Ikuinen anarkisti Pedro Hietanen haluaa nähdä vielä uuden vallankumouksen
Heikki ”Pedro” Hietanen on tehnyt musiikkia samalla tarmolla maan alla, kulissien takana ja kansakunnan kaapin päällä. Hänen persoonassaan yhdistyy säntillinen työläinen ja kuriton anarkisti. Yksityiselämäänsä hän ei muille jaa, mutta ajatuksia musiikista ja maailmanmenosta sitäkin vuolaammin.
Viikset, haitari ja Dave Lindholmin antama lempinimi. Niihin kiteytyy Heikki ”Pedro” Hietasen julkinen hahmo. Päällisin puolin se näyttäisi vastaavan todellisuutta. Kyllä, hän sivelee niitä viiksiään ihan automaattisesti aina pohtiessaan jotakin. Toinen harmonikka on huollossa ja toinen jäi Lohjalle, mutta ilmahaitari soi kuvauksissa vakuuttavasti. Lempinimestäkin on tullut ihan virallinen etunimi. Yhdeksi tavaramerkiksi pitää vielä lisätä miehen fyysistä olemusta vuosikymmeniä nuoremmalta kuulostava nauru, joka on omalaatuinen sekoitus kiherrystä ja kikatusta.
Jos Hietaselle täytyy antaa jokin titteli, hän ehdottaa kokonaista rimpsua: muusikko, sovittaja, tuottaja, säveltäjä. Nimenomaan tässä järjestyksessä. Eniten elämässään hän on tehnyt muusikon töitä, seuraavaksi eniten sovittanut.
Tuottajan ja säveltäjän perään nykyisin voisi vielä lisätä tittelin ”tuplaeläkeläinen”, kuten Hietanen itse asian ilmaisee. Hän täyttää 70 vuotta toukokuussa 2019, joten vanhuuseläkkeen raja on jo ylitetty. Lisäksi hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 2012. Silti kalenteri on täynnä keikkoja muun muassa Ritva Oksasen kanssa.
– Me esiinnyimme jo 70-luvun lopulla sen ajan yökerhoissa floor show -keikoilla. Uudestaan yhteistyömme alkoi 2002 ja on jatkunut siitä asti. Ritvan kanssa on helppo soittaa kimpassa. Hän on erittäin hyvä laulaja ja tietysti myös mukava ihminen. Kemiat eivät mene ristiin, Hietanen sanoo.
Hietanen haluaa vielä erikseen nostaa esiin klassisen pianistin Laura Mikkolan, jonka kanssa hän on ”touhunnut Iitin musiikkijuhlilla jo vuosia”. Tätä kaikkea kuunnellessa vaikuttaa siltä, ettei nelivuotiaana ensimmäisen harmonikkansa saanut elämäntapamuusikko vain osaa olla soittamatta. Se ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. Hietanen sanoo, että hän on aina osannut olla tekemättä musiikkia. Hänen tapansa rentoutua on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, ettei hän tee mitään.
– Se on minusta loistava tapa. Mutta niin kauan kuin tekeminen on sellaista, että se ei missään vaiheessa ole pakkopullaa, ja tietenkin kädet ja pääkin jossain suhteessa toimivat, miksen tekisi.
Mä en voi sanoa, että enää kehittyisin tippaakaan, mutta niin kauan kuin on intoa, niin kauan teen.
Hietanen muistelee hiljattain lukemaansa juttua katalonialaisesta sellististä Pau Casalsista (1876–1973). Vielä yli yhdeksänkymppisenä Casals harjoitteli joka päivä. Haastattelija halusi tietää, mistä syystä. Vastaus saa Hietasen nauramaan – pääasiassa itselleen.
– Hän sanoi, että mielestään hän kehittyy koko ajan. Mä en voi sanoa samaa, että enää kehittyisin tippaakaan, mutta niin kauan kuin on intoa, niin kauan teen. Sitten jos ei ole, en varmaan tee. Minusta se on sillä siisti.
Huumori on vakava asia
Tähän haastatteluun sekä haastateltava että haastattelija ovat valmistautuneet poikkeuksellisen säntillisesti. Ensin Hietanen lähetti yhdeksän sivun mittaisen CV:nsä. Sitten tutustuimme lounaan merkeissä, ja puhelimessakin juttelimme pariin otteeseen. Kaiken aikaa vahvistui käsitys sivistyneestä herrasmiehestä. Ennen varsinaista haastattelusessiota Hietanen katsoi tarpeelliseksi muun muassa mainita, että jos hänen suustaan lipsahtaa kirosanoja, ne voisi sitten jättää kirjoitetusta tekstistä pois.
Mikään tosikko Hietanen ei silti ole. Hän vain suhtautuu tekemisiinsä vakavasti. Myös huumorin tekemiseen. Yleisradion tilojen sokkeloissa hän alkaa muistella Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa tehtyjä Yömyöhä-ohjelmia. Nimen mukaisesti niitä tehtiin radiostudiossa öisin, eikä läsnä ollut kuin tuottaja ja äänitarkkailija. Joskus kävi mielessä, että jos he jäisivät nalkkiin hissiin, kukaan ei osaisi kaivata.
Vaikka Yömyöhä-jaksoihin ei ollut hahmojen nimiä ja ammatteja sekä tapahtumapaikkaa lukuun ottamatta minkäänlaisia käsikirjoituksia, se ei tarkoita, etteikö pohjatöitä olisi tehty. Suoriin lähetyksiin valmistauduttiin raahaamalla studioon kaikenlaista materiaalia, joka johdattaisi improvisointia eteenpäin.
– Mulla oli pikkuisia Casio-syntikoita ja P-P:llä joitain ihme huiluja ja vaikka mitä. Kävin myös hakemassa Ervastin divarista kauhean kasan kirjallisuutta, esimerkiksi voimisteluohjeita naisille vuodelta 1921 ja kaikkia filosofisia tekstejä. Ihan absurdeja, etupäässä tieteellisiä kirjoja, Hietanen kertoo.
Vuosina 1986–1999 tehdyn sarjan hahmot kuten Lars Leevi Leavings, Paskaa Vaasa, Armas Skörba ja maailmankaikkeuden uusi paavi Reino Virtanen elävät vahvassa kulttimaineessa edelleen. Erityisen ylpeä Hietanen on itse keksimästään sananmuunnosnimestä Arno Poddikti.
– Peteliuskin on sanonut monesti, että se oli hänelle kauhean tärkeää terapiaa, ja niinhän se oli mullekin. Ihan rehellisesti sanon, että niitä oli kiva tehdä. Se on harvoja huumorin muotoja, jossa ei tule väkisinvääntöä, koska sitä ei voi tulla. Meidän omat rajaehdot, joita Yömyöhälle määriteltiin, olivat ne, ettei ole mitään rajaehtoja.
Syksyllä 1988 Yömyöhän konsepti laajeni myös television puolelle silloisen Kolmoskanavan Hei hulinaa -ohjelmaan. Seuraavana vuonna sarjalle tehtiin jatkoa nimellä Hui helinää. Yhtään liioittelematta Hietanen toteaa, että heidän ohjelmansa olivat eräänlaisia edelläkävijöitä nykyajan putous-tyylisille konsepteille. Ennen niitä kaikki sketsiohjelmat olivat tiukasti käsikirjoitettuja. Hietasen ja Peteliuksen improvisointiin perustunut vapaa pudotus venytti suomalaisen tv-komiikan rajoja.
Samanlainen edelläkävijä televisiossa oli myös Hotelli Sointu. Yle TV1:n vuosina 2000–2001 esittämän ohjelman Hietanen ideoi yhdessä Liisa Akimofin kanssa. Ohjelmaan kutsuttiin artisteja, joiden piti neljässä tunnissa tekaista kappale heille arvotusta aiheesta. Olennaista oli saada samaan tilaan entuudestaan toisilleen tuntemattomia ihmisiä, törmäyttää heidät toisiinsa ja katsoa, mitä siitä seuraa. Kuulostaa tutulta näinä Vain elämää -aikoina. Hietanen muistelee ”absurdeja ja hienoja” kohtaamisia edelleen hymyssä suin.
– Hotelli Soinnussa oli erittäin merkillisiä kombinaatioita: esimerkiksi Jari Sillanpää ja Riitta Uosukainen. Tai Oiva Lohtander ja Pirjo Bergström.
Ajatus genrerajojen yli loikkimisesta ja konventioiden hämmentämisestä ei ollut Hietaselle uusi. Hänen studiokokoonpanonsa Pedro’s Heavy Gentlemen oli suorastaan perustettu sitä varten. Ensimmäinen Pedro’s Heavy Gentlemen -albumi julkaistiin jo vuonna 1980. Tähän päivään mennessä kokoonpanossa on levyttänyt lähes 60 muusikkoa Jukka Tolosesta Tuomari Nurmioon ja Pepe Willbergistä Ismo Alankoon.
– Siihen aikaan olin ainoita, jotka tekivät tuollaista crossover-juttua levyille. Olivat biisit sitten mitä genreä tahansa, mä kaivoin niille sellaisen laulusolistin, joka ei ollut tyypillinen. Tai sitten se käsittelytapa ei ollut tyypillinen. Kaikessa oli pieni twisti.
Hietanen sai Dave Lindholmin laulamaan Jean Sibeliuksen säveltämää joululaulua. Hän otti tangolevylleen raspikurkku Harri Marstion tulkitsemaan englanniksi mustalaisviulusta kertovaa kappaletta. Jim Pembroken hän puolestaan laittoi kyselemään reggaen tahtiin, että kuka tappoi Kurt Cobainin.
Mistä tuo anarkistinen asenne kumpuaa? Miksei Hietanen kunnioita musiikkiin liittyviä sovinnaisuussääntöjä?
– Tuossa sä olet vähän väärässä, koska kyllä mä itse asiassa kunnioitan. Ei niitä ole missään tapauksessa tehty pilkkamielessä, vaan kyllä mä olen tehnyt ne ihan tosissani. Mun mielestäni on mielenkiintoista ja hauskaa, että voidaan nähdä uusi vinkkeli samoista asioista. Sellaisella hykerryttävällä tavalla. Mutta ei se ole mitään hahhah-huumoria, että sille nauretaan.
Mistä Hietasen musiikillinen avarakatseisuus sitten kumpuaa? Palataan sinne, mistä kaikki alkoi. Aikaan ennen Pedro-nimeä, viiksiä tai edes rock’n’roll-musiikkia.
Mun mielestäni on mielenkiintoista ja hauskaa, että voidaan nähdä uusi vinkkeli samoista asioista. Sellaisella hykerryttävällä tavalla.
Musiikillisen kiertokoulun kasvatti
Heikki Kalevi Hietanen syntyi Kouvolan kupeessa sijaitsevassa pienessä Jaalan kunnassa 5. toukokuuta 1949 ammattiautoilijan ja kotiäidin ainoaksi lapseksi. Ensimmäisen haitarinsa hän sai nelivuotiaana. Se ei ollut mikään lelu vaan ihan kunnon soitin.
Slaavilaisen musiikin multaisiin juuriin hän iski kätensä jo ennen kouluikää, kun äiti opetti pojalleen korvakuulolta sota-ajan rallit, valssit ja tangot. Sävelmät iskostuivat niin syvälle, että Hietanen lurittelee niitä ulkomuistista edelleen.
Esikoiskeikkansa Hietanen heitti viisivuotiaana urheiluseura Verlan kirin joulujuhlassa. Seitsenvuotiaana Hietanen sai ensimmäiset soittotuntinsa, kun kotona alkoi käydä pianisti Heikki Koskenseppä, joka perehdytti innokkaan muusikonalun paitsi haitarin- myös pianonsoiton perusasioihin. Sitten Hietanen ryhtyikin jo keikkailemaan.
– Soitin juhlissa yksin haitaria sellaisena pienenä lapsitähtenä, koska olin vielä aika pienikokoinen. Se oli ihmisten mielestä mainiota, kun pikkuinen kaveri soittaa haitaria ja ilmeisesti ihan ookoo.
Soolokeikkojen lisäksi Hietanen pääsi haitareineen myös säestämään esimerkiksi näyttelijöitä, jotka tulivat Helsingistä Kymenlaaksoon paikallisten ihmeteltäväksi. Yksi tähtihetkistä oli Reino Helismaan suojattina tunnetun kansankoomikon Eemelin kanssa soittaminen. Toisesta lapsuuden tähtihetkestä Hietanen sai jopa ansiomerkin vuonna 1961.
– Mun ensimmäinen tv-keikkani oli Orvo Kontion ohjelmassa Sirkus Papukaija. Jos siellä esiintyy, saa papukaijamerkin. Senhän kaikki suomalaiset tietävät: kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Mulla on se vieläkin.
Hietanen ehti käydä soittotunneilla Kouvolan musiikkiopistossa ja vuoden verran konservatoriossakin. Tärkeimmät oppinsa hän kokee kuitenkin saaneensa tien päältä. Ensimmäiseen tanssiyhtyeeseen hän liittyi 14-vuotiaana. Kymenlaaksolaisen Matti Lavin orkesterin mukana hän kiersi pitkin kotimaakunnan tanssilavoja ja joskus kapakoitakin. Niissä esiintymiseen alaikäinen Hietanen tarvitsi nimismiehen erityisluvan. Solistina keikoilla nähtiin muun muassa Tapani Kansa.
Samoihin aikoihin teini-ikäisen Hietasen elämä tuli käännekohtaan, jonka hän tiivistää ilmaisuun ”Beatles-herätys”. Pian tukka sai valahtaa silmille ja haitarin rinnalle tulivat Farfisa-urut.
– Pikkuhiljaa tanssibändeistäkin jäi haitari pois. Mulla oli jo sitten Hammondit aika nuorena, ja siinä välissä kaikkia sähköurkuja, mitä nyt köyhän perheen poika pystyi jostain onkimaan. Ne olivat kalliita, mutta faija jeesasi.
Hietasen oppivuosien armottomin kiertokoulu alkoi vuonna 1966. Sen rehtorina päsmäröi aikansa värikkäin viihdemoguli, Tauno ”Tappi” Suojanen. Hän pyöritti Tampereella Viihdeohjelmat-nimistä keikkamyyntitoimistoa, jonka rosteriin kuului liuta sen ajan eturivin artisteja.
Aluksi Suojanen pestasi 17-vuotiaan Hietasen tangolaulaja Unto Satorannan yhtyeeseen. Tangoyhtye oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Suojanen keksi, että hän laittaisi kesällä kaikki solistinsa kerralla tien päälle. Siihen aikaan elettiin vielä tanssilavakulttuurin kulta-aikaa, joten keikkapaikkoja riitti.
– Suojanen myi kesän täyteen keikkoja sillä periaatteella, että keskiviikkona oli Paula Koivuniemi, torstaina Kari Kuuva, perjantaina Eino Grön, lauantaina Irwin ja niin edelleen, Hietanen kertoo.
Solistit saatiin kyllä liikkeelle, mutta ainoa ongelma oli se, etteivät he voineet esiintyä yksinään. Tarvittiin siis taustabändi. Niin syntyi Pedro Hietasen ikimuistoisin kokoonpano, jonka epäviralliseksi nimeksi tuli ”Yhtyeineen”.
Saarijärvellä on keikka, me ajetaan sinne ja katsotaan männynkyljestä mainosta: ahaa, tänään onkin Sammy Babitzin yhtyeineen. Sitten me säestettiin sitä.
Aina kun Suojanen oli myynyt Paula Koivuniemelle tai Kari Kuuvalle keikan ”yhtyeineen”, Hietanen oli soittokumppaneineen taustabändinä. Useimmiten he riensivät lavalta toiselle tietämättä etukäteen, ketä he edes säestävät. Hietanen muistelee sitä aikaa yhä viikset naurusta väristen.
– Saarijärvellä on keikka, me ajetaan sinne ja katsotaan männynkyljestä mainosta: ahaa, tänään onkin Sammy Babitzin yhtyeineen. Sitten me säestettiin sitä. Se oli todellinen koulu, koska joillain oli nuotit, joillain ei.
Millaisia komppilappuja esimerkiksi Irwin Goodmanilla oli?
– Ei sillä mitään ollut. Me osattiin ne biisit tietysti levyiltä. Ja hyvin meni.
”Yhtyeineen”-bändin kesän mittaisesta tulikokeesta selvittyään Hietanen ehti alle kaksikymppisenä saada ansioluetteloonsa merkinnät muun muassa Tauno Palon ja Ansa Ikosen säestämisestä ennen kuin oli aika kivuta musiikillisen elämänkoulun seuraavalle oppiasteelle. Se oli isoimmillaan kahdeksanmiehiseksi kasvanut Pepe & Paradise, jossa Hietanen soitti 1969–1974.
Hietanen oli nuoresta iästään huolimatta jo rutinoitunut muusikko, mutta Pepe Willbergin bändissä hän sai käytännön peruskurssin kappaleiden sovittamisesta isommalle kokoonpanolle. Tärkeimpänä oppi-isänä oli trumpetisti Markku Johansson.
Hietanen sanoo, että hän omaksui sovittamisen periaatteet nimenomaan katsomalla vierestä ja tekemällä itse. Hän ei ollut bändinsä ainoa Johanssonin kisälli: samalla lailla oppeja imi itseensä Paradisen basisti Pave Maijanen.
Maanalainen vallankumous
The Beatles käynnisti Hietasen elämän ensimmäisen vallankumouksen, jonka myötä haitarikin jäi narikkaan. Toista vallankumousta hän ei osaa ajoittaa yhteen hetkeen, mutta yhtäkkiä tapahtui nopea liuku uuteen aikaan. Kuin sanattomasta sopimuksesta Helsingissä samanhenkinen porukka alkoi kokoontua yhteen.
– Hippejähän sitä oltiin, Hietanen sanoo.
Vanhan ylioppilastalon valtauksen aikaan Hietanen oli 19-vuotias. Hän muistaa, että aikaa leimasi nimenomaan nuorison yhdessä tekemisen henki. Edellisiin sukupolviin revittiin tietoista eroa. Mikä tärkeintä, takana oli massaa, koska liikkeellä olivat suuret ikäluokat.
– Helsingissä kaikki nuoret muusikot, jatsarit ja rockmuusikot, puhalsivat yhteen hiileen ja tekivät vaikka mitä kokeellisia juttuja. Oli performansseja, Vanhalla oli aina jotain, rock-klubit olivat täynnä. Sitten tulivat ensimmäiset festarit, eka Ruisrock, Keimola. Se oli sitä samaa, sakki vain laajeni.
Vallankumous oli myös poliittinen, mutta Hietanen sanoo, että se oli vain osa ajan henkeä. Häntä ei kiinnostanut poliittinen vaan anarkistinen liikehdintä – eli underground.
– Amerikasta tulivat ensimmäiset Robert Crumbin sarjakuvat, jotka olivat ihan mullistavia. Oli aivan hillitöntä, että tällaista tehdään. Sieltähän se ilmiö tuli Suomeen, rapakon takaa, Englannista ja jenkeistä. Kaikki vapautui, ja musta se ei ollut huono asia.
Hietanen myöntää edelleen olevansa vanha hippi eikä häpeile sitä lainkaan. Vaikka aatteen nimissä tehtiin myös politiikkaa, ensisijaisesti hän kokee, että sodan ja sorron vastustaminen koettiin yhteiseksi moraaliseksi velvoitteeksi.
– Nyt sitten haukutaan, että hipit olivat ties mitä. Totta kai siellä oli kahelia porukkaa niin kuin kaikissa tällaisissa ”liikkeissä”, hän sanoo ja tekee lainausmerkit ilmaan.
– Minusta siellä vapautui myös oikeita asioita, kuten asenteita yhteiskuntaan. Taisteltiin niitä luutuneita kuvioita vastaan, joita vastaan pitäisi mun mielestäni nyt taistella taas. Koska nyt se taas näyttää siltä. Vielä rankemmalta mun mielestäni.
Poliittisten manifestien julistamisen sijaan Hietanen koki omaksi vaikutuskeinokseen maanalaisen kulttuuritoiminnan. Underground-ilmiö huipentui hänen osaltaan performanssitaiteilija Mattijuhani Koposen johtamaan Sperm-oopperaan. Hietanen ajautui siihen mukaan iskelmälaulaja Kristianille helsinkiläismuusikoista kootun Mielikummitus-bändin kautta.
Syksyn sävel -voiton ansiosta nuorisoidoliksi noussut Kristian tunnettiin sensaatiohakuisista tempauksistaan, kuten ristillä riippumisesta ja itsemurhan lavastamisesta Hymy-lehdelle.
Kesäkiertueelle Kristian ja Mielikummitus lähtivät ohjelmistolla, joka jakautui neljään osaan. Aluksi yhtye soitti setin perinteistä tanssimusiikkia. Tosin triona, sillä alkuperäisessä Wigwamissakin soittanut kitaristi Nikke Nikamo ei hallinnut mitään valsseja ja tangoja.
Seuraavaksi esiintyi lupaava tulokas Rauli ”Badding” Somerjoki, jonka jälkeen oli Sperm-oopperan vuoro. Viimeiseksi oman settinsä lauloi itse päätähti Kristian.
Kuten arvata saattaa, mielikuvitus vilkastui kesän edetessä. Jossain vaiheessa Mattijuhani Koponen oli onnistunut saamaan käsiinsä nipun poliisin univormuja. Hietanen muistelee, että eräällä lavalla he katselivat aitojen sisäpuolelta keikkabussista, kun autoja ja ihmisiä parveili parkkipaikan täydeltä, mutta kukaan ei vaivautunut tanssilavan portista sisään. Niinpä Koponen riisui itsensä ilkosen alasti ja lähti juoksemaan parkkipaikalle. Hietanen ja muut kirmasivat poliisinpuvuissa perään.
Virkavallan ja viuhahtajan takaa-ajo ympäri autojen ja takaisin keikkabussiin herätti uteliaan yleisön. Pedro naurahtaa, että kymmenen minuutin kuluttua kaikki sadat ihmiset olivat ostaneet lipun ja tulleet portista sisään.
Ikimuistoisin Sperm-oopperan performanssi nähtiin Aulavan lavalla, Alavudella, joka oli Hietasen mukaan silloin ”aika tangoseutua”. Tarina on kerrottu aiemminkin, mutta otetaan lyhyt versio.
Alaston Mattijuhani Koponen verhoutui Suomen lipusta tehtyyn kaapuun, joka oli sivuilta täysin avoin. Samalla kun hän lausui runojaan paljaat kupeet ja vähän muutakin lipun lomasta vilkkuen, Mielikummituksen jäsenet ja muu kiertueryhmä säestivät jälleen virkavallan univormut päällä ”poliisien kuorona”. Underground-elokuvantekijä Peter Widén täydensi esityksen ampumalla filmiprojektorilla lavan takaseinään ”hillitöntä hardcore-pornoa”. Tämä kaikki siis Alavudella, keskellä jäyhintä Etelä-Pohjanmaata.
– Siitä sitten noin kymmenen minuuttia, niin piipaa piipaa piipaa ja poliisit paikalle. Me juostiin karkuun, ja Koponen joutui aina häkkiin. Vasta tämän jälkeen tuli Kristian laulamaan oman settinsä. Se oli aika hämmentävää, mä voin kertoa. Ja hauskaa.
Mä olen ihan vakuuttunut, että undergroundia on edelleen, mutta koska se on undergroundia, sitä ei ole missään näkyvillä.
Nykyisin Sperm-oopperan kaltainen maanalainen toiminta kuulostaa mahdottomalta. Voiko undergroundia olla mobiililaitteiden ja sosiaalisen median ajassa, jossa mikään ei pysy pimennossa? Ensimmäisestä performanssista syntyisi valtava somekohu, joka velloisi päivän ja lopulta pyyhkiytyisi seuraavan somekohun tieltä.
– Mä olen ihan vakuuttunut, että undergroundia on edelleen, mutta koska se on undergroundia, sitä ei ole missään näkyvillä. Undergroundin määritelmä on se, ettei sitä voida määritellä. Se on jotain sellaista, mitä ei voi käsittää.
Hietanen jää pohdiskelemaan asiaa. Ehkä joku keksii vielä jonkin keinon sohia muurahaispesää ja löytää samalla tavan, jolla underground nykyisin ilmenee.
– Ehkä se ei olekaan enää tätä vaan jotain muuta. Jotain systeemiä horjuttavaa, mutta ei ikinä väkivaltaisella tavalla, vaan nimenomaan siellä seassa on suurta huumoria. Yritetään osoittaa ihmisille, kuinka naurettavia asioita täällä tehdään.
Wigwam ja suuret odotukset
Vallankumouksen keskellä oli aika siirtyä musiikissakin eteenpäin. Paradisessa Hietaselle oli auennut sovitusten merkitys ja loppua kohti yhtyeen ilmaisu venyi yhä kokeellisemmaksi. Haitari oli jäänyt hyllyyn, ja kauppoihin tuli päivä päivältä edistyneempiä elektronisia kosketinsoittimia. Jälkeenpäin katsottuna Hietasen seuraava askel oli täysin looginen: vuonna 1975 hänestä tuli progeyhtye Wigwamin kosketinsoittaja.
Siirto ei tietenkään ollut suunniteltu vaan sattumien summaa. Wigwam eli vahvassa murrosvaiheessa, kun yhtyeestä oli eronnut kaksi merkittävää hahmoa, kosketinsoittaja Jukka Gustavson ja basisti Pekka Pohjola. Hietanen puolestaan oli jäänyt Paradisen jälkeen ilman vakituista bändikiinnitystä. Eräänä päivänä puhelin pirisi. Langan päässä oli Wigwamin uusi basisti.
– Måns Grundström kysyi, että kävisikö tällainen kosketinsoittajan pesti. Ja sehän kävi. Se oli hieno asia, koska taas tuli uusi genre eli proge. Jimin ja Rekun (Pembroke ja kitaristi Pekka Rechardt) biisitkin olivat hienoja. Mulle se oli jälleen uusi musiikkikoulu.
Hietanen oli ehtinyt jo kiertää ja keikkailla koko pienen ikänsä, mutta Wigwamin kanssa hän pääsi uudenlaisen yleisön eteen, uudenlaisiin paikkoihin. Bändi kiersi pitkin Pohjoismaita, Hollantia ja Saksaa. Päämarkkinat olivat Brittein saarilla, missä Wigwam keikkaili Gong-yhtyeen kanssa. Keikkoja oli muun muassa Hyde Parkissa ja Hammersmith Odeonilla. Enää ei oltukaan missään Tappi Suojasen hommissa tai Aulavan lavalla.
Miltä noin konkreettinen maisemanvaihdos reilusti alle kolmekymppisestä Kymenlaakson pojasta tuntui?
– Se oli minusta tärkeintä, että heti kun menin Wigwamiin ja me alettiin soittaa, se bändi toimi kauhean hyvin. En mä osannut sitä pelätä yhtään. Ihan sama, mihin me oltaisiin menty. Mä sanon ihan rehellisesti, että ei mua hätkähdyttänyt se, missä me soitetaan, koska se musa oli hyvää. Kymenlaakson pojalle oli tärkeintä, että mä pääsin tuollaiseen bändiin.
Hietanen sattui hyppäämään Wigwamin matkaan sillä hetkellä, kun yhtyeen kurssi kääntyi uuteen nousuun. Juuri ennen hänen liittymistään äänitetty, Pave Maijasen tuottama Nuclear Nightclub -albumi myi Suomessa kultaa. Love Records ja manageri Tapio Korjus onnistuivat solmimaan viisivuotisen levytyssopimuksen brittiläisen Virgin Recordsin kanssa. Virgin halusi Nuclear Nightclubille seuraajan, josta tulisi Wigwamin kansainvälinen ja kaupallinen läpimurto.
Tammikuussa 1976 Wigwam alkoi työstää suurin odotuksin uutta albumiaan, jonka nimeksi tuli Lucky Golden Stripes and Starpose. Hietanen ei ollut koskaan päässyt työskentelemään niin hulppeisiin puitteisiin. Äänityssessiot pidettiin Oxfordshiren maaseudulla ihka oikeaan linnaan rakennetussa Manor-studiossa.
– Me tehtiin sitä levyä siellä todella pitkän kaavan kautta. Sitten oli tarkoitus lähteä jenkkeihin ja vaikka mitä. Oli paljon suunnitelmia, mutta yhtäkkiä kävi niin, että tuli tämä kysymys, että ollaanko valmiita muuttamaan Englantiin. Osa vastusti ja osa ei vastustanut.
Hietanen naurahtaa, että hän on väittänyt molempia. Oikeastaan hän ei vastustanut Englantiin muuttamista, mutta toisaalta hän oli juuri saanut esikoispoikansa.
– Kyllähän siinä samaan aikaan miettii sitäkin. Vähän yritin tsekata, että mitenhän tämä juttu kääntyy.
Ulkomaille muuttaminenkaan ei ollut Hietasen mukaan suurin kynnyskysymys. Virgin olisi halunnut jakaa taloudellista riskiä Love Recordsin kanssa, mutta Suomesta ei ylimääräistä rahaa liiennyt. Kaikki bisnesvääntö söi myös yhtyeen motivaatiota. Aluksi he olivat olleet todella innoissaan, mutta vähitellen into laantui.
Hietanen sanoo suoraan, että hän alkoi myös kyllästyä ainaiseen rahapulaan. Kulut olivat niin rajut, ettei bändille jäänyt kiertueiden jälkeen mitään jaettavaa. Koko Wigwam eli nimensä mukaisesti heimoelämää, johon ei muita töitä mahtunut. Siksi ainoa toivo olisi lopulta ollut, että yhtye olisi tehnyt sen odotetun kaupallisen läpimurron.
– Se on yksi syy, miksi bändi kaatui.
Lopullisesti Wigwamin taru päättyi Hietasen mukaan rumpali Ronnie Österbergin kuolemaan. Diabeteksen uuvuttama 32-vuotias Österberg poistui oman käden kautta itsenäisyyspäivänä 1980.
Virgin teki sen ratkaisun, että nehän potkivat suunnilleen kaikki progeryhmät ulos levy-yhtiöstään. Ajat muuttuivat, ja kyllä mä sitä mieltä olenkin, että aikojen pitää muuttua.
Toisaalta koko Wigwamin edustaman musiikkityylin elinkaari oli tullut tiensä päähän. ”Joka kymmenes vuosi tulee joku, joka sanoo mitä tehdään”, laulaa M.A. Numminen Pedro Hietasen säveltämässä kappaleessa. Niin myös kävi. Punk-vallankumouksen aallot pyyhkivät yli Britannian ja koko maailman. Progen oli aika väistyä.
– Virgin teki sen ratkaisun, että nehän potkivat suunnilleen kaikki progeryhmät ulos levy-yhtiöstään. Ajat muuttuivat, ja kyllä mä sitä mieltä olenkin, että aikojen pitää muuttua. Me oltiin vissiin vähän väärässä saumassa. Wigwaminkin olisi pitänyt olla siellä pari kolme vuotta aiemmin.
Toisaalta suomalaiset rakastavat jossittelua. Missä Hanoi Rocks voisikaan olla, ellei heidän rumpalinsa olisi lähtenyt kännisen Vince Neilin kyytiin? Mistä kaikkialta Juha Mieto olisi voinut nipistää sen sadasosasekunnin? Wigwamin tarina on vain osa tätä mahdollisten menestystarinoiden jatkumoa. Eikä Hietanen vaivaa koko asialla enää päätään.
– Eipä sitä kannata jäädä suremaan. Pääasia, että on tehty hyvää musaa. Ja senhän kai pitäisi olla pääasia.
Sitä paitsi seuraava musiikillinen seikkailu oli jo ovella. Seikkailu, joka jatkuu edelleen.
Täydellinen parisuhde
Batman ja Robin. Majakka ja Perävaunu. Pekka ja Pätkä. Ohukainen ja Paksukainen. Lennon ja McCartney. M.A. Numminen ja Pedro Hietanen. Populaarikulttuurin maailma on täynnä ikonisia toisiaan täydentäviä kaksikkoja.
Vaikka tuntuu, että M.A. Numminen ja Pedro Hietanen ovat esiintyneet yhdessä ikuisesti, musiikillisesti heidän tiensä kohtasivat vasta suhteellisen myöhään. Molemmat olivat ensimmäisen aallon underground-veteraaneja, mutta yhteistyö alkoi vasta liki vuosikymmen sen jälkeen, eräänä aivan tavallisena arkipäivänä 1977.
Hietanen oli palannut Wigwamin Euroopan-kiertueelta. Silläkin kertaa täysin rahattomana, kuten hänen juuri kertomistaan tarinoista voi päätellä. Hän meni Love Recordsin toimistoon hoitelemaan juoksevia asioita ja törmäsi siellä sattumalta Mauri Antero Nummiseen. He olivat toki tavanneet aiemminkin ja tunsivat toisensa, mutta yhtäkkiä Hietasen mieleen juolahti ajatus. Kymmenen viime vuoden ajan Wigwamissa ja Paradisessa hänet oli nähty vain kosketinsoitinten takana. Numminen ei varmaankaan tiennyt, että hän hallitsee myös harmonikan. Rahapulassa kaikki keikat olisivat nyt tarpeen.
– Menin sanomaan hänelle, että kuule, sanonpa vaan, mä soitan myös haitaria. Jos tarvitset joskus tuuraajaa, mä olen todellakin käytettävissä. Mauri sanoi, että ”hyvä”, Hietanen sanoo ja imitoi Nummisen nasaaliin vivahtavaa ääntä.
Muutaman kuukauden kuluttua Numminen soitti. Hän pyysi Hietasta säestäjäkseen Jyväskylän Sokokseen. Ammattilaisten kesken ei pidetty minkäänlaisia harjoituksia vaan lähdettiin suoraan yhteiselle debyyttikeikalle. Edessä oli kolme settiä tavaratalossa keskellä päivää. Hietanen muistelee, että hänellä oli ”metrin pituinen tukka ja ihan hippi-look”. Hän hykertelee viiksiinsä, kun alkaa selvittää päivän kulkua.
– Me lennetään Jyväskylään. Päästään sinne tavarataloon ja katsotaan joku pieni soundcheck. Mauri sanoo, että ”nyt menemme tuohon hotelliin ja otamme päivähuoneen”. Mä sanon, että selvä, ja mennään Jyväshoviin. Lepäillään sitten päivähuoneessa aina puolen tunnin keikkojen välissä. Sitten lennetään illaksi kotiin.
Siihen aikaan Hietanen oli Wigwamin kanssa tottunut huomattavasti karumpaan menoon. M.A. Nummisen kanssa koko kolmen keikan rupeama hoituikin luksusolosuhteissa yhdessä päivässä ja yöksi pääsi omaan sänkyyn. Pitkien pennittömien kausien jälkeen palkkiokin oli ”ihan okei”.
Lisäksi Hietanen sai perverssiä tyydytystä totaalisen oudosta tilanteesta: kuvitelkaa nyt M.A. Numminen ja joku pitkätukkainen hippi soittamassa rienaavaa musiikkia tavaratalon asiakkaille keskellä kirkasta päivää.
– Mä ajattelin, että nyt! Tykkäsin siitä ihan kauheasti, kun siinä oli tämä anarkistinen ote, vaikka se oli ihan yleisöystävällistä. Sen jälkeen ollaan nyt tehty 42 vuotta kimpassa duunia.
Varovainen tiedustelu tuurauskeikoista poikikin loppuelämän mittaisen suhteen ja syyn nostaa taas haitari kaulaan. 70-luvun lopulla Pedro ja M.A. saattoivat paiskia jopa 300 keikkaa vuodessa.
He ovat vuosikymmenten varrella kiertäneet Suomea, Ruotsia ja Saksaa, soittaneet mielisairaaloissa ja vankiloissa, esittäneet kissaa ja jänistä lapsille ja kiellettyjä lauluja aikuisille. On mahdotonta edes yrittää laskea, montako tuhatta tuntia he ovat istuneet yhdessä autoissa, junissa, lentokoneissa ja lentoasemilla.
Joskus voi olla eri mieltä ja pitääkin, mutta riidellä ei tarvitse. Kumpikin ymmärtää maailmanmenoa. Se on harvinaista, ja juuri sen takia mä tykkään kauheasti Maurista.
Hietanen luonnehtii hänen yhteiseloaan Nummisen kanssa sanoilla ”saumatonta kuviota”. Reissuilla he juttelevat ihan mistä tahansa, ja jos ei huvita puhua mitään, voivat olla pitkän tovin hiljaa. Siinä mielessä he ovat kuin vanha aviopari.
– Se on hämmästyttävää, että riidelty me ei olla koskaan. Joskus voi olla eri mieltä ja pitääkin, mutta riidellä ei tarvitse. Kumpikin ymmärtää maailmanmenoa. Se on harvinaista, ja juuri sen takia mä tykkään kauheasti Maurista.
Hietanen löytää vielä yhden syyn, miksi he tulevat Nummisen kanssa niin hyvin toimeen. Vaikka M.A. on tehnyt musiikkia miltei koko ikänsä, hän ei ole mielenmaailmaltaan mikään tyypillinen ammattimuusikko. Se on piristävää vaihtelua Hietaselle, joka on viettänyt ison osan elämästään soittajapiireissä.
– Hänen kanssaan ei tarvitse puhua koko ajan musiikista, vaan voi jutella mistä vain. Sellaista yleissivistynyttä keskustelua.
Teollisuuden palveluksessa
Wigwamin kanssa Hietanen näki, mitä monikansallinen levybisnes voi raadollisimmillaan olla. Muutaman vuoden päästä hän päätyi itse ääniteteollisuuden palvelukseen. Ainakin hän tiesi, miltä bändistä tuntuu toisella puolella konttoripöytää.
Vuosina 1984–1989 Hietanen työskenteli monikansallisen EMI-yhtiön Suomen-osaston tuotantopäällikkönä. Käytännössä hän oli linkkinä artistien ja levy-yhtiön, musiikin ja bisneksen sekä taiteen ja tuloksen välissä.
Musiikkibisneksen edustajanakin Hietanen onnistui jättämään jälkensä suomalaiseen musiikkihistoriaan. Hietasen kiinnityksiä EMI:lle olivat muun muassa Topi Sorsakoski & Agents, Neljä Ruusua, Kolmas nainen, Lapinlahden linnut ja Pave Maijanen.
Yhden ison virhearvion hän myöntää tehneensä: Miljoonasateen demokasetti jäi kuukaudeksi pöydälle lojumaan, koska bändillä oli hänen mielestään niin typerä nimi. Hän kyllä piti kasetilla olleista biiseistä, mutta lähetti lopulta bändille kielteisen vastauskirjeen.
– Koko mun asenteeni tähän levy-yhtiöhommaan heijastui Love Recordsista. Mun mielestäni niiden konsepti oli loistava tapa tehdä musiikkia.
Hietanen sanoo, että EMI:n toimitusjohtaja, jazzmuusikkonakin ansioitunut Rolf Kronqvist, antoi hänelle melkoisen vapaat kädet. Hän sai tehdä mitä halusi, kunhan tulosta syntyisi. Ja sitähän syntyi. Esimerkiksi Topi Sorsakoski & Agentsin albumikolmikko In Beat, Besame Mucho ja Pop hakee vertaistaan. Reilun kahden vuoden sisään julkaistuista levyistä jokainen myi tupla- tai jopa triplaplatinaa.
Tuloksen turvin Hietanen saattoi myös päästää anarkistiluonteen valloilleen. Hän sai vapauden julkaista Mieskuoro Huutajien esikois-ep:n kaltaisia levyjä, joista tiesi jo etukäteen, etteivät ne olisi mitään myyntimenestyksiä.
Tiesitkö, että Pedro Hietanen...
..sai lempinimensä Dave Lindholmilta ”meksikolaisviiksiensä” takia ja vaihtoi sen lopulta käytännön syistä viralliseksi nimeksi omien muistikuviensa mukaan ”vuonna 1979 tai 1980”?
...antoi sessiomuusikkona panoksensa Freemanin ja Tuomari Nurmion läpimurtohitteihin Ajetaan tandemilla ja Valo yössä?
...soitti koskettimia Hurriganesin levyillä Hanger ja Jailbird?
...esiintyi Euroviisuissa Dublinissa 1981 Riki Sorsan bändissä, joka soitti 16. sijalle yltäneen Suomen edustuskappaleen Reggae OK?
...on vieraillut myös Lauri Tähkän ja Yön levyillä?
...on ollut sovittajana ja tuottajana kaikilla Pirkka-Pekka Peteliuksen albumeilla – mukaan lukien Trio Erektuksen Kultalevy 1?
...on säveltänyt musiikkia mm. Jörn Donnerin, Aki Kaurismäen, Tapio Piiraisen ja Lauri Törhösen elokuviin?
...on toiminut pianistina, kapellimestarina tai vieraillut mm. Espoon, Hämeenlinnan, Kokkolan, Kouvolan, Kuopion, Rauman ja Turun kaupunginteattereissa?
...on ollut neljä kertaa Linnan juhlissa kolmen eri presidentin kutsumana (Ahtisaari, 2 x Halonen, Niinistö)?
...ajaa mustaa farmarimallista Mercedes-Benziä ja pitää rannekelloa oikeassa kädessä?
Viiden vuoden jälkeen Hietanen kuitenkin marssi toimitusjohtajan luo ja ilmoitti irtisanoutuvansa. Se tuli yllätyksenä. Kaikki oli sujunut siihen asti niin hyvin. Hietaselle tarjottiin jopa palkankorotusta. Hän vastasi, ettei se ole siitä kiinni: hän vain koki, että on aika mennä eteenpäin. Nelikymppisenä hänellä olisi vielä paljon annettavaa muusikkona ja musiikintekijänä. Hän naurahtaa maininneensa ”puolihumoristisesti” toisenkin syyn. Monikansallisen yhtiön pääkonttori asetti joka vuodelle tulostavoitteet. Hietanen ei pitänyt niitä enää realistisina.
– Mä sanoin, että vaikka meillä menee kauhean hyvin, niin mulla on sellainen tunne, että Suomen väkiluku ei kasva tässä suhteessa kuin nämä teidän luvut.
Hietanen nauraa. Vaikka tokaisussa oli puolet huumoria, puolet siitä oli myös totta. Hän ei enää kokenut, että Suomen sen ajan musiikkikentästä olisi voinut kaivaa lisää tarpeeksi kiinnostavia tulokkaita. Ainakaan hänen Love Recordsin ajoilta periytyvällä ajatusmaailmallaan ja henkilökohtaisella asiantuntemuksellaan.
– Jos mun olisi pitänyt alkaa joidenkin trendien mukaan vääntämään, se olisi tuntunut vastenmieliseltä. Se sauma, jossa työtä tein, toimi hyvin noin, mutta kun aika muuttui ja alkoi tulla uudet musat, se ei enää mua kiinnostanutkaan.
Silloin kun Jack White tuli Raconteurs-bändinsä kanssa, mä ajattelin, että no niin, nyt! Nyt joku tekee taas sillä vimmalla kuin kuuluu.
Musiikkiteollisuuden nykytilaa Hietanen ei oikein viitsi kommentoida yhtä ”se nyt on taas sellaista” -tuhahdusta enempää. Spotifyn valtavirtaan tehtaillut biisit on toki suunnattu häntä kaksi sukupolvea nuoremmalle kohderyhmälle, mutta kysymys ei ole edes siitä. Suurin osa musiikista vain tuntuu olevan niin muoviseksi tuotteistettua ja loppuun asti hiottua, ettei siitä saa otetta.
– Jos tulee uutta hätkähdyttävää rock’n’rollia, kyllä mä sen noteeraan. Sellaista, että nyt on taas asennetta. Silloin kun Jack White tuli Raconteurs-bändinsä kanssa, mä ajattelin, että no niin, nyt! Nyt joku tekee taas sillä vimmalla kuin kuuluu. Musiikin pitäisi olla vähän rosoista, jotta se enää minuun kolahtaa.
Odottaako Hietanen siis uutta vallankumousta? Hän nauraa kysymykselle. Jos sen kirjoittaa sitaatiksi hänen nimiinsä, se on vähän liikaa sanottu. Mieluummin Hietanen siteeraa sitä M.A. Nummiselle säveltämäänsä kappaletta.
– Kyllä mä uskon, että joka kymmenes vuosi tulee joku, joka – toivon mukaan – sanoo mitä tehdään.
Soitto on draamasta tehty
Vaikka hahmo nimeltä Pedro Hietanen on tuttu lavoilta, televisiosta ja lehtien palstoilta, hänen siviiliminänsä on jäänyt kovin tuntemattomaksi. Itse hän sanoo, että rajaus on ollut tietoinen. Hän ei ole varsinaisesti peitellyt yksityiselämäänsä, mutta ei sen ruotimisessa ole mitään mieltäkään.
– Miten ihmeessä mun perheeni näihin liittyisi, mistä tässä on nyt puhuttu? Ei oikein mitenkään. Paitsi sillä tavalla, että he ovat olleet hengessä mukana kaiken aikaa. Sehän auttaa kuitenkin, ettei ole tarvinnut yksin olla.
Moni on kysellyt Hietasen elämäkerran perään. Hän ei ole siihen savottaan halunnut lähteä, koska silloin odotettaisiin paljastuksia myös ystävistä ja työtovereista. Heidänkään yksityisasioitaan Hietanen ei halua lähteä julkisesti rääpimään. Kohteliaasti kysyttäessä hän kyllä kertoo avoimesti, millaisen vaikutelman esimerkiksi Rauli ”Badding” Somerjoen persoona häneen jätti.
– Hän oli sillä tavalla ambivalentti persoona, että hän halusi olla estradilla ja esittää laulujaan, mutta sitten kuitenkaan ei olisi halunnut olla estradilla ja esittää laulujaan. Ujo, herkkä kaveri. Siitä varmaan johtuivat hänen ongelmansakin, mutta tuskin niitä laulujakaan olisi syntynyt, jos hän olisi ollut toisenlainen. Hän janosi suosiota ja kärsi, kun sitä tuli.
Hietanen näki vierestä Baddingin kohtalon. Seuraavan Agents-solistin Topi Sorsakosken kanssa hän työskenteli tiiviisti tuottajana ja kiertuekosketinsoittajana. Vaikka Sorsakoski piti itsekin rentun mainettaan auliisti yllä, loppuvuosinaan hänen elämäntapansa olivat kovasti seestyneet. Siksi menehtyminen keuhkosyöpään elokuussa 2011 oli Hietaselle järkytys, jota hän ei osannut mitenkään odottaa.
Hietanen on joutunut todistamaan lukuisia muitakin kollegojen kovia kohtaloita. Usein niitä on vauhdittanut alkoholi. Tuntuuko pahalta katsoa, miten sama tarina toistaa kerta toisensa jälkeen itseään?
– Mun on sanottava, että ei musta tunnu mitenkään pahalta, koska kyllä he tietävät, mistä on kysymys. Topista ajattelin mielessäni, että joskus voisi ottaa iisimmin, mutta en mä kokenut Topia mitenkään sellaisena, että mulla olisi tullut surku.
Baddingin kohdalla mulla vähän tuli. Topi osasi ottaa sen suosionsa toisella lailla.
Hietanen sanoo, että rockmusiikissa on aina ollut lieveilmiöitä. Ne vain muuttavat muotoaan. Jotkut ihmiset kestävät niitä ja jotkut eivät.
– En mäkään nyt voi väittää olevani mikään pulmunen näissä asioissa, mutta mä olen selvinnyt hengissä, ja se on minusta ihan okei. Enkä mä voi sanoa, että olisi parempi, jos ei mitään tällaista draamaa olisi. Ei se niin ole. Kyllä täytyy olla joko itse hankittua tai muuten koettua draamaa, jotta pystyy tekemään tällaista hommaa.
Hietanen allekirjoittaa vanhan kliseen, että soitto on suruista tehty, mutta lisää heti perään: ja iloista. Omia tekemisiään tai tekemättä jättämisiään hän ei kadu. Ainakaan jos puhutaan musiikista. Hänestä kyse on vain siitä, että ihmisen täytyy tehdä elämässään valintoja. Joskus ne osoittautuvat oikeiksi, joskus vääriksi. Eikä hän hetken pohdittuaan kovinkaan monta väärää valintaa muista.
– Jossain vaiheessa olisin aivan hyvin voinut jättää väliin kaiken maailman firmojen bileissä soittamiset. Niistä mä en kovin paljon tykännyt. Cocktailkutsuilla soitteleminen ei kyllä oikein svengaa, Hietanen sanoo ja nauraa.
Väkivalta ei voi olla ratkaisu. Eikä missään tapauksessa päämäärä.
Idealismi elää ikuisesti
Tähän asti on katsottu lähinnä taaksepäin ja muisteltu menneitä. Mitä Pedro Hietanen odottaa tulevaisuudelta? Hän vastaa yhdellä sanalla: terveyttä.
Pidempi vastaus tulee siihen, mitä Hietanen odottaa ihmiskunnan tulevaisuudelta. Hän sanoo välttelevänsä politiikasta puhumista, koska ei ole poliitikko vaan muusikko. Lopulta hän kuitenkin päästää vanhan idealisminsa valloilleen.
Seuraa monologi siitä, miten politiikassa pitäisi olla sivistyneitä, humaaneja ihmisiä, jotka pystyvät neuvottelemaan ja asettumaan toisen ihmisen asemaan. Sitä vastoin nyt vaikuttaa pikemminkin siltä, että sivistynyttä yhteiskuntaa pyritään tietoisesti ajamaan alas. Ihmiset vieläpä lähtevät siihen itse mukaan. Maailmalla on isoja kysymyksiä, joihin vastaukseksi tarjotaan väkivaltaa. Siksi ei hyvältä näytä.
– Väkivalta ei voi olla ratkaisu. Eikä missään tapauksessa päämäärä. Mä en silti halua olla pessimisti. Mä toivon, että hippiaatteesta parhaat puolet saavat vallan ja ihmiset alkavat miettimään tärkeämpiä asioita kuin sitä, miten saa tapettua puolet koko maailman ihmisistä.
Pian 70 vuotta täyttävä Pedro Hietanen kuuluu nykyisin itse establishmentiin. Hänellä on kansakunnan yleinen hyväksyntä. Valtio on suonut hänelle taiteilijaeläkkeen. Jo kolme presidenttiä on kutsunut hänet Linnan juhliin. Silti hän halusi haastattelussa vakuuttaa, että underground-asenne ei ole kadonnut minnekään. M.A. Numminenkin on ollut samoilla kutsuilla. Hietanen vihjasi, että ehkä he underground-miehinä ottavatkin vain selvää kaikista yhteiskunnan eri puolista. Päälle tuli se tuttu poikamainen nauru, kiherryksen ja kikatuksen sekoitus. Sitten viikset lakkasivat värisemästä ja hän vakavoitui.
– Viimeisintä kertaa linnassa vähän ihmettelin, kun se oli jo neljäs, että mistä tämä tulee. Se selvisi mulle kättelyssä, kun sanottiin, että ”kiitos musiikista”. Se riittää mulle. Ei tarvitse eritellä sen kummemmin.
Kuuntele Pedro Hietasen haastattelu kokonaisuudessaan:
Kuvagalleria
Katso kuvia Pedro Hietasen uran varrelta:
