Hyppää pääsisältöön

Karhupentueet ovat heränneet talviuniltaan – pennuilla on edessään vaaran vuosi, mutta emo suojelee niitä henkensä uhalla

Karhuperhe valppaana.
Pikkukarhun ensimmäinen vuosi on vaaroja täynnä. Karhuperhe valppaana. Kuva: Yle, Kimmo Ohtonen karhu

Karhupentueen puolen vuoden nokoset ovat ohitse. Pesue viettää ensimmäiset päivät kotikolon edustalla – pennut leikkivät lumipälvillä, ja emo makoilee kuivassa varvikossa viimevuotisia marjoja ja pikkuötököitä napostellen. Kauaa eivät kuitenkaan pelkät alkupalat riitä, ja on lähdettävä etsimään tuhdimpaa ateriaa.

Itärajan tuntumassa, Suomussalmen Martinselkosen alueella karhuja valokuvaava Valtteri Mulkahainen kertoo karhupesuiden olevan jo hereillä.

– Pentuja ei vielä ole näkynyt, mutta emot käyvät ruokintapaikoilla hakemassa evästä. Pikkukarhut ovat odottamassa ruokaa joko piilossa puussa tai pesällä. Liikkeelle ne lähtevät emon kanssa vasta kesäkuun alkupuolella.

Karhut eivät horrosta, vaan nukkuvat kevyttä “koiranunta”. Naaras on talviunen aikana synnyttänyt pesään kaksi pampulakorvaa. Pennut ovat imeneet tuhtia ravintoa emonsa rasvaisesta maidosta, ja tammikuussa syntyneet sokeat, kissanpojan kokoiset karhunpennut ovat pesästä lähtiessään reippaita, jo lähes viisikiloisia villikoita.

Ensimmäiset ruokaretket emo tekee yksin

Karhukolmikko lepää mättäällä.
Kissanpennun kokoiset vastasyntyneet kasvavat nopeasti. Karhukolmikko lepää mättäällä. Kuva: Yle, Kimmo Ohtonen karhu

Suomessa on noin kaksituhatta karhua eikä se uusimman 2019 uhanalaisuusarvion mukaan ole enää uhanalainen. Suomen karhujen geeniperimä on muuttumassa Venäjältä tapahtuvan voimakkaan tulomuuton takia ja eniten karhuja esiintyykin itärajan tuntumassa.

– Viime vuonna Suomussalmella on havaittu viisi tai kuusi kiimassa olevaa naarasta, joten jos nämä emot ovat vielä elossa, niin tulossa olisi aika hyvä pentuvuosi. Tosin kaatolupia myönnettiin tavallista enemmän eli varmaa pentujen lukumäärää ei voi tietää, Mulkahainen selvittää.

Muut karhut ovat olleet hereillä jo jonkin aikaa, mutta karhuemot ja pennut lähtevät pesästään vasta, kun maa on lumeton.

Ensimmäisille ruuanhakumatkoille emo lähtee energiaa säästääkseen yksin. Emo on laihtunut ja sen voimat ovat talven jäljiltä vielä vähissä.

Karhuemo on varovainen yksinhuoltaja

Ähkäistyään suolistostaan ulos talven jätökset eli pihkatapin, emo lähtee ruokaretkelle. Se tuntee hyvin pesän ympäristön, sillä naaraskarhut viihtyvät usein samoilla seuduilla vuodesta toiseen.

Karhu on kaikkiruokainen, mutta keväällä sen ravintona on liha. Löytyisikö metsästä kenties poron raato tai ruokintapaikalta haaskalle jätetty hirven ruho?

Karhuemo ja pennut.
Pikkukarhut oppivat nopeasti kiipeämään. Karhuemo ja pennut. Kuva: Valtteri Mulkahainen karhut
Pikkukarhut ja emo.
Pennut ovat turvassa puussa. Pikkukarhut ja emo. Kuva: Valtteri Mulkahainen karhut

Pennut jäävät kiltisti odottamaan. Emo jättää ne pesään tai korkean männyn juurelle, mistä ne pääsevät nopeasti kiipeämään turvaan uhkaavilta pedoilta.

Etäisyydestä huolimatta emon aistit ovat valppaina. Se kuulee pentujen hädän, ja olipa emon ja poikasten välissä sitten peto tai ihminen, niin naaras puolustaa jälkeläisiään. Tilanteista on usein seurauksena surullisia tarinoita äidittömistä pennuista, ja jopa ihmisuhreista.

