Hollywoodissa palvottiin 1960-luvun lopulla paitsi tähtiä myös paholaista. Povipommi Jayne Mansfield hengaili Anton LaVeyn helmoissa ja Rosemaryn painajainen oli käynnistämässä maailmanlaajuista ”saatanapaniikkia”.
Antti Lähde kirjoittaa vuodesta 1 ja Roman Polanskin Hollywood-debyytistä, joka ei voisi tuntua ajankohtaisemmalta.
Teemalauantaissa nähdään 13.4. kaksi elokuvaa, jotka kertovat Hollywoodin paholaismaisesta puolesta. Dokumenttielokuva Mansfield 66/67 (2017) pureutuu 1950-luvun povipommin Jayne Mansfieldin viimeisiin vuosiin ja hänen ystävyyteensä Saatanan kirkon perustajan Anton LaVeyn kanssa. Illan huipentaa Rosemaryn painajainen (1968), Roman Polanskin Hollywood-debyytti, jota pidetään ansaitusti yhtenä merkittävimmistä kauhuelokuvista kautta aikojen.
Kiitos, Saatana, että inspiroit suoritustani.”
On enemmän kuin tavallista, että maailmankuulu näyttelijä kiittää palkintopystiä vastaanottaessaan Jumalaa. Mutta tammikuun Golden Globe -gaalassa Christian Bale kumarsi kiitospuheessaan Saatanaa.
”Kiitos, Saatana, että inspiroit suoritustani”, Bale sanoi pokattuaan parhaan miesnäyttelijän palkinnon Vice-elokuvan (2018) roolistaan Yhdysvaltain entisenä varapresidenttinä Dick Cheneynä.
1500-luvun saksalaistarinassa tohtori Faustus solmii sopimuksen paholaisen edustajan Mefistofelesin kanssa. Faustus saa vaihtokaupassa tietoa, kykyjä ja vaikutusvaltaa, mutta sitoutuu sopimuksen rauetessa luovuttamaan paholaiselle sielunsa ja viettämään ikuisuuden kadotuksessa. Kaikenlaista harmia!
Viihdetaiteilijan ura huipulla on lyhyt. Harvat huipulle selviytyvät ehtivät paistatella parrasvaloissa yleensä vuoden tai pari ennen kuin alamäki alkaa. Vuosikymmenistä voidaan puhuta vain kaikkein lahjakkaimpien tai onnekkampien kohdalla.
Siksi showbisnes ja Saatana sopivat niin mahdottoman hyvin yhteen. Sillä kukapa meistä ei heikkona hetkenään olisi valmis uhraamaan esimerkiksi ikuisuuttaan saadakseen hiukan lisää mainetta tai mammonaa? Kysykää vaikka italialaisviulisti Niccolò Paganinilta tai risteyksessä keskiyön aikaan kykkineeltä bluesmuusikolta Robert Johnsonilta.
Tai Guy Woodhouselta – näyttelijänuransa kanssa kipuilevalta nuorukaiselta Rosemaryn painajaisessa (1968).
Pukinpartainen mies muovisarvissaan
Google-haku ”hollywood and satanism” tuottaa yli 800 000 hakutulosta. Jo ensimmäisellä sivulla mainitaan illuminati, pedofiilit, skientologia, mielenhallinta ja sekalainen valikoima julkisuuden henkilöitä Oprah Winfreystä Yksin kotona -tähteen Macaulay Culkiniin ja evankelista Rodney Howard-Browneen, jonka mukaan Hollywoodin vaikutusvaltaisimmissa piireissä uhrataan lapsia, juodaan verta ja harjoitetaan noituutta ja kannibalismia, koska miksipä ei. (Ensimmäiseen sivuun on hyvä lopettaa.)
Hollywoodin ja ”Vanhan kehnon” läheisistä väleistä on supistu melkeinpä niin kauan kuin elokuvia on tehty. Romanssi roihahti kuumaan liekkiin 1960-luvun lopulla, jolloin pukinpartainen Anton LaVey hämmensi San Franciscon kulttuuripiirejä okkultistisine rituaaleineen ja muine julkisuustempauksineen.
Saatanan kirkko (The Church of Satan) järjesti pakanallisia häitä ja ristiäisiä, mutta myös ”mustia messuja” ja muita epäkristillisiä rientoja, joiden keskeisenä elementtinä olivat yleensä Halloween-tyyppiset asusteet, auliisti annosteltu tekoveri ja yläosattomina alttarilla retkottavat neitokaiset.
Kukaan tuskin yllättyy siitä, että omia elokuviaan ”maagisiksi rituaaleiksi” kutsunut ohjaaja Kenneth Anger (Scorpio Rising, Lucifer Rising) kuului LaVeyn ystäväpiiriin ja Saatanan kirkon jäsenistöön.
Huomattavasti hatustavedetymmältä tuntuu, että kirkon mustaksi maalatussa päämajassa hengailivat aika ajoin myös Rat Pack -viihdyttäjä Sammy Davis Jr., flamboyantti pianisti Liberace – sekä 1950-luvun lopun povipommi Jayne Mansfield.
”Ensimmäinen reality-tähti”
Kun 20th Century Fox -elokuvayhtiö vuonna 1956 kiinnitti Jayne Mansfieldin, se uskoi löytäneensä uuden Marilyn Monroen – vieläpä nuoremman ja muodokkaamman.
Mansfieldistä tulikin pikavauhtia sensaatio (Minkäpä tyttö sille voi, 1956, Houkuttelevat huulet 1957). Hänen tähtensä kuitenkin hiipui jo muutamassa vuodessa. 1960-luku oli muutoksen vuosikymmen, eikä tyttömäisesti kitattavalle blondille karikatyyrimaisessa tiimalasivartalossaan ollut enää kysyntää.
P. David Ebersolen ja Todd Hughesin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Mansfield 66/67 (2017) elokuvaohjaaja Kenneth Anger tituleeraa Mansfieldiä ”ensimmäiseksi reality-tähdeksi”.
Mansfieldin elämä olikin julkista Hollywood-spektaakkelia. Toimittajat ja varsinkin valokuvaajat olivat aina tervetulleita tähden vaaleanpunaiseen Holmby Hillsin huvilaan (”Pink Palace”), josta tämä tapasi huristella kaupungin huvituksiin vaaleanpunaisella Cadillacillaan.
Kolme avioeroa, viisi lasta, säännölliset Playboy-poseeraukset ja romanssihuhut miesten kanssa (joiden sukunimi oli melko usein Kennedy) takasivat viihdetoimittajille liuskakaupalla kirjoitettavaa. Viisikymmentä vuotta sensaatiolehdistön historiaa myöhemmin kukin voi arvioida, kumpi osapuoli vei kumpaa. ”Hollywoodin älykkäimmäksi tyhmäksi blondiksi” kutsuttu Mansfield kenties suhtautui julkisuuteen ja menestykseen pakkomielteisesti kuin Faustus, mutta toisaalta hän onnistui pysyttelemään otsikoissa vielä pitkään sen jälkeen, kun yleisö oli lakannut katsomasta hänen elokuviaan.
Uransa loppupuolella Mansfield joutui raapimaan elantoaan näyttäytymällä supermarketien avajaisissa ja strippaamalla hämyisissä yökerhoissa. Langenneelle tähdelle on helppo nauraa, mutta tällä oli viisi lasta elätettävänään.
Kohtaat kuolemasi auto-onnettomuudessa.”
Anton LaVeyn Mansfield tapasi lokakuussa 1966. Kaksikko tutustui San Franciscon elokuvafestivaalilla – joka ei ollut kutsunut kumpaakaan vieraakseen – ja löysi toisistaan yllättävät hengenheimolaiset.
LaVey oli perustanut Saatanan kirkon vain puoli vuotta aikaisemmin. Vapunaaton seremoniassa hän oli ajellut päänsä kaljuksi ja julistanut Saatanan aikakauden alkaneeksi.
Oli vuosi 1, ”Anno Satanas”.
Mansfield kuoli auto-onnettomuudessa jo seuraavan vuoden elokuussa. Samalla menehtyivät hänen asianajajansa ja miesystävänsä Sam Brody, autoa ajanut Ronnie Harrison sekä chihuahuat Emerald ja Precious Jewel. (Takapenkillä istuneet Mansfieldin kolme lasta selvisivät pienillä vammoilla.)
Väliin jää pätkä mitä eriskummallisinta Hollywood-historiaa: kuvareportaaseja joissa Mansfield poseeraa Saatanan kirkon temppelissä, liuta hämäräperäisiä onnettomuuksia, yksi leijonan raatelema lapsi – sekä tietenkin kirous, jonka LaVeyn väitetään langettaneen Brodyn ylle: ”Kohtaat kuolemasi auto-onnettomuudessa.”
Mansfield 66/67 -dokumentti ei niinkään pura tähden kuolemaan liittyviä myyttejä kuin herkuttelee niillä. Mansfield kenties eli kaaoksesta, mutta myös kuoli sen keskellä – vain 34-vuotiaana.
”Onko Jumala kuollut?”
Kolme viikkoa ennen Saatanan kirkon perustamista Time kysyi etusivullaan: ”Onko Jumala kuollut?” (8.4.1966)
Esikoistaan odottava Rosemary Woodhouse lehteilee aikakauslehteä näyttävästi Rosemaryn painajaisessa (1968) ja saa myöhemmin kysymykseen suoraan vastauksen eräältä naapureistaan.
Roman Polanskin Hollywood-debyyttiä pidetään yhtenä tärkeimpänä syynä 1960-luvun lopulla heränneeseen ”saatanapaniikkiin”, jota lietsoivat myös muun muassa Anton LaVeyn teokset (etenkin Saatanallinen Raamattu, 1969), paholaisen kanssa flirttailleet rockyhtyeet (The Rolling Stones, Black Sabbath), valtavirralle vieraan underground-kulttuurin nousu ja Charles Mansonin orkestroimat joukkomurhat, joissa menehtyi muun muassa Polanskin puoliso, näyttelijä Sharon Tate.
Paniikki kantoi pitkälle 1970-lukua, jolloin elokuvateattereissa nähtiin Manaajan (1973) ja Ennustuksen (1976) kaltaisia merkkiteoksia. Valkokankaille paholainen on ilmestynyt senkin jälkeen tasaisin väliajoin. Luca Guadagninon Suspiria (2018) ja Ari Asterin Hereditary – pahan perintö (2018) todistavat, että Saatana kiinnostaa Hollywoodissa tänäkin päivänä.
Koska painajainen alkoi?
Rosemaryn painajaisen psykologinen kauhu puree vielä puolen vuosisadankin jälkeen.
Polanski pakottaa katsojan Mia Farrow’n esittämän päähenkilön nahkoihin, pakokauhun, painajaisten ja paranoian muovaamaan täydelliseen yksinäisyyteen. Varsinaisista kauheuksista yleisö ei aisti kuin välähdyksiä, karvaisen käsiparin siellä, pahaenteisen loitsun täällä. Mielikuvitus tehköön tepposet.
Ira Levinin (1967) aikalaisromaaniin perustuvan tarinan teemat tuskin voisivat olla enemmän tätä päivää. Elokuva käsittelee muun muassa salaliittoteorioita, häikäilemättömyyttä, periaatteista luopumista, vallanhimoa, katolisuutta, naisen oikeutta omaan ruumiiseensa (mikä on myöhemmin raiskauksesta syytetyn Polanskin elokuvan kohdalla vähintääkin ironista) – eli pitkälti samoja asioita kuin mikä tahansa tämän päivän uutislähetys.
Rosemaryn painajainen on myös meidän painajaisemme. Mutta koska se alkoi? Mikä vuosi nyt on?
Artikkelin kirjoittaja Antti Lähde on vapaa toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Aamulehdessä ja Rumbassa ja ollut perustamassa Nuorgam-musiikkimediaa. Hän suosittelee kauhistuttavien tunnelmien taustamusiikiksi Demdike Staren nihilististä noitateknoa, Xiu Xiu teatraalista angstia tai Silver Applesin huojuvaa 1960-luvun psykedeliaa.
Teemalauantai 13.4. klo 21.00–0.35: Paholaisen palvelijat
Hollywoodissa palvottiin 1960-luvulla paitsi tähtiä myös paholaista. Illan dokumentti kertoo Jayne Mansfieldin viimeisistä vuosista, illan elokuva on kauhuklassikko Rosemaryn painajainen. Mansfield 66/67 on nähty aiemmin Suomessa vain Night Visions -elokuvafestivaalilla.
Klo 21.00 Mansfield 66/67 Areena 90 vrk
(USA 2017) Tarua ja totta, animaatiota ja fiktiota yhdistelevä dokumenttielokuva filmitähti, seksipommi Jayne Mansfieldin viimeisistä vuosista, joihin liittyi paitsi julkisuustemppuja myös satanismia ja hurjia huhuja kohtalokkaasta kirouksesta. Kertomuksen toinen päähenkilö on Church of Satanin ylipappi Anton LaVey. Haastateltavina muun muassa Tippi Hedren, John Waters, Mamie Van Doren ja Kenneth Anger. Ohjaus P. David Ebersole ja Todd Hughes. Tv-ensi-ilta.
Klo 22.23 Rosemaryn painajainen Areena 14 vrk
(Rosemary's Baby, USA 1968) Kauhuklassikossa nuorikon elämä uudessa kodissa kummallisine naapureineen tuottaa outoja yllätyksiä, jotka alkavat muuttua unenomaiseksi mutta todeksi painajaiseksi. Pääosissa Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon, Sidney Blackmer, Ralph Bellamy. Ohjaus Roman Polanski. Musiikki Krzysztof Komeda.
