TV1 maanantaina 22.4.2019 klo 19.15 - 20.30, uusinta sunnuntaina 28.4. klo 12.00, Areenassa
Valontuojat on dokumenttielokuva Lapin sähköistämisestä ja pojista isiensä jalanjäljillä. Tarinansa jakavat raskaan linjanrakennustyön tehneet asentajat ja syrjäkylien emännät, jotka kokivat kodeissaan sähkön tuoman helpotuksen 1940-80-luvuilla.
Ohjaaja Antti Haase tekee dokumentissaan tutkimusmatkan isiensä elämäntyöhön.
Baltiansaksalaisena pakolaisena Suomeen muuttanut Gunnar Haase saapui vuonna 1945 Lappiin korjaamaan maanmiestensä tuhoja. Antin isä Hannu Haase jatkoi isoisä Gunnarin elämäntyötä Rovakairan Sähkö Oy:n toimitusjohtajana seuraavat 30 vuotta.
Viimeisen sähköistämättömän kodin valojuhlaa vietettiin 6.10.1987 Pokassa Alman baarissa.
Lapin sähköistäminen oli valtava ponnistus, joka turvasi syrjäkylille tasa-arvoiset elinehdot, mutta vaati myös raskaita inhimillisiä uhrauksia. Valontuojat on innostava tarina suomalaisesta sisusta ja hyvinvointivaltion rakentamisesta.
Elokuvassa esiintyvä Hannu Haase kuoli yllättäen elokuvan valmistumisen jälkeen. Antti Haase omistaa dokumenttielokuvan tv-ensi-illan isänsä muistolle.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Haase. Kuvaus: Mikko Leinonen ja Antti Haase. Tuottaja: Jouko Aaltonen, Illume, 2018.

Ohjaajan sana
Tutut ja tuntemattomat sanoivat minulle lapsena: ”Sinusta tulee Rovakairan Sähkö Oy:n kolmas toimitusjohtaja isoisä-Gunnarin ja isä-Hannun jälkeen.” Kun en aikuisena lunastanutkaan tätä toivetta, koin asiasta huonoa omaatuntoa. Ehdin jo opiskella diplomi-insinööriksi, mutta päätin sitten vaihtaa maisemaa ja alaa siirtolaisena Australiassa.
Australian elokuvakoulun (AFTRS) pääsykokeissa vuonna 1998 valintakoeraati pyysi minua esittelemään elokuvaideoitani. Kerroin haluavani jonain päivänä tehdä elokuvan isoisästäni Gunnar Haasesta, joka sähköisti Lapin. Valintakoeraati kehui ideaani. Ehkä se oli yksi keskeinen syy, että läpäisin tiukan pääsykokeen.
Elokuvaopintojen aikana kävin joululomalla Suomessa ja päätin testikuvata Gunnarin haastattelun ensimmäisellä videokamerallani. Sen jälkeen elokuvaideani uinui 15 vuotta, kunnes tartuin siihen todenteolla vuonna 2014. Viime hetkellä, kuten myöhemmin selvisi. Tarina oli ollut liian lähellä, jotta olisin ymmärtänyt miksi minun täytyy se kertoa.

Työskentelin 1980-luvulla Rovakairan Sähkö Oy:ssa kesäharjoittelijana. Valontuojat-elokuvaa suunnitellessani muistelin erityisellä lämmöllä iäkkäämpien asentajien hersyviä tarinointeja kahvitauoilla. Sain selville, että vielä oli elossa miehiä, jotka olivat isoisäni johdolla mukana rakentamassa ensimmäisiä sähkölinjoja 1940-luvulla.
Käynnistin vanhojen työasujen ja työvälineiden keruukampanjan. Pölyttyneistä oppaista perehdyin työmenetelmiin, joilla 15 metrinen sähköpylväs laitetaan pystyyn hartiapankilla. Täydelliseksi kuvauspaikaksi löysin Rovakairan Sähkö Oy:n varastoalueen reunamat, joissa uinui vanhoja muuntajia, eristimiä ja pylväspinoja. Kun paikalle raahaamani asentajanestorit sitten vetivät vanhat työhaalarit ylleen, näin silmieni edessä nuorennusleikkauksen. Ryhti suoristui, käsi hakeutui tutun kuoppakauhan kahvaan ja muistot vyöryivät filminauhalle katkeamattomana virtana.

Gunnar kiersi Lapin syrjäkylissä 1940-1960-luvuilla käännyttämässä ihmisiä sähkön uskoon, järjestämällä sähköistyskokouksia. Kun Valontuojat elokuva valmistui kesäkuussa 2017, halusin esittää elokuvan ensimmäiseksi samoissa paikoissa, joissa Gunnar oli aikanaan vieraillut. Olin elokuvan työprosessin aikana saanut tietää, että monet syrjäkylien ihmiset muistivat yhä ”valon isän ” vierailun kylässään. He eivät pitäneet sähköä itsestäänselvyytenä, tänä päivänäkään.
Isäni Hannu oli paikalla syrjäkyläkiertueen ensimmäisessä näytöksessä Tepastossa. Pystytimme yhdessä elokuvateatterin lakkautetun kyläkoulun liikuntasaliin, johon puolet kyläväestä pakkautui elokuvaa katsomaan. Huono omatuntoni haihtui tuona iltana. Olin elokuvantekijänä löytänyt oman tapani seurata isieni jalanjälkiä.
Joitakin kuukausia Tepaston näytöksen jälkeen isäni kuoli yllättäen maaliskuussa 2018. Siitä lähtien olen löytänyt lohtua Valontuojat elokuvan esityksistä, joista on muodostunut minulle eräänlaisia yksityisiä muistotilaisuuksia elokuvateatterin hämärässä, joissa on kuitenkin jaetun kokemuksen luonne. Tiedän, että isoisän ja isän elämäntyön tarina jatkaa elämäänsä elokuvassani. Muistan myös mitä isä sanoi minulle Tepaston näytöksen jälkeen: ”Poika, olen ylpeä sinusta.”
Antti Haase
Ohjaaja