silti tavata lapseni ja elää hetken hänen kanssaan. En ole tarpeeksi jalo priorisoidakseni ekologisia kysymyksiä primitiivisen tarpeen yläpuolelle.
Jos elämää ylipäätään lähestyisi järki edellä, ei kai olisi muuta vaihtoehtoa kuin tatuoida naamansa täyteen Pentti Linkolan ekofasistisia teesejä.
Jos elämää ylipäätään lähestyisi järki edellä, ei kai olisi muuta vaihtoehtoa kuin tatuoida naamansa täyteen Pentti Linkolan ekofasistisia teesejä ja kävellä sitten suoraan uuniin.
Ärtymys taas juontuu pelkooni siitä, että eksotisoimani lapsettomat ihmiset niputtavat minut jonkinlaiseen homogeeniseen joukkoon katatonisia zombieita, joiden elämän pääsisältö on teettää lapsensa koulukuvista oksettavan rumia canvas-tauluja.
Se on kismittävä ajatus, sillä en samaistu vallitsevaan vanhemmuusdiskurssiin. En ajattele, että minua pitää suosia työpaikan kesälomakalenterin koordinoinnissa, koska minulla on lapsia. En jaa meemejä siitä, kuinka vain vanhempi voi tietää, miltä väsymys tuntuu. En allekirjoita vauvalehtien voimaannuttavaa hölinää siitä, että äitiys olisi tehnyt minusta entistä pätevämmän työntekijän. (Ei ole. Äitiys tehnyt ennen kaikkea minusta hutiloivan ja poissaolevan.)
Vanhemmuuteen, kuten muihinkin merkittäviin elämän valintoihin, liittyy kinkkisiä, ristiriitaisia tunteita, joista puhumme ääneen ihan liian vähän.
Yhtä paljon ärsyynnyn siitä, että osa perhe-elämään liittyvistä stereotypioista pitää kuin pitääkin paikkansa, vaikka miten yrittäisi muovata vanhemmuudesta oman näköistään.
Joudun käymään silloin tällöin muovisessa, pillimehun tahmaamassa Hoplopissa ja tiedän Ryhmä Haun koirien nimet. Sori siitä!
Koko ruma tunnesoppani kertoo vain yhdestä asiasta: vanhemmuuteen, kuten muihinkin merkittäviin elämän valintoihin, liittyy kinkkisiä, ristiriitaisia tunteita, joista puhumme ääneen ihan liian vähän.
Juuri sen takia metrin levyinen pöytä minun, lapsettomuuden valinneen Hoolin ja Niemisen välillä tuntuu henkisesti valtameren kokoiselta. Oikeastihan elämme samassa maailmassa ja taistelemme kaikki samalla puolella: viiteryhmäämme liitettyjä stereotypioita ja ennakkoluuloja vastaan.
Perheelliset eivät ole yhdenlaisia, eivätkä perheettömät ole yhdenlaisia. Kummassakaan valinnassa ja elämäntavassa ei ole mitään glorifioitavaa tai demonisoitavaa. Kenenkään elämä ei ole toista arvokkaampaa tai arvottomampaa, onnellisempaa tai onnettomampaa.
