Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Kaksi sukupolvea Saisioita - mikä tätä kansaa oikein raivostuttaa?

Elsa Saisio, Maarit Tastula ja Pirkko Saisio
Elsa Saisio, Maarit Tastula ja Pirkko Saisio Kuva: Yle / Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Jokaisella sukupolvella on omat sokeat pisteensä - ja salaisuudet, joista he vaikenevat. Kun kahden sukupolven naiset, näyttelijä Elsa Saisio ja kirjailija Pirkko ”Saikki” Saisio, istuvat vierekkäin studiossa, tarinat lentävät ilmassa kuin säkenet. Sytytyslanka on molemmilla lyhyt. Sen myöntävät molemmat.

Kun Pirkko Saision äiti sai 1970-luvulla kuulla tyttärensä seksuaalisesta suuntautumisesta, hän päätti tehdä asiasta suvun salaisuuden.

- Hän sanoi, ettei tästä asiasta sitten koskaan puhuta, eikä ainakaan sukulaisille. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että mun elämä on nyt täysin piloilla eikä elämästä tulisi enää yhtään mitään.

Saisio vaikeni äitinsä pyynnöstä asiasta 12 vuotta. Äidin kuoltua hän sai yllätyksekseen kuulla, että sukulaiset olivat ymmärtäneet asioiden laidan jo ajat sitten, ihan omin avuin.

- Se oli varsin tavallista siihen aikaan. Oli ihmisiä, jotka heitettiin kotoa pois, kun seksuaalinen suuntautuminen paljastui. Se oli rankkaa.

Boheemielämää ja yhteiskunnallista osallistumista

Kun Elsa syntyi, päättyi myös Pirkko Saision pitkä ihmissuhde. Tuli depressio, josta hän pääsi yli ystävien kannattelemana. Mutta boheemissa taiteilijaperheessä maton hapsut eivät muutenkaan olleet aina suorassa.

Ensi-illan lähestyessä arki unohtui, kun taide vaati omansa. Sähkölaitos katkaisi sähköt unohtuneen laskun takia. Sulavia pakastimia siirreltiin kaverien eteisiin, ja ensi-iltaa juhlivasta näyttelijästä ja hänen perheestään tuli sähköpakolaisia.

1970-luvun radikaalien henki oli se, että arvojärjestyksessä ensimmäisinä tulivat työ, ystävät ja yhteiskunta - ja vasta sen jälkeen perhe.

- Ei olisi tullut mieleenkään, että kukaan olisi kieltäytynyt lähtemästä mielenosoitukseen tai teatterin kanssa kiertueelle vain siksi, että ”mun täytyy olla nyt mun perheen kanssa”, sanoo Saikki.

- En osannut ajatella lapsena, että tuo arvojärjestys olisi tuntunut pahalta, mutta se tuntuu pahalta kuulla nyt aikuisena. Meidän sukupolvemme ajattelee perheen aseman arvojärjestyksessä korkeammalle. Missä tahansa muualla olen korvattavissa, mutta toista äitiä lapsillani ei ole, sanoo Elsa.

- Vai onko todellinen arvojärjestys sittenkään muuttunut, vaikka virallinen ideologia on nyt toinen, epäilee Saikki.

Muuttunut maailma ja vanhemmuuden paineet

Elsan sukupolvi elää toisenlaisten ristipaineiden alla. Perheen asema on yhteiskunnassa korostunut ja vanhempien stressi kasvanut. Vanhemmuudelle asetetaan paljon kovemmat vaatimukset kuin 1970-luvulla.

Myös maailmasta on tullut hallitsemattomampi. Maailmanpolitiikan kartalla ei ole enää vain itää ja länttä, uudet uhat tulevat yllättävistä suunnista. Kekkonenkin kuoli jo kauan sitten.

- Olen vähän kateellinen. Olisipa ollut helppoa, jos olisi elänyt 1970-luvulla. Luonnonvarat nähtiin vielä ehtymättöminä, yhteiskunnan suunta oli ylöspäin ja hyvinvointi kasvoi kasvamistaan, sanoo Elsa.

Ainoa, mihin pieni ihminen tuntuu enää voivan vaikuttaa globaalissa maailmassa, on sykemittarin lukema ja ruokavalion koostumus.

- Kahden pienen lapsen vanhempana mieltä painaa huoli, pystynkö antamaan lapsilleni oikeat työkalut, joilla selvitä maailmassa, jossa kilpailu kovenee ja jossa ei ole enää ollenkaan itsestään selvää, että vähän heikommistakin lähtökohdista tuleva pärjäisi, miettii Elsa.

Someraivon ja nollatoleranssin Suomi

Pirkko Saisio uskoo, että hallitsemattomaksi koettu maailma synnyttää myös omalta osaltaan ihmisten jatkuvasti lisääntyvän someraivon. Hän on joutunut itsekin sen kohteeksi, ja arvet ovat syvemmät kuin hän haluaisi edes myöntää. Samat arvet on myös tyttärellä, joka lapsena sai kuulla puhelinvastaajasta äitiinsä kohdistuvia tappouhkauksia.

- Hoetaan vain, että nollatoleranssi sille ja tälle asialle. Pyritään siihen, että maailmassa on vain kaksi vastapuolta, joista sitten valitaan se hyvän puoli pahaa vastaan. Vietän puolet vuodesta Madeiralla Portugalissa enkä näe samaa siellä. Minusta on syytä kysyä, mikä tätä kansaa vaivaa, kun raivo on niin silmitöntä ja helposti sytytettävissä, ihmettelee Saikki.

Katumusta, kehuja ja kiitoksia

Viikon päästä Pirkko Saisio täyttää 70 vuotta. Ikä voi ehkä näkyä peilistä aamuisin, mutta samalla se on tuonut mukanaan jotain uutta: kokemuksen elämän intensiteetistä, joka ei katoa vaan kasvaa.

- Katumus on joskus kirkasta ja keveää, joskus ahdistavaa ja pitkää. Kadun sitä, että on ollut niin paljon sanoja, jotka ovat jääneet sanomatta, ja sovintoja, jotka jäivät tekemättä, ennen kuin ihmiset ehtivät kuolla. Toiminnan ihmisenä olen alkanut ottaa kaikenlaisiin ihmisiin yhteyttä. Olen kehunut ja kiittänyt kaikesta. Ja hauskaa on ollut.