Markku Haavisto
Yle
Levyanalyysissa Soundcloudista suosioon ponnistaneen teinisensaation When We All Fall Asleep, Where Do We Go? -debyyttialbumi, joka on vuoden odotetuimpia julkaisuja, koska Billie Eilish on sukupolvensa poplupaus.
17-vuotiaasta Billie Eilishista toistuvasti puhutaan poplupauksena ja musiikin ihmelapsena. Jopa Nirvanasta ja Foo Fightersista tuttu Dave Grohl on intoillut, ettei rock ole kuollut Billie Eilishin kaltaisten artistien ansiosta.
Nuoresta laulajasta ja somesensaatiosta on povattu popmusiikin uudistajaa. Siinä miten Eilishiin suhtaudutaan popin pelastajana on jotain samaa kuin 16-vuotiaasta Lordesta puhuttiin Royals-kappaleen aikaan tai 17-vuotiaasta Britney Spearsista, kun hän julkaisi Baby One More Timen.
Billie Eilishin omaleimainen tyyli sekoittaa indiepohjaisen elektronisen musiikin synkäksi popkeitokseksi. Kappaleiden melankolisessa tunnelmassa on samaa turmiollisuutta kuin muun muassa Lana Del Reyn musiikissa vuosia aiemmin. Musiikki kumpuaa katastrofaalisesta nykymaailmasta, joka on 17-vuotiaalle amerikkalaisnuorelle uusi normaali.
Eilishin sukupolvi on kasvanut keskelle maailmaa, jonka tulevaisuus on ilmastonmuutoksen varjossa ja nykyhetkeä sävyttävät kouluammuskelut, maastopaloissa liekehtivä Kalifornia, eriarvoisuus ja mielenterveysongelmat.
Kaikki edellä mainitut ovat asioita, jotka ovat olleet vain kuukausia 9/11-terrori-iskujen jälkeen syntyneelle Billie Eilishille pelottavan tavallisia huolia.
Debyyttilevyllä liikutaan todellisuuden ja unimaailman rajamailla. Eilish leikittelee ajatuksella, että painajaismaiset unet ovat ikäviä, mutta niistäkin herätään. Levyllä ajatus viedään vielä pykälää pidemmälle ja käsitellään sitä, kun todellisuus muistuttaakin yhä useammin painajaista.
Unen ja todellisuuden leikkauspisteeseen Billie Eilish käy selkeimmin kiinni singlenä julkaistulla Bury a Friend -kappaleella. Hän laulaa sänkynsä alla elävästä hirviöstä, joka pääsee valloilleen hänen käydessään nukkumaan.
Kappale syöttää kuuntelijalle ajatuksen siitä, että illalla levolle laskeutuminen vapauttaa ihmisen alitajunnassa väijyvät ajatukset valloilleen. Alitajunnan aikaansaamat hirviöt tekevät ihmisestä pahimman vihollisen itselleen silloin, kun oma mieli kuiskuttaa korvaan: “I wanna end me”.
Eilishin When We All Fall Asleep, Where Do We Go? -debyyttialbumin kannessa tuijottaa demonisilmäinen nainen. Irvokkaasti hymyilevä hahmo kenties tuijottaa katsojaa kohti tai hänen lävitseen.
Sängyn laidalla istuva henkilö on Eilish itse, vaan hänen esittämänsä hahmo on kuin kauhuelokuvien riivattu, joka aistii ihmisten pelot ja tekee uhriensa elämästä painajaisen. Niin myös Billie Eilish luo musiikkinsa ihmisten pelonaiheista ja rakentaa painajaismaisen todellisuuden.
Levyn äänimaailmassa kaikuu kauhutematiikka, kun heti Bad Guy -avausraidassa taustalla kummittelevat aavemaiset melodiakoukut ja jälleen All The Good Girls Go To Hell -kappaleella taustalla väijyy kauhuelokuvien soundtrackia muistuttava kolkko pianomelodia.
Billie Eilishin levyn tuotannosta vastaa pääasiassa hänen isoveljensä Finneas O’Connell, mutta kappaleet on sävelletty ja sanoitettu yhdessä. Sisarusten dynamiikka biisejä kirjoittaessa on todettu toimivaksi.
Koskettavimmillaan heidän tuotoksensa ovat When The Party’s Over -kappaleen kaltaisia kuulaita balladeja, jotka kuulostavat siltä kuin Eilish laulaisi hauraalla äänellä suoraan kuulijan korvaan.
Vaikka kappaleet soivat herkkien pianomelodioiden varassa ja jousisoittimilla koristeltuina, aiheena kappaleissa on kuolema, pelot ja ahdistus.
Hitikkäimmilläänkin Billie Eilishin musiikki on hyvin synkkää, vaikka ironista suhtautumista omaan synkkyyteen tuodaan esiin esimerkiksi leikkaamalla kappaleen sisään pätkiä hänen suosikkisarjastaan The Officesta.
Lähtökohdat Billie Eilishin musiikissa ovat samoilla taajuuksilla kuin viime vuonna menehtyneellä Xxxtentacionilla. Ulkopuolisuutta tunteneen räppärin musiikissa henkinen pahoinvointi kanavoitiin paatokselliseksi vuodatukseksi. 17-albumin räppäri aloittaa kertomalla kyseessä olevan portti hänen päänsä sisään.
When We All Fall Asleep, Where Do We Go? on portti Billie Eilishin ahdistuneeseen mielenmaisemaan. Tai ainakin puoliksi, sillä haastatteluissa hän on kertonut, että puolet levyn kappaleista kerrotaan hänen omasta näkökulmastaan ja puolet jonkun toisen silmin.
Nuori yleisö voi löytää sekä Billie Eilishin että Xxxtentacionin musiikista samanlaisia samastumiskohtia, sillä he ovat tulkkeja nuorten ulkopuolisuuden ja ahdistuksen tunteille. He puhuvat yleisönsä kanssa samaa kieltä.
Kun Billie Eilish laulaa itsetuhoisista ajatuksista Listen Before I Go -kappaleella tai itseinhoon sekoittuvasta yksinäisyydestä When The Party’s Over -singlellä, fanit suhtautuvat sanoituksiin lohdullisesti. Se on kuin idolin tarjoama halaus, koska enää ei tunne olevansa ajatustensa kanssa aivan niin yksin.
Billie Eilish on salonkikelpoisempi vastine vieraantuneisuuden ja ahdistuneisuuden tunnetta kuin Xxxtentacion sekä useimmat Soundcloud-aikakauden opiaattiräppärit, jotka vievät itsetuhoisuutensa äärimmäisyyksiin.
Etääntyneisyyttä ympäröivään maailmaan ja kulttuuriin korostaa se, miten Xanny-kappaleen taustalla kaikuvan kahvilamiljöön päällä leijuu Billie Eilishin vääristyneet ja säröytyneet vokaalit.
Samaisella kappaleella laulaja kritisoi amerikkalaismusiikin Xanax-kulttuuria ja rauhoittavien lääkkeiden käyttämisen ihannointia. Osittain siksi, että rauhoittavilla mielensä turruttavat ovat liian päihtyneitä pelätäkseen.
Ja pelko on Billie Eilishin maailmaa johtava voima.
YleX:n Katri Norrlin käsitteli artistia myös YleX Music -kanavalla.