Poikaset oppivat nopeasti, virheisiin ei ole varaa

Erauspentu takajaloilla
Puolustautuessaan karhu nousee takajaloille ja sihisee. Tässä vasta harjoitellaan... Erauspentu takajaloilla Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen karhu

Pennut tottelevat emoaan kuuliaisesti ja oppivat sen liikkeitä seuraamalla karhun elämää. Aikaa on vain yksi vuosi. Karhuäiti komentaa pentujaan hellästi tuuppimalla ja tuhahtelemalla – viimeinen varoitus tyhmänrohkealle pennulle on leukojen naksuttelu.

Emostaan eksynyt pikkupentu on vielä täysin riippuvainen emostaan ja pärjää yksin luonnossa vasta loppukesästä.

Yhteisillä metsäretkillä pennut kiipeilevät puihin, pyörivät keränä pitkin varvikkoja ja läpsivät toisiaan. Temmellyksellä on myös toinen tarkoitus: pennut valmistautuvat aikuiselämään. Pienestä pojasta kasvaa mahtiuros, ja tytöstä seudun halutuin suvunjatkaja.

Kiimainen uros surmaa surutta vieraat pikkupennut

Lähikuva karhusta
Hormonihuuruinen uros tekee kaikkensa päästäkseen parittelemaan. Lähikuva karhusta Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen karhu

Yhdellä sihahduksella karhuemo kerää pentunsa turvaan selkänsä taakse. Suon laidalla näkyy tumma hahmo. Jos kyseessä on vieras uroskarhu, niin pentujen henki on todellisessa vaarassa. Hormonihuuruinen uros on pentujen suurin uhka.

Uros- ja naaraskarhut tapaavat toisiaan lähinnä kiima-aikana touko-heinäkuussa, ja hormonihuuruinen uros saattaa tehdä jopa satojen kilometrien riiuureissun. Sen ainut ajatus on suvunjatkaminen.

Pennuille kiima-aika on vaaran aika. Jos kiimainen uros ei tunnista pentuja omakseen, se surmaa ne varmistaakseen omien geeniensä periytymisen. Pennuton naaras on näet helpompi saada uudelleen kiimaan ja parittelemaan.

Uroskarhun tunnistaessa viime vuotisen parittelukumppaninsa ja siten myös pentunsa, se jättää “perheensä” rauhaan.

Naaras pysyttelee pentujensa kanssa kaukana kaikista uroksista, tutuista ja vieraista. Muista naaraista ei pentueelle ole vaaraa, sillä naaraskarhut elävät keskenään sovussa pentujaan hoivaten.

Naarat tietävät keinot uhkaavien uroskarhujen harhauttamiseen

Sukukypsien naaraiden perässä kulkee useampi uros. Turvatakseen pentujensa elämän, naaraskarhut parittelevat useiden urosten kanssa. Näin uroksien on seuraavana keväänä vaikea tietää, kenen jälkeläiset ne suolla ja metsässä kohtaavat. Pennuilla saattaa jopa kaikilla olla eri isä.

Emo ja pennut saattavat myös hakea turvaa ihmisasutusten läheltä. Karhujen yleisin kuolinsyy on metsästys, mutta pentueelle metsästäjä on pienempi riski kuin paritteluhaluinen vieras uros. Urokset pelkäävät ihmistä ja pysyttelevät metsien suojassa.

Mikäli uhkaava uros on pakko kohdata, naaras taistelee pentujensa puolesta viimeiseen asti.

Vielä kerran yhdessä talviunille

Mietteliäs karhu-uros
Karhut ovat persoja makealle. Mietteliäs karhu-uros Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen karhu

Alkusyksystä pikkuperhe alkaa jälleen tankata ravintoa seuraavaa talviunta varten. Metsät ja suot tarjoavat nyt parastaan – kullankeltaisia hilloja, pulleita mustikoita, ja makoisia vadelmia.

Joskus edellisen vuoden, ns. erauspennut, jäävät vielä emon hoiviin ja koko pesue saattaa nukkua talviunensa yhdessä, samassa lämpimässä talvipesässä. Kunnes kevät jälleen koittaa ja on aika lähteä etsimään ruokaa.

Erauspennun katse
Erauspennun katse Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen karhu

Artikkelin asiantuntijana oli tutkimusasiantuntija Ilpo Kojola Luonnonvarakeskuksesta. Lähdeaineistona kirjat Kimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin, Erkki Pulliainen: Suomen suurpedot ja Seppo Saari: Karhu.

Artikkeli päivitetty 10.5.2019.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Luonto