Muinaiset suomalaiset kävivät melkoista peliä kuolleiden kanssa. Kuolleille annettiin uhreja, ja vastineeksi kuolleilta saatiin suopeutta. Jos kuolleita ei toteltu, rangaistuksena saattoi olla tulipalo, tauti tai kuolema.
Muinaisessa suomalaisessa kansanuskossa vainajat olivat ihmisille tärkeämpiä kuin yläilmojen Jumala. Elävien piti tulla toimeen kuolleiden kanssa.
Näin kirjoitti uskontotieteilijä Uno Harva vuonna 1948 julkaistussa klassikkoteoksessa Suomalaisten muinaisusko. Tänä vuonna SKS teetti kirjasta uusintapainoksen.
Mutta mitä se tarkoittaa, että muinaisessa Suomessa ihmiset olivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa kuolleiden kanssa? Millä tavalla kuolleet ohjasivat meitä suomalaisia?
Filosofi Friedrich Nietzschen teos Moraalin alkuperästä antaa yhden lähtökohdan Uno Harvan teoksen tulkitsemiselle. Nietzsche kirjoittaa moraalitaloudesta, jossa ihminen on velkaa kolmelle taholle: Jumalalle, yhteisölle ja esi-isille. Harvan yhteydessä merkittävää on tietysti suhde esi-isiin.
Velka esi-isille toimii Nietzschen mukaan seuraavasti. Kulloinenkin sukupolvi elää vakaumuksessa, että se saa kiittää säilymisestään esi-isien uhrauksia ja aikaansaannoksia. Nykysukupolvi tunnustaa velan esi-isille ja yrittää vuorostaan maksaa sitä takaisin erilaisilla kunnianosoituksilla ja kuuliaisuudella.
Ymmärtääkseni samansuuntainen asenne oli niillä pakanallisen ajan suomalaisilla, joista Harva kirjoittaa. Elävät ”maksoivat velkaa” kuolleille. Harvan teos Suomalaisten muinaisusko ei kuitenkaan ole filosofinen kirja vaan monipuolinen listaus suomalaisista uskomuksista. Siinä luetellaan tapauksia ja esimerkkejä, mutta tulkitaan niitä niukasti.
Vainajilla oli omat paikkansa, joita he hallitsivat
Muinoin vainajat ilmenivät suomalaisille eri muodoissa: haltijoina, maahisina ja menninkäisinä.
Tässä vaiheessa ymmärrän hyvin, jos vainajausko kuulostaa satuilulta, jonka määrittäminen sosiaalisiksi rakenteiksi tuntuu ajanhukalta. Harvan kuvaama vainajausko oli kuitenkin hyvin järjestelmällistä. Kuolleet ilmenivät tarkkojen sääntöjen mukaan, paikkasidonnaisesti.
Puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla uskottiin asuvan maanalaisia pikkuihmisiä.
Luonnonilmiöillä oli haltijat, kuten metsällä Tapio. Niin ikään talolla oli oma haltija. Jopa huoneilla oli erityiset haltijat. Asunnon peränurkassa oli perheen suojelushaltijan paikka, kurkihirsi oli haltijahirsi, ja tulisijallakin oli haltijansa.
Suomessa oli suoranainen haltijoiden joukko. Minne tahansa menikin, paikan haltija normitti ihmisen käytöstä.
Puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla uskottiin asuvan maanalaisia pikkuihmisiä eli maahisia, kertoo Harva. Maahiset olivat luontoon sijoittuneita vainajien henkiä, siis muinoin eläneitä ihmisiä. Myös maahisilla oli omat paikkansa. Aikoinaan oli niinkin spesifejä maahisia kuin pientaremaahinen, pihamaahinen ja karsinamaahinen.
Jämijärvellä ja Hämeenkyrössä maahisista kerrottiin, että hiiden väellä oli kaulassa pieniä tiukuja ja kulkusia.
Kuolleiden henget tai haamut ilmenivät myös menninkäisinä. Niistä Harva kirjoittaa vähiten. Menninkäisten uskottiin asuvan kirkkojen, talojen ja puiden ympärillä, samoin maan alla.
Näistä pakanallisista olennoista löytyy uskomuksia ympäri Suomea aina 1800-luvulle asti. Tarinoina ne muistetaan vielä 1900-luvun puolella.
Kuolleisiin oltiin yhteydessä kivien ja puiden äärellä
Varhaisin lähde pakanallisesta muinaisuskosta on Mikael Agricolan julkaisema Davidin psalttarin alkupuhe vuodelta 1551. Se sisältää suomalaisten ”epäjumalien luettelon”.
Agricolan jälkeen esikristillistä aineistoa keräsivät nimenomaan kirkonmiehet. Vuonna 1676 Turun tuomiokapituli lähetti papeille kehotuksen, jossa pyydettiin tietoa erilaisista palvontapaikoista, kuten vanhoista uhrilehdoista, -lähteistä ja -kivistä. 1700-luvulla muun muassa Kuopion, Leppävirran ja Porvoon rovastit kartoittivat rahvaanuskoa.
Suomessa uhrattiin kuolleille. Suuremmassa kuvassa uhraaminen voidaan nähdä vaihtoprosessina kuolleiden kanssa. Elävä uhraa kuolleelle jotakin, siis antaa kuolleelle – saadakseen itse puolestaan jotain takaisin vaihdossa. Näin säilyy tasapaino ja rauha kuolleiden kanssa.
Puita, joiden juurille asetettiin uhreja, kutsuttiin Suomessa muinoin pitämyspuiksi. Pitämyspuut olivat kuusia, koivuja ja pihlajia. Niiden luona uhrattiin, koska maahisten oletettiin asuneen niiden alla.
Oli sopimatonta unohtaa maahiset, etenkin pitoja ja juhlia vietettäessä.
Uhrausta ei suoritettu milloin tahansa vaan vuodenkierron päivien mukaan ja kulloisenakin taitekohtana. Kevään ensimmäiset kalat vietiin Polvijärvellä pitämyspuulle. Lehmästä vietiin ensijuustot ja -maidot. Jokaisena vuotena ruokien eri laaduista uhrattiin ”ensi tipaus” kuolleille. Olutta tai leipää valmistettaessa maahisille piti antaa esikkoantimet. Oli sopimatonta unohtaa maahiset, etenkin pitoja ja juhlia vietettäessä.
Uhripuiden lisäksi oli uhrikiviä. Esimerkiksi Kontio-Leppälahden kylässä valtavan kiven luona uhrattiin maitoa, villoja, jyviä. Kangasniemellä oli kuppikivi, jonka kuppeihin eli koloihin vietiin ”ruishuttua männiäisille syötäväksi”.
Nykyisen Suomen alueella tiedetään olevan noin 350 kuppikiveä. Harvan mukaan kevään ensimmäisestä kalasaaliista vietiin osa uhrikivien kuppeihin. Tässäkin näkyi vaihtosuhde: kun kerran oli saatu, annettiin takaisin.
Vaihtaminen kuolleiden kanssa sisälsi useita toimia, jotka nykynäkökulmasta ovat koomisia.
Kun karjaa katosi, muinaiset suomalaiset sanoivat, että ”metsä otti” eläimen. Sillä tarkoitettiin maan alla asuvia olentoja. Puhuttiin ”metsäpeittoisista elukoista”, maanalaisesta maailmasta. Pudasjärvellä lehmän luultiin olevan turpeen alla. Juvalla maassa olevaan reikään huudettiin ”Anna minun omani pois”.
Maanalaisten olentojen kanssa harjoitettu vaihto kuitenkin rauhoitti tilanteen: kadonneen lehmän etsijä vei rahan muurahaispesään, koska muurahainen oli maahisen ilmenemismuoto. Iisalmella rahaa laitettaessa sanottiin: ”Tuon annan, jos tuot pois Tuonikkini, annat pois Annikkini.”
Kuolleiden sääntöjä oli noudatettava
Jos ihminen käyttäytyi sopimattomasti eikä muistellut kuolleita tietyllä tavalla, kuolleet iskivät takaisin: vainaja ilmestyi uniin, vainaja lähetti elossa olevien keskuuteen tauteja ja muuta onnettomuutta. Näin todella uskottiin. Ajateltiin myös, että jos kaatoi pitämyspuun, tuli mielisairaaksi tai raajarikoksi.
”Joka tulisijalla on haltija”, sanottiin Pudasjärvellä. Ensimmäiset palat ruoista heitettiin uuniin tulen vartijalle. Jos kotilieden tulta loukkasi tai häpäisi, eli jos se jätettiin vaille uhriantimia, uskottiin, että tuli vihastui ja aiheutti taudin, tulipalon tai muun rangaistuksen.
Itä-Suomessa vedenhaltija Vetehinen valvoi, että vesillä liikkuja käyttäytyi kuten pitää. Maahiset puolestaan aiheuttivat taudin tai onnettomuuden sille, joka ajattelemattomasti kaatoi kuumaa vettä maahisten asuinpaikkaan. Vainajien vastaiskuihin uskottiin tosissaan.
Kun ihminen perusti uuden kodin ja katsoi talolle paikkaa, tulokkaan piti huomioida uuden paikan näkymättömät asukkaat.
Muinaisusko sääteli suomalaisia. Minnekään ei rynnätty suin päin, vapaasti. Kun ihminen perusti uuden kodin ja katsoi talolle paikkaa, tulokkaan piti huomioida uuden paikan näkymättömät asukkaat. Asumislupa piti anoa maahiselta, entisiltä paikan omistajilta. Talonpaikan katsojan piti maata yksi yö sen kuusen juurella, jonka ääreen hän aikoi rakentaa tupansa. Uskottiin, että maan haltija näyttäytyy unessa ja ilmaisee mielialansa.
Kun pakanauskoinen suomalainen muutti uudisrakennukseen asumaan, hänen piti sinne ensi kertaa astuessaan kumartaa joka soppea kohti ja tervehtiä maanalaisia asukkaita. Sittemmin hänen piti uhrata suolaa, ohrajuomaa ja leipää, ja niin tehdessään hän sai elää terveenä.
Muinaiset suomalaiset elivät turvallista ohjattua elämää. Heitä ei kaitsenut kristillinen paimen, pappi eikä Jumala, vaan he noudattivat haltijoiden ja maahisten sääntöjä, seurasivat vainajien rytmiä.
Vanhemmissa taloissa talonhaltijana pidettiin talon ensimmäistä isäntää tai vaikkapa talon peruskiven laskijaa. Varhaiskantaisen käsityksen mukaan hänen kuolemansa ei katkaissut hänen omistusoikeuttaan taloon. Kantaisää palvottiin, mutta sillä rajoituksella että vieraat eivät saaneet siihen osallistua. Talonhaltijan palvonta kuului perhekunnalle, ja se oli perheen koossapitävä sosiaalinen voima oikeuksineen ja velvollisuuksineen.
Summaten voidaan sanoa, että muinaisessa Suomessa maahiset ja haltijat olivat suvun vainajien ”jatkeita”. Totta kai ne olivat satua, mutta se ei muuta sitä, että kuolleisiin liitetyn säännöstön mukaan suomalaiset käytännössä toimivat. Maahiset ja haltijat olivat olentoja, jotka vastalahjoin ja rangaistuksin säätelivät sitä kuinka ihmisen kuului elää.
Entä jos kuolleet yhä johtavat meitä?
Uno Harvan teos tuo pakanallisen Suomen koko kauneudessaan esiin. Vainajat johtivat maatamme.
Suomalaisten muinaisuskon jälkisanoissa uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttonen kirjoittaa: ”Suku vetoaa vainajiin, he ovat moraalin vartijoita ja tapojen tuomareita, sosiaalisen elämän perusta ja yhteiskunnan ylläpitäjät.”
Harvan teoksen luettuani aloin miettiä, eivätkö suomalaiset yhä tänä päivänä vetoa vainajiin.
Omassa suvussani yksi kunnioitettu hahmo oli sodan käynyt ukki, johon vedotaan, kun halutaan, että asiat tehtäisiin tietyllä tavalla. Kesämökillä voidaan sanoa: ”Näin ukki lämmitti saunan”, ”ukki ei olisi hyväksynyt tuota tapaa” ja niin edelleen. Moraalin perustaa haetaan vainajalta, ei Jumalalta.
Kuolleiden vaikutuksessa on jotain lohdullista myös tulevaisuutta ajatellen.
Se, että kuolleilla on valtaa meihin, ei tarkoita ”Elävien kuolleiden yötä” eikä kyseisen genren mukaisia suoratoistosarjoja, joissa haudasta nousseet zombiet hyökkäävät. Mutta kuolleet ovat yhä meille merkityksellisiä.
Kuolleiden vaikutuksessa on jotain lohdullista myös tulevaisuutta ajatellen. Jos me elävät toimimme tämänpuoleisessa kunniakkaasti ja elämme esimerkillisesti, mekin jätämme jäljen jälkipolviin. Tulevat sukupolvet voivat kenties jatkossa vedota meihin, olla kuuliaisia meille ja siinä mielessä maksaa velkaansa meidän aikaansaannoksistamme.
Kun olen vainaja, haluan ilmetä jälkipolvelle pientaremaahisena. Ojan reunalta vaadin kunnioitusta.
