Ukrainan neuvostotasavallassa vuonna 1986 sattunut ydinonnettomuus seurauksineen on edelleen laajalti tieteellisen ja inhimillisen käsityksen ulkopuolella. KulttuuriCocktailin graafikko halusi kohdata lapsuuden pelkonsa ja matkustaa Tšernobyliin etsimään kauneutta ja rakkautta vaurioituneesta maasta.
Rakas Tšernobyl,
Kuinka voit? Missä kunnossa ovat hiekka, maa ja multa? Entäpä lapsesi, helmoillasi elävät ihmiset ja eläimet? Voitko itsekään vastata tähän ja voitko olla tuollaisena kenellekään rakas? Tahdon kertoa, kuinka paljon olen pelännyt ja kammoksunut sinua ja kuinka aloin tuntea sinua kohtaan kummallista vetoa.
Vapun alla 1986 hiivin jännittyneenä ikkunan ääreen. Punatiilisen kerrostalon pihalla Espoon Olarissa ei ollut yhtään lasta eikä aikuista, ja vaikka äiti oli esittänyt rohkeaa, vaistosin pelon.
Piti olla sisällä, enkä olisi oikeastaan saanut olla ikkunoidenkaan lähellä. Jotain pahaa oli tapahtunut sinussa,Tšernobyl, ja se sinusta lähtöisin oleva vaarallinen, valtava ja kaiken lävitse vyöryvä, oli kaatumassa taivaalta päällemme. Kavahdin nähdessäni isän ulkona ikkunan takana, mutta vaikka kaikkialla pelättiin, hän tuli ovesta rohkaisevasti hymyillen jäätelölaatikko kainalossaan.
Unohdin sinut pitkälti, kunnes yläkouluikäisenä käsiini eksyi Greenpeacen lentolehtinen, joka kertoi ydinvoimalaonnettomuuden tuhoista ja ihmisuhreista. Luin BBC:n uutisesta, että YK:n virallisen raportin mukaan uhreja on 4000–9000, mutta Greenpeacen mukaan luku liikkuu kaiken kaikkiaan 93 000 ja 200 000 välillä.
Teini-ikäisenä ongelmat tuntuivat mutkattomilta ja ihmettelin, olinko ainoa, joka ymmärsi jatkuvasti odottaa lisää apokalyptisiä ydinonnettomuusuutisia televisiosta. Ajattelin sinua kiusallisen tiiviisti puolisen vuotta, kunnes onnekseni hälvenit taas kauemmas mielestäni.
Rakastan hiekkaa, multaa ja varsinkin kiviä, ja monen vuoden jälkeen juuri ne saivat minut taas ajattelemaan sinua. Sinähän olet itse juureva maa, josta kaikki elävä on lähtöisin. Mullasta noussut ihminen käyttää kiviä niin koristeina, kuin kotiensa rakentamisen raaka-aineenakin. Minusta jokainen järkäle tai pikkukivi on ihmeellinen riippumatta siitä, löytyykö se tehdashallin betoniseinästä, vaiko syvältä maan alta.
Selailin kuvia internetistä piirustusinspiraatiota jahdaten ja päädyin ihastelemaan kuvia vain muutaman kilometrin päässä onnettomuuden ytimestä sijaitsevasta Prypjatista. Kaupungin asfaltin ja rakennusten seinien murenemisessa oli jotain syvästi puhuttelevaa. Olin löytänyt sinut uudelleen, mutta kaiken kärsimyksen ja käsittämättömän keskellä tunsin näkeväni sinussa välähdyksiä ihmeellisestä kauneudesta. Ajattelenko oikeasti näin?
Sinähän olet kuoleman kenttä, jonka kasvot ovat vuoroin violetit, keltaiset, harmaat ja palovammojen peittämät! Olet surullinen, traaginen paikka, jossa on jäljellä korkeintaan kauhun estetiikkaa. En voi, tai edes saa olla liian utelias, tai ajatella mitään kauneudesta. Vai saanko?
Ajattelin asiaa puhtaasti visuaalisella lähestymistavalla: Jos ihminen ei tietäisi, mitä tuo saastunut maa on, hän näkisi siinä vain muotoja, tekstuureja ja värejä. Oikeastaan mikä tahansa, jopa sinussa märkivä palovamma, voi näin ajateltuna olla esteettisesti kiehtovaa katseltavaa.
Kuitenkin tunsin kohtaasi muutakin kuin visuaalista vetoa. Vastatakseni uteliaisuuteen perehdyin muun muassa Adam Higginbothamin kirjaan Midnight in Chernobyl (2019), sekä Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkittuun teokseen Tšernobylistä nousee rukous.(1997) Higginbotham keskittyi tekstissään onnettomuuden eri vaiheisiin ja Aleksijevitš inhimilliseen kokemukseen haastattelujen kautta.
Kirjat ja internet eivät yksin riittäneet. Tekemäni päätös lähteä luoksesi sekä innosti että hämmästytti lähipiiriänikin. Minulta alettiin kysellä säteilystä ja vitsailtiin siitä, kuinka tulisin matkalta takaisin ”säteilevänä ja kolmisilmäisenä”. Osatakseni vastata säteilykysymyksiin, päätin perehtyä asiaan perusteellisemmin.
Oppimisella tuntui olevan minuun muutenkin rauhoittava vaikutus. Säteilyturvakeskukselta opin seuraavaa:
Aineen perusosa on atomi. Atomiydin koostuu protoneista ja neutroneista. Protonien määrä on tietyllä alkuaineella aina sama. Neutronien lukumäärä saattaa vaihdella, jolloin puhutaan alkuaineen eri isotoopeista. Atomin ydin voi olla virittyneessä tilassa. Usein tällaisessa ytimessä on liian paljon tai liian vähän neutroneja. Aineet, joissa on virittyneitä ytimiä, ovat radioaktiivisia. Lähes jokaisella alkuaineella on sekä pysyviä että radioaktiivisia isotooppeja.
Higginbotham kertoi radioaktiivisuutta esiintyvän kaikkialla luonnossa. Asioiden luontaista säteilyä ei tavallisesti tarvitse varoa. Riittävän voimakas säteily kuitenkin vahingoittaa elävää kudosta.
Higginbotham totesi brasilianpähkinöiden olevan maailman radioaktiivisinta ruokaa ja kertoi Yhdysvaltain Washingtonissa sijaitsevan kongressirakennuksen graniitin olevan niin radioaktiivista, ettei ydinvoimateollisuuskaan kelpuuttaisi sitä materiaalikseen.
Lukemani ja katsomani dokumentit ovat osoittaneet ihmistä koskettavan varsinaisen vaaran vellovan maaperäsi hiukkassäteilyssä. Oikeita pelisääntöjä noudattamalla päivän aikana saatu säteilyannos vastaisi käyttämäni Tšernobyl-retkenjärjestäjän mukaan yhden lentomatkan aikana saatua säteilyannosta.
Saavuttuani Kiovaan katselin turvavyöttömän taksin ikkunan takana avautuvaa laitakaupunkia. Olin jo kovin lähellä sinua, ja aivan varmasti sen radioaktiivisen hunnun päällä, joka onnettomuudessa levisi koko maailman ympäri.
Kuvittelin näkeväni pistävänkiiltäviä radioaktiivisia hiukkasia, kuin itse tähtitaivas olisi laskeutunut ja kiinnittynyt Kiovan kiviselle pinnalle. Nostokurjet vilahtelivat haikeanharmaina rapistuvien rakennusten väleissä, ja vilkkaasti liikennöidyn kadun ja sementtiseinämän välissä kulki ihmisiä kauppakojuissa asioiden.
Kiovassa kävelin historiallisen keskustan halki kohti sinusta kertovaa Tšernobylin kansallismuseota. Kiertelin tielle jääneitä betonilohkareita, kiveyksistä irronneita palasia ja niiden jälkeensä jättäneitä kuoppia. Etäisesti graffiteja muistuttavat sotkut synkistivät tunnelmaa kaikkialla, ja ilmassa oli arvaamattomuuden tunnetta.
Melkein kaikki ihmisen rakentama oli ainakin hiukan likaista ja alakuloista tärkeimmilläkin kaduilla. Olin naiivisti odottanut sotaa käyvän maan pääkaupungin voivan paremmin ja näkeväni kunnon rosoisuutta vasta luonasi onnettomuusalueen sydämessä.
Erään ystävällisen miehen opastamana löysin museoon, jossa noin neljän tuhannen raivaajan valokuvat katselevat alas seiniltä. Yhteensä heitä on ollut noin 600 000. Ilman näitä ihmisiä asuisimme, tai kenties emme voisi asua enää ollenkaan, nyt hyvin erilaisessa Euroopassa.
Kirjailija Aleksijevišin haastatteluihin suostuneet usein toivoivat, ettei heitä unohdettaisi, vaikka myös ”tšernobyliläisiin” kohdistuvasta stigmasta, pelosta ja salaamisen tarpeesta kerrottiin. Ilmeni syrjintää, joka äityi järkyttäviin mittasuhteisiin.
Säteilysairauteen kuolleen palomiehen vaimo Ljudmila Ignatenko kertoi hoitajan kutsuneen hänen kuolevaa miestään "ei enää ihmiseksi, vaan reaktoriksi".
Museon vitriineissä oli aitoja onnettomuuteen liittyviä esineitä, kuten raivaajien varusteita, säteilynmittauslaitteistoa ja asiakirjoja. Englanninkielisestä kuuntelulaitteesta sanottiin, että kaikki näyttelyn esineet on puhdistettu radioaktiivisuudesta.
Aleksijevitšin haastattelema, museota rakentamassa ollut Sergei Vasiljevitš Sobolev oli toista mieltä. Hän kertoi, ettei säteilyn mittaajia voida päästää museoon, koska esineet ovat yhä saastuneita. Sinua tutkiessani hypoteesini siitä vahvistui, kuinka tällaisiin onnettomuuksiin liittyy valtavasti salailua, piilottelua ja valehtelua muuallakin kuin silloisessa Neuvostoliitossa.
Seuraavana aamuna hyppäsin Tšernobyl-retkenjärjestäjän iäkkääseen pikkubussiin, ja ryhmämme aloitti noin 120 kilometrin matkan kohti suljettua vyöhykettä. Miltä tuntuisi kohdata sinut, kun Aleksijevitšin haastateltavatkin tuntuivat olevan aivan ymmällään? Radioaktiivisuuden turmelemassa maastossa, joka ulottuu kauas suljetun vyöhykkeen ulkopuolelle varsinkin Valko-Venäjällä, elämä itse on järjestäytynyt kokonaan uuden muotoiseksi.
Sotilaiden valvoma suljettu vyöhyke sijaitsee Ivankivin piirissä, Kiovan alueella. Siellä sijaitsevat Pripyatin kaupunki, Tšernobylin kaupunki, sekä Tšernobylin ydinvoimala. Alue sulkee sisälleen pahiten saastuneen maan ja on säteeltään noin 30 kilometrin laajuinen.
Vyöhykkeellä vallitsevat myös Ukrainan valtionviraston sivustolta luettavissa olevat säännöt. Alueella oleskelevan on esimerkiksi suojattava ihonsa pukeutumalla peittävästi. Ulkona ei myöskään saa syödä tai juoda, sillä tuuli voi nostaa radioaktiivisia aineita ilmaan pölyn mukana, ja ne saattavat näin joutua ruokaan ja tulla niellyiksi. Mihinkään ei saa koskea, eikä maahan voi istua tai laskea tavaroitaan.
Suljetun vyöhykkeen tarkastuspisteellä katsottiin passit. Turistit saivat kaulaansa mustat puikulat, jotka mittaisivat retkellä saadun säteilymäärän.
Olin kuitenkin oppinut monesta suunnasta, että maaperä ja eläimet eivät voi yhtä hyvin, kuin miltä näyttäisi.
Suojavyöhykkeen rajan sisäpuolella tuntui, että pitäisi olla jotenkin varuillaan. Tällä puolella rajaa vallitsivat uudet säännöt, mutta kuinka pitkälle niiden olisi oikeasti pitänyt yltää? Jos vain olisimme nähneet nuo maahan pudonneet tähdet, joita kuvittelin näkeväni Kiovassa! Kuitenkin olin halkeamaisillani uteliaisuudesta, olinhan päässyt vihdoin luoksesi.
Alkukevään luonto odotti lehteen puhkeamistaan, ja rohkeimmat silmukat raottelivat jo itseään kirkkaassa valossa. Olin kuitenkin oppinut monesta suunnasta, että maaperä ja eläimet eivät voi yhtä hyvin, kuin miltä näyttäisi.
Ajelimme näkymätöntä uhkaa huokuvan metsämaiseman halki pikkuruiseen Tšernