Hyppää pääsisältöön

Aleksei, 37, joutui kertomaan 5-vuotiaille kolmosilleen heidän äitinsä kuolleen – Kuinka kuolemasta pitäisi puhua lapselle?

Aleksei Roganov sohvalla kolmen lapsensa kanssa.
Aleksei Roganov sohvalla kolmen lapsensa kanssa. Kuva: Petri Krook, Yle mies,Akuutti

Läheisen kuolema on lähes aina traumaattinen kokemus, ja vaikka kuinka haluaisi, siltä ei voi täysin suojata lapsiakaan. Asiantuntijan mukaan kuolemasta on tärkeää puhua lapsille suoraan, asioiden oikeilla nimillä. Tätä ohjetta on noudattanut myös leskeksi jäänyt kolmosten isä Aleksei Roganov.

Teidän äitinne on kuollut.

Nämä elämänsä vaikeimmat sanat Aleksei Roganov joutui lausumaan kolmelle 5-vuotiaalle lapselleen elokuussa 2016. Aleksein vaimo ja lasten äiti Nadja oli kuollut saattohoitokodissa kohdunkaulan syöpään.

Puhu kuolemasta suoraan ja anna lapsen kysyä

Kuolemaa ei voi väistää, usein edes lapsuusaikana. Yksi joutuu jättämään jäähyväiset rakkaalle lemmikilleen, toinen mummolle tai vaarille. Jotkut joutuvat katsomaan kuolemaa silmiin jopa liian läheltä, esimerkiksi oman vanhemman tai sisaruksen kuoleman kautta.

Mutta miten läheisen kuolemasta oikein pitäisi puhua lapselle?

Ainakin suoraan, vastaa sosiaalipsykologi ja lasten sururyhmien vetäjä Kati Kärkkäinen. Kielikuvat, kuten pois nukkuminen, kannattaa unohtaa, sillä ne saattavat aiheuttaa pelkoja, ja lapsi voi alkaa pelätä esimerkiksi nukkumaanmenoa.

Samat säännöt pätevät Kärkkäisen mukaan monen ikäisiin lapsiin aina taaperoista yli kymmenvuotiaisiin, eikä ikäkausiin kannata hänen mukaansa takertua liikaa.

Voi sanoa, että läheinen on kuollut, ja että sitä on itsekin hyvin vaikea uskoa. Ja että kuoleminen tarkoittaa sitä, ettei hän enää ole täällä meidän kanssamme.― Kati Kärkkäinen

– Ja riippuen siitä, mitä itse ajattelee, voi lisätä esimerkiksi, että itse uskoo, että läheinen on nyt taivaassa. Se voi olla ajatuksena lohdullinen, Kärkkäinen lisää.

Mutta entä jos lapsi ei ymmärrä tai hämmentyy? Kärkkäinen lohduttaa, että lapset kyllä yleensä avaavat suunsa ja kysyvät, kun jokin jää askarruttamaan.

– Kysymykset ovat myös hyvä täsmäytin sen suhteen, mitä kaikkea ja miten lapselle kannattaa kertoa, hän sanoo.

Tärkeää on, että aikuinen on tilanteessa läsnä, lohduttaa ja vastaa lapsen esittämiin kysymyksiin parhaansa mukaan. Ja jos kysymys on liian vaikea, voi sanoa suoraan, ettei tiedä.

Toivon pilkahduksesta vaikeisiin sanoihin ja suunnattomaan suruun

Nadjan kylki- ja vatsakivut olivat alkaneet kesällä 2014. Oikea diagnoosi löytyi mutkien kautta, ja syyksi paljastui lopulta kohdunkaulan syöpä, joka oli jo ehtinyt levitä ympäröiviin elimiin.

Lapset Sofia, Kristiina ja Daniel olivat jo ennen Nadjan diagnoosia vaistonneet, ettei kaikki ollut kunnossa. Nadja oli ollut välillä itkuinen ja muuten vain erilainen. Mikä äidillä on, kolmevuotiaat olivat ihmetelleet.

– Kerroin, että äidin vatsa on kipeä, sillä lapset tietävät itsekin, mitä kipeä maha tarkoittaa, lääkärinä työskentelevä Aleksei kertoo.

Kesän 2015 Nadja vietti sairaalahoidossa, mutta valoa oli näkyvissä. Näytti siltä, että syöpä saataisiin kukistettua, ja jäljellä olisi enää enää yksi korjaava leikkaus. Kaikki sujuikin hyvin, ja arki alkoi hiljalleen palautua takaisin tavallisiin uomiinsa.

Talvella kivut kuitenkin alkoivat uudelleen. Joulun alla tutkimuksissa paljastui, että syöpä oli levinnyt vatsakalvolle.

Ikkunalaudalla vauvanukke ja kaksi valokuvaa Nadja-äidistä lasten kanssa.
Ikkunalaudalla vauvanukke ja kaksi valokuvaa Nadja-äidistä lasten kanssa. Kuva: Petri Krook, Yle muistot,valokuvat

Kun Nadjan saattohoito aloitettiin kotona tammikuussa 2016, lapset huomasivat väistämättä muutoksen äidin voinnissa. Kotiin toimitetut nesteytys- ja ravitsemusletkut korostivat muutosta entiseen.

Näihin aikoihin Aleksei kertoi tuolloin viisivuotiaille lapsille, että äidin vatsassa on kasvain. Seurasi kysymysten tulva.

Mitä kasvain tarkoittaa? Mitä se tekee äidille?

Aleksei kertoi, että kasvain oli suurentunut ja kasvaisi vielä lisää.

Loppuuko se koskaan?

– Silloin, rauhallisella nukkumaanmenon hetkellä, minun oli pakko kertoa, että jossain vaiheessa äiti kuolee.

Itku tuli valtavana purskauksena. Lapset hakeutuivat isän syliin, ja Aleksei lohdutti.

Näin lievennät lapsen pelkoa

Kun Aleksein lapset olivat saaneet kuulla äitinsä lähestyvästä kohtalosta, ei mennyt kauaakaan, kun he kysyivät:

Isä, kuoletko sinäkin?

– Vastasin, että kyllä, minäkin kuolen joskus. Sitten kävimme läpi noin kymmenen lapsille läheistä ihmistä, ja jokaisen kohdalla lapset kysyivät, kuoleeko hänkin. Jokaisen kohdalla myös itkettiin. Asiasta puhuttiin seuraavien kahden viikon ajan joka ilta, Aleksei kertoo.

Kun joku lapselle rakas ihminen kuolee, lapsi saattaa alkaa pelätä myös muiden läheistensä kuolemaa. Silloinkin on hyvä kertoa elämän realiteeteista totuudenmukaisesti, mutta on tärkeää myös lieventää lapsen pelkoa.

Jos lapsi alkaa pelätä vanhempansa kuolemaa ja sitä, kuka hänestä silloin huolehtii, on hyvä kertoa, että yleensä ihmiset elävät pitkän elämän ja kuolevat vasta vanhoina ja väsyneinä.

Myös oma kuolema saattaa alkaa pelottaa – etenkin, jos kuollut läheinen on itsekin ollut lapsi.

– Silloin kannattaa kertoa, että on todella harvinaista, että lapsi kuolee. Lapselta voi kysyä, tietääkö hän ketään muuta lasta, joka olisi kuollut. Keskivertolapsi ei yleensä tiedä, Kärkkäinen toteaa.

Aleksei Roganov kahden lapsensa kanssa.
Aleksei Roganov kahden lapsensa kanssa. Kuva: Petri Krook, Yle lapset (perheenjäsenet),isä,isyys,vanhemmuus

Älä piilota omaa surua ja ota apu vastaan

Jos kuollut läheinen on ollut rakas koko perheelle, on tärkeää huomioida myös aikuisen oma jaksaminen.

– Täytyy pohtia, mikä siinä kohtaa on mahdollista keskellä omaa surua, Kärkkäinen muistuttaa.

Vaikka oman surun näyttäminen lapsen edessä voi tuntua hankalalta, sitä ei kannata peittää.

– Lapsi voi silloin luulla, että hänkään ei saa näyttää tunteitaan, Kärkkäinen sanoo.

Kun harteilla on sekä oma suru että huoli lapsen jaksamisesta, asian kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Menetyksestä ja surusta voivat keskustella lapsen kanssa myös muut läheiset aikuiset. Myös ammattiapua on saatavilla esimerkiksi perheneuvoloista.

Kaikki se apu ja tuki, josta vanhempi itse saa voimavaroja, on suoraan myös lapsen etu.― Kati Kärkkäinen

Muistojen keräilyä ja luopumisen tuskaa

Kun Nadjan jaksaminen hiipui entisestään, hän muutti saattohoitokotiin. Aleksei ja lapset vierailivat Nadjan luona lähes päivittäin.

Aleksei muistelee saattohoitokotia ja sen henkilökuntaa lämpimin äänenpainoin. Erityisesti perhetukihenkilön kanssa käytiin pitkiä ja syvällisiä keskusteluja.

Yhdessä pohdittiin esimerkiksi sitä, mitä vielä voisi tehdä Nadjan elinaikana niin, että lapsille jäisi äidistä mukavia muistoja. Tartuttiin tuumasta toimeen.

– Nadja luki nauhalle lapsille keksimänsä sadun, ja kirjoitti tärkeimmille läheisilleen kirjeen, vaikka niistä tuli pikemminkin kirjoja, kun ne vähän venyivät, Aleksei hymyilee.

Aleksei katselee lastensa kanssa Nadja-äidin kokoamaan kirjaa.
Nadja kokosi jokaiselle lapselleen muistoja ja elämänohjeita. Aleksei katselee lastensa kanssa Nadja-äidin kokoamaan kirjaa. Kuva: Petri Krook, Yle valokuva-albumit

Lasten kirjeisiin Nadja kokosi muistoja, ajatuksia ja elämänohjeita.

– Hän kirjoitti jokaiselle lapselle, mitä asioita hän rakasti juuri hänessä. Lisäksi hän kertoi, miten hänen mielestään kannattaisi suhtautua esimerkiksi opiskeluun tai mitä tehdä, jos rakastuu. Hän kertoi myös arkisia asioita itsestään, kuten sen, mitkä olivat hänen lempielokuviaan ja minkä väriset hänen silmänsä olivat olleet, Aleksei kertoo.

– Keräsimme talteen myös Nadjan kosmetiikkaa ja muita tavaroita, joista voisi myöhemmin olla iloa lapsille, hän lisää.

Viimeiset halaukset ja hyvästit äidille

Aleksei vietti viimeisen viikon tiiviisti vaimonsa vuoteen äärellä saattohoitokodissa. Nadjan vointi oli jo heikentynyt niin rajusti, että lapset vierailivat hänen luonaan enää muutamia kertoja, pienen hetkisen kerrallaan.

– Vaikka Nadja ei ensin olisikaan halunnut, että lapset näkevät hänet sellaisessa kunnossa, näin, että hän oli lopulta tyytyväinen.

Elokuisena iltana vuonna 2016 Aleksei istui vaimonsa vierellä. Kello seitsemän aikaan illalla hän huomasi, että Nadja oli lakannut hengittämästä. Edessä oli Aleksein siihenastisen elämän vaikein tehtävä.

Kun hän avasi kotioven, sanoja ei tarvittu – lapsia hoitamassa ollut Aleksein äiti ymmärsi pelkästä katseesta, mitä oli tapahtunut. Aleksei käveli lastenhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hän istui alas ja kertoi lapsille, että heidän äitinsä on kuollut.

Kyyneleet ja kysymykset seurasivat toisiaan. Miksi juuri meidän äiti? Miksei joku muu? Voimmeko vielä nähdä äidin?

Pahimman itkun laannuttua lähdettiin saattohoitokotiin koko perheen voimin.

Aleksei Roganov seisoo koivun runkoa vasten, katsoo kameraan.
Aleksei Roganov on halunnut puhua lapsilleen kuolemasta avoimesti. Aleksei Roganov seisoo koivun runkoa vasten, katsoo kameraan. Kuva: Yle / Petri Krook Akuutti

– Lapset silittivät ja halasivat äitiään, ja kävivät makuulle hänen viereensä, Aleksei kertoo.

– Välillä joku lapsista kävi leikkimässä, ja tuli sitten takaisin. Se voi kuulostaa oudolta, mutta on lasten tapa selviytyä itselleen liian rankasta tilanteesta, hän jatkaa.

Äitiä käytiin katsomassa vielä seuraavanakin päivänä.

Silloin ihmeteltiin, millaisia muutoksia äidissä on tapahtunut yön aikana.― Aleksei Roganov

Viimeiset hyvästit Nadjalle jätettiin hautajaisissa, avoimen arkun äärellä ja lähimpien läsnäollessa.

Anna arvoa arjen rutiineille ja raivaa tilaa surulle

Musertavasta surusta huolimatta olisi tärkeää, että lapsen arki pysyisi mahdollisimman muuttumattomana. Tutut harrastukset, päiväkoti ja koulu ovat arvokas voimavara ja auttavat surun käsittelyssä.

Aleksein lapset nukkuivat vuoden päivät isän kanssa samassa sängyssä ja kasvaimesta puhuttiin iltaisin vielä pitkään, mutta päiväkotiin ja harrastusten pariin palattiin jo melko pian.

– Pidin kiinni myös tutuista rajoista, ja tein lapsille selväksi, että vaikka äiti on kuollut, se ei oikeuta huonoa tai riskialtista käytöstä.

Että vaikka te kuinka hurjastelisitte, se ei tuo äitiä takaisin.
― Aleksei Roganov

Tuttujen rutiinien lisäksi kannattaa panostaa sallivaan keskustelun ja tunteiden ilmapiiriin. Lapselle on tärkeää näyttää, että kotona saa surra, puhua menetyksestä ja sen aiheuttamista tunteista – mutta myös iloita, leikkiä ja nauraa.

– Ja kun se ei tunnu aikuisesta itsestään liian kipeältä, olisi hienoa, jos arjen lomassa olisi sellaista arkipäiväistä muistelua, että “tästä ei veljesi tykännyt” tai “tästähän isä aina sanoi että…”, Kärkkäinen sanoo.

Aleksei ja lapset.
Aleksei on halunnut korostaa alusta alkaen sitä, että elämä jatkuu. Aleksei ja lapset. Kuva: Petri Krook, Yle lapset (perheenjäsenet)

– Jos lapsen isä kuolee, sanotaan joskus, ettei hänellä ei ole isää, mutta se ei ole totta. Lapsella on aina isä, mutta hän on kuollut, ja niitä hyviä muistoja kannattaa vaalia, Kärkkäinen jatkaa.

Aleksei on halunnut puhua lastensa kanssa Nadjan kuolemasta ja surusta avoimesti. Hän on silti alusta alkaen halunnut korostaa, että elämä jatkuu. Ja että vaikka tapahtuma oli surullinen, koko elämän ei tarvitse olla.

– Kävimme pian kuoleman jälkeen uimassa, sienessä, retkillä ja annoin lasten ymmärtää, että elämä jatkuu. Lapset itkivät välillä, ja sitten itkettiin, mutta teimme yhdessä myös kivoja asioita.

– Halusin, että lapset näkevät ja kuulevat, että heitä rakastetaan. Sitä kautta heidän omakin ilonsa säilyy, Aleksei valottaa ajatuksiaan.

Kerro totuus ja salli oma tapa surra

Vaikka jokainen vanhempi tuntee oman lapsensa parhaiten ja on siksi juuri hänen surunsa paras asiantuntija, on muutamia sudenkuoppia, joihin astumista kannattaa välttää.

Kerro totuus

Älä salaile kuolemaan liittyviä faktoja – edes, vaikka kyseessä olisi itsemurha tai päihteiden käyttöön liittyvä kuolema.

– Kertomatta jättämiseen voi liittyä ajatus lapsen suojelemisesta, mutta lapset yleensä huomaavat, jos jokin ei täsmää, Kärkkäinen muistuttaa.

Kärkkäisen mukaan totuuden kertomiselle ei ole olemassa alaikärajaa.

– Jos lapsi on vielä pieni eikä kunnolla hahmota asioita, voi sanoa esimerkiksi, että isä ei enää halunnut enää elää. Ja että hänen ajatuksensa olivat niin sairaita, että ne tuntuivat täysin mustilta.

– Tai voi kertoa, että esimerkiksi alkoholi on sellainen aine joka vähän juotuna voi saada mielen tuntumaan iloiselta, mutta aiheuttaa paljon käytettynä ongelmia, Kärkkäinen sanoo.

Kärkkäinen kuitenkin muistuttaa, että lapsen täytyy saada itse päättää, mitä hän kertoo läheisen kuolemasta ulkopuolisille.

Aleksei letittää tyttärensä hiuksia.
Aleksei letittää tyttärensä hiuksia. Kuva: Petri Krook, Yle isyys,lapsiperheet

Anna tilaa surra omalla tavalla

Surun käsittelyyn ei ole olemassa yhtä ja oikeaa tapaa.

– Siksi ei kannata olettaa, että lapsen tapa surra on väärä tai vaarallinen, jos hän ei esimerkiksi itke, Kärkkäinen sanoo.

Jos arki rullaa, lapsi tuntuu olevan kutakuinkin tasapainoinen ja osoittaa erilaisia tunteita, kaikki on luultavasti kuten pitää.

– Joskus tietysti lapset suojaavat vanhempiaan sillä, että ovat reippaampia kuin oikeasti ovatkaan. Mutta kun aikuinen sanoittaa omia tunteitaan ja muistuttaa, että lapsi saa näyttää tunteitaan ja kertoa niistä avoimesti, ollaan yleensä turvallisilla vesillä, Kärkkäinen sanoo.

Nadja on edelleen läsnä arjen pienissä hetkissä ja lapsissa

Nykyään Nadja on läsnä valokuvissa, muistoesineissä ja vanhoissa t-paidoissa joita lapset käyttävät yöpukuina. Välillä luetaan yhdessä äidin kirjoittamia kirjeitä tai katsotaan hänen tekemiään pieniä videopätkiä. Silloin tällöin käydään Nadjan haudalla.

– Alkuvaiheessa joka kerta siellä käydessämme paistoi aurinko, Aleksei muistelee.

Kerroin lapsille, että äiti sieltä kurkkii. Lapset ymmärsivät, että se oli leikkiä, mutta se toi heille lohtua.― Aleksei Roganov

Ennen kaikkea Nadja on kuitenkin läsnä lapsissa.

– Muistutan lapsille, että äiti on aina sydämissämme ja muistoissamme, Aleksei kertoo.

Aleksei ja muut läheiset aikuiset osoittavat rakkauttaan lapsille avoimesti päivittäin – aina kyllästymiseen saakka.

Aleksei hymyilee.
Aleksein surussa auttoivat kirjeystävyys ja se, ettei parisuhteeseen jäänyt keskeneräisiä asioita. Aleksei hymyilee. Kuva: Petri Krook, Yle mies

Omaa suruaan Aleksei kokee käyneensä läpi jo ennakkoon.

– Koska tiesin, mitä tapahtuu, podin surua jo etukenossa, kun muut vielä elivät toivossa. Siksi ehkä olen jaksanutkin, Aleksei pohtii.

– Ja onneksi myös isovanhemmat ja muut läheiset ovat olleet apuna, hän lisää.

Myös kirjeenvaihto ystävän kanssa toi Alekseille paljon lohtua.

– Kirjeystävä oli isona tukena ja pakotti pukemaan tunteet sanoiksi. Se vei minua eteenpäin.

Merkittävää on Aleksein mielestä myös se, että parisuhteeseen ei jäänyt keskeneräisiä asioita.

– Tein kaikkeni, joten minulle ei jäänyt syyllisyydentunteita tai oloa siitä, että jokin olisi jäänyt kesken.

Elämä on tässä ja nyt

Mitä Aleksei haluaisi sanoa muille samankaltaisessa tilanteessa oleville?

– Ettei saisi missään nimessä vajota pohjaan. Kaikki menee ohi. Myös voimakkaat tunteet. Pitäisi nauttia pienistä hetkistä, joista tuleekin sitten iso kuorma elämäniloa, Aleksei sanoo.

– Minua auttoi myös sanonta “se mikä ei tapa, vahvistaa”. Elämä jatkuu ja kantaa, hän jatkaa.

Juuri nyt elämä ei ole lainkaan hullumpaa. Lapset loistavat elämäniloa ja vaikuttavat Aleksein mielestä hieman ikäistään kypsemmiltä. Arki kolmen voimistelua aktiivisesti harrastavan seitsenvuotiaan kanssa on väistämättä kiireistä, mutta siinä on paljon hyvää.

Aleksei Roganov oranssin seinän edessä.
Elämän ilojen keskellä on paikka myös surulle, sanoo Aleksei Roganov. Aleksei Roganov oranssin seinän edessä. Kuva: Petri Krook, Yle mies

Vaikka Nadja on yhä läsnä perheen arjessa monella tapaa, elämä on tässä ja nyt.

– Vietämme iloista elämää, jossa on paikka myös surulle. Iloa on kuitenkin suhteessa monta kertaa enemmän, Aleksei summaa ja hymyilee.

Lue myös: Turo Tuominen, 33, tietää kuolevansa pian – “Hoitojen loppuminen oli helpotus, mutta tarkkaa ennustetta en halua kuulla”

Kuuntele: Omien hautajaisten suunnittelu on absurdia – Kaisa Kaikkonen elää sairaudesta huolimatta täysillä

Hyvä kuolema -jakso Yle Areenassa:

Miten kohdata lähestyvä kuolema? 33-vuotiaan Turo Tuomisen syöpähoidot lopetettiin tuloksettomina. Riikka Koivisto tuntee saattohoitokodin arjen. Onnistuuko saattohoito kotona?

Seuraa Akuuttia myös Facebookissa ja Instagramissa @yleakuutti!

Edit: 22.3.2019: Muokattu kuvien järjestystä artikkelissa.

Lisää ohjelmasta

Kolme kotialbumin kuvaa, joissa isä ja pieni poika.
Kolme kotialbumin kuvaa, joissa isä ja pieni poika. Kuva: Turo Tuomisen kotialbumi, kuvankäsittely Yle / Seera Rytkölä Akuutti
Tuplahauis edestä Päivikki Koskinen
Tuplahauis edestä Päivikki Koskinen Kuva: Yle / Petri Krook Fitness,Hauis,Akuutti
Fitness-urheilija Pernilla Böckerman venyttelee valokuvausstudiossa.
Fitness-urheilija Pernilla Böckerman venyttelee valokuvausstudiossa. Kuva: Tommi Parkkinen / Yle fitness-urheilu,tubettajat