Hyppää pääsisältöön

Aina saa kärsiä ja hävetä – mistä suomalaisille tuttu myötähäpeä johtuu?

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin myötähäpeäartikkeliin. Kuvassa sivustakatsoja tuntee voimakasta myötähäpeää miehen puolesta, joka vahingossa pyllistää.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin myötähäpeäartikkeliin. Kuvassa sivustakatsoja tuntee voimakasta myötähäpeää miehen puolesta, joka vahingossa pyllistää. Kuva: Johanna Aulén tunteet,häpeä,KulttuuriCocktail

Toimittaja Hannes Nissinen alkoi selvittää, miksi tietyt televisiosarjat aiheuttavat hänessä valtavaa myötähäpeää. Selvisi, että syy ei ole niin ylevä kuin hän halusi ajatella.

Ai saatana kun hävettää.

Pärjään M/S Romanticin parissa seitsemän minuuttia ja kolme sekuntia, kun televisio on laitettava kiinni ja on käveltävä kolme askelta pois. Työskentelen sarjaa esittävällä Yleisradiolla, mutta rajansa on helvetti yhtiöuskollisuudellakin.

Risteilyisäntä Jocken pitkitetty puheenvuoro siitä, miksi laivaan on tilattu tietynlaista Halvan karkkia toisenlaisen sijaan on liikaa. Myötähäpeä on suunnaton.

Samoin on käynyt Konttoria katsoessa – nykyisin pelkkä kuva paperifirman keskiportaan pomosta David Brentista poseeraamassa alahuulta epävarmasti purren sarjan mainoskuvassa aiheuttaa sellaisen myötähäpeän hulahduksen, että on parasta ajatella jotain muuta, vaikkapa juna-aikatauluja.

Aiaiai kun hävettää puolesta.

Ymmärrän vielä, miksi oma käytös hävettäisi: siihen liittyy vaikkapa epäonnistumisen pelko. Mutta miksi häpeän niin antaumuksella muita?

Suomalainen sananlasku on, että aina saa kärsiä ja hävetä.

Siksi tuntuu luontevalta, että Suomessa on myös häpeätutkija. Soitan siis hänelle.

– Tämä on lempiaiheitani, häpeästä väitellyt Ben Malinen vastaa. Malinen on luennoinut tuhansille häpeästä ja sen vaikutuksista ja kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa.

Olen valmistautunut haastatteluun lukemalla saksalaisen Marburgin yliopiston tutkimuksen Your Flaws are My Pain (2011), eli vapaasti suomennettuna Virheesi ovat kipuni. Se on erinomainen tutkimus, ainakin egoni kannalta.

Tutkimuksessa koehenkilöille näytettiin erilaisia noloja tilanteita ja mitattiin heidän reaktioitaan: yhdessä kuvassa henkilön housut repeävät postitoimistossa, toisessa jalankulkija kävelee ylimielisesti kadulla VIP-, eli Very important person -ketju kaulassaan.

Tutkimuksessa selvisi, että tällaisten tilanteiden näkeminen aktivoi aivoissa samoja alueita kuin toisen kivun todistaminen. Tutkimus kertoo myös, että myötähäpeän ja empatian välillä on korrelaatiota: ihmiset jotka kokevat voimakasta myötähäpeää kokevat usein myös voimakasta empatiaa.

Tämä on kannaltani loistava uutinen. Olen siis poikkeuksellisen empaattinen. Hyvä tietää! Marburgin tutkimus onkin ollut toimittajien suosiossa. The Guardianin kolumnisti Oliver Burkman esimerkiksi muistaa mainita sen tässä yhdysvaltalaisen NPR:n haastattelussa heti sen jälkeen, kun on kertonut kokevansa itse voimakasta myötähäpeää.

Luen Burkmanin haastattelun verkosta, mutta en voi olla kuvittelematta hänen maireata ääntään, kun hän selittää radiojuontajalle myötähäpeän linkkiä empaattisuuteen ja näin tulee ikään kuin sivulauseessa vahingossa paljastaneeksi oman hyveellisyytensä.

Suomalainen häpeätutkija Malinen ei selvästi usko tämän kaltaiseen pumpuliin. Hän ampuu lonkalta alas minun ja Burkmanin kaltaisten toimittajien haaveet omasta erinomaisuudesta.

– Ne, jotka ovat eläneet tasapainoisen, kannustavan, rohkaisevan ja tukevan lapsuuden sekä joilla on hyvin terve ja tasapainoinen itsetunto, eivät tunne myötähäpeää. Heille häpeän tunnetta ei synny.

No tämä on nyt viimeinen asia, jonka haluan kuulla.

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin myötähäpeäartikkeliin. Kuvassa viinaturisti on kompastunut kaljakärryihinsä.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin myötähäpeäartikkeliin. Kuvassa viinaturisti on kompastunut kaljakärryihinsä. Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,häpeä

– En lähtökohtaisesti usko myötähäpeään, Malinen sanoo.

Malisen mukaan jo pelkkä sana myötähäpeä johtaa harhaan. Sana viittaa myötäelämisen tapaan empatiaan, eli siihen, että häpeäjä ja häpeän todistaja ikään kuin yksissä tuumin ja toisiaan kannustavasti tuntisivat pahaa oloa. Että ai ai ja voi voi, olipa harmi, sattuipa ikävästi, mutta ei se mitään, otetaan yhdessä pullaa.

Kuka tahansa myötähäpeää tuntenut tietää, että ei myötähäpeässä ole kyse tästä vaan jostain paljon alhaisemmasta, vaikkapa ylenkatsonnasta. Ja jo Marburgin yliopiston tutkimus osoitti, että myötähäpeää voi tuntea, vaikka toinen ei itse tuntisi häpeää teostaan.

Myötähäpeä onkin lohdullinen sana. Se on myös varsin uusi. Kotimaisten kielten keskuksen mukaan se yleistyi vasta tällä vuosituhannella.

Kuvaavaa ehkä on, että vaikkapa englannissa vastaavat sanat on paljon monimutkaisempia: vicarious embarassment ja second hand embarassment. Se voi viitata siihen, että kuten Malinen on kirjoittanut, Suomessa nolon tilanteen kohteeksi joutuminen näyttää leimaavan ihmistä enemmän kuin monissa muissa maissa.

Viime vuosina netissä on yleistynyt sana cringe kuvaamaan myötähäpeää. Cringe viittaa ikään kuin fyysiseen rusinaksi käpristymiseen tunteen edessä, ja sitä yleensä käytetään toiselle naureskeltaessa. Suomessa vähän samaan tapaan huudellaan, että jokin on myötistä!.

“Tulin ulkomailta Suomeen pitkästä aikaa, ja voi sitä myötiksen määrää...”, netin kommenttipalstalla esimerkiksi kirjoitetaan.

Malinen sanoo, että tunsi itse voimakasta häpeää ja myötähäpeää nuorena tehdessään väitöskirjaa aiheesta. Tuttavan epäonnistuneen luennon katsominen oli tuskallista. Sitä myötä, kun hän analysoi tunnetta, häpeä ja myötähäpeä hälvenivät.

Myötähäpeässä on Malisen mukaan kyse omien, monesti tunnistettujen tai tunnistamattomien tuntemusten ulkoistamisesta toiselle.

– Minunkin olisi helpompi sanoa, että tunnen häpeää toisen puolesta, mutta valitettavasti se ei ole niin. Pitää vain myöntää, että se mitä sanotaan myötähäpeäksi on omaa häpeääni.

Tähän väliin sana häpeästä.

Häpeä on Malisen mukaan tuhoavaa.

Moni kasvattaja tai entinen lapsi muistaa varmasti sen, minkälainen temppu on osoittaa lapsen teon olevan häpeällinen.

Tässä pikaopas kehittymisvaiheessa olevan traumatisoimiseen: Jos lapsi tekee jotain väärin, ei muuta kuin syvästi pettynyt ja häpeävä silmäys pahantekijään. Tärkeää on viestiä, että teko on yksinkertaisesti niin häpeällinen, että mikään asia ei voi sitä korjata.

Ben Malinen on kirjoissaan käsitellyt syyllisyyden ja häpeän eroa. Malisen mukaan syyllisyys on parhaimmillaan hieno asia, häpeä taas tuhoisa.

Syyllinen voi pyytää tekoaan anteeksi, häpeäjä taas ei voi. Hän voi vain sopertaa, että anteeksi, että olen olemassa.

Syyllinen siis voi hyvittää tekonsa, kun taas häpeävälle mikään ane tai anteeksipyyntö ei riitä korvaukseksi. Tietokirjailija Brené Brownin sanojen mukaan syyllisyys on sitä, että tekee virheen, häpeä taas sitä, että on virhe.

Siitä johtuu häpeän voima.

Siksi vaikkapa julkiset häpäisyt ovat olleet niin tehokkaita. Häpäisyjen kulttuurihistoriaa selvittänyt brittitoimittaja Jon Ronson kirjoittaa kirjassaan So You’ve Been Publicly Shamed (2016), vapaasti suomennettuna Sinut sitten julkisesti häpäistiin, näin:

“Yleisen mielipiteen mukaan julkiset rangaistukset kuihtuivat pois suurkaupungeissa, koska niitä pidettiin hyödyttöminä.”

Tämä ei Ronsonin mukaan pidä alkuunkaan paikkaansa: eivät ihmiset olleet teollistuneessa yhteiskunnassa yhtäkkiä niin uutteria, etteivät he jaksaisi katsoa kunnon häpäisyä. Eikä ongelmaksi muodostunut kaupunkilaisuuden suoma uusi anonymiteetti, joka olisi vähentänyt häpäisyn tehokkuutta.

“Sen sijaan löysin lukuisia ihmisiä vuosisatojen takaa surkuttelemassa julkisten häpäisyjen ylimitoitettua julmuutta varoitellen, että hyvää tarkoittavat ihmisetkin vievät ne ryhmissä liian pitkälle.”

Maaliskuussa 1787 Yhdysvaltain perustajana tunnettu Benjamin Rush kirjoitti, että julkinen “häpäisy on yleisesti tunnustettu kuolemaa pahemmaksi rangaistukseksi. Tuntuisi oudolta, että häpäisy milloinkaan otettaisiin kuolemaa miedommaksi rangaistukseksi”.

Ronson huomauttaa, että Rush ei kuitenkaan ollut mikään sydän syrjällään ihmisoikeuksien perään itkevä liberaali: Rush ehdotti vaihtoehdoksi häpäisylle “fyysistä kipua”, joka suoritetaan, toki, piilossa katseilta suljettujen ovien takana.

Julkiset häpäisyt katosivat siis oikeusjärjestelmästä moraalittomina. Syyllisyys voitti.

Mutta miksi häpeä naurattaa?

Tästä kaikesta mainitusta huolimatta häpeä naurattaa ainakin itseäni ja paljon. Ja ehkä juuri sen takia, että häpeä on niin kammottavaa ja tuhoisaa. Myötähäpeään perustuva brittiäinen Konttori on lempisarjojani, kuten monet muutkin häpeään perustuvat sarjat, kuten Jäitä hattuun, Peep Show ja Klovni, joissa päähenkilöt joutuvat sietämättömiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen.

Mahdollisen ensimmäisen myötähäpeän aallon jälkeen sarjat osoittautuvat kestosuosikeiksi juuri niiden pelottavan samaistuttavuuden takia.

Mietitään vaikka hetki Malisen ajatusta häpeän ja syyllisyyden eroista. Minkälaista olisi syyllisyyteen perustuva komedia? Häpeä on ainakin paljon syyllisyyttä hauskempaa. Häpeä samaistuttaa, kun taas syyllisyys vieraannuttaa. Ajatus syyllisyyteen perustuvasta viihteestä onkin härski – syyllisyyskomediaa voisi olla vaikka roomalainen kansanhuvi, eli vääräuskoisten viskaaminen leijonille, jossa katsotaan kun syyllisiksi tuomitut yrittävät säilyä hengissä.

Syyllisyysviihteeksi voisi myös laskea erilaiset tulliohjelmat, vaikkapa brittiläinen Nothing to Declare, jossa nähdään kun syylliset yrittävät salakuljettaa eri asioita tullin läpi ja jäävät yksi toisensa jälkeen kiinni.

En grimaserande emoji.
En grimaserande emoji. Kuva: Yle/Rose-Marie Dahlström emoji,Irvistys,älypuhelimet

Pidän paljon myös Jackassista, jossa hölmöilevät jenkit antavat härkien juosta päälleen, kiinnittävät benjiköydet bajamajaan tai lentävät pensaaseen itsetekoisten rakettien päällä. Jackassia katsoessa en tunne kuitenkaan minkäänlaista myötähäpeää, koska en voisi itse kuvitella olevani samanlaisissa tilanteissa.

Sen sijaan voisin kuvitella heikkona hetkenä pitäväni pitkäpiimäisen puheenvuoron M/S Romanticin Jocken tapaan erilaisista karkkivaihtoehdoista tajuamatta itse tilanteen noloutta. Siksi sellaisen käyttäytymisen todistaminen herättää myötähäpeää.

Jackassissa on myös tarjolla helpotus: päähenkilö tekee virheen, ja sitten häntä sattuu, mikä naurattaa päähenkilöä ja katsojaa.

Myötähäpeää tuottavissa sarjoissa ei anneta pakokeinoja. Risteilyisäntä Jocke vain jatkaa ja jatkaa, eikä naururaitaa kuulu. Eikä varsinkaan hän itse osaa pelastaa itseään nauramalla.

Arkielämässäni en keksi viime vuosilta yhtään tilannetta, jossa olisin tuntenut myötähäpeää, kun joku tekee virheen tai nolaa itsensä julkisesti. Uskon, että se johtuu siitä, että olen osa tilannetta ja silloin minulla on ainakin mahdollisuus yrittää vaikkapa tehdä asialle jotain. (Joku tutkija sanoisi varmasti tähänkin, että en tekisi mitään. Vahingosta viisastuneena en siis kysy yhdeltäkään tutkijalta, pitääkö ideaali käsitys itsestäni paikkaansa.)

Televisiossa taas näille myötähäpeän tiivistymille ei voi tehdä mitään. Mikään oma teko ei auta tilanteeseen.

Kaarina Hazard kirjoitti muutama vuosi sitten Imageen Konttorista, Sami Hedbergista ja David Brentista. Hazardin mukaan Brent on “myötähäpeän ruumiillistuma, kollektiivisen kiusaantumisen kielletty ajosuunta”. Se on totta, Brent imee katsojan omaan myötähäpeän pyörteeseensä, koska Brent ei osaa lopettaa toimintaansa.

– Häpeä on meille kaikille tuttua. Siksi häpeän teemojen käsittely huumorin kautta on parasta käsittelyä. Se on suunnaton etu, jos ihminen pystyy käsittelemään häpeää huumorin kautta, Malinen sanoo.

Häpeässä on myös kyse jostain hyvin henkilökohtaisesta.

– Olen huomannut, että pystyn katsomaan ulkomaalaisia tositv-sarjoja tuntematta myötähäpeää. Kotimaisia taas välttämättä en, koska ihmiset rikkovat siinä oman kulttuurin koodistoa ja sosiaalisia normeja, tutkija Saara Särmä sanoo puhelimessa.

Tämän henkilökohtaisuuden takia muiden myötähäpeä- tai häpeäkokemuksia on välillä vaikea ymmärtää.

Tutkija Saara Särmä sanoo, että samaistuttavuus laukaisee myötähäpeän. Pakko se on varmaan sitten myöntää, että M/S Romanticin ja Konttorin rakastettavat urvelot ovat minulle pelottavan samaistuttavia hahmoja.

Kommentit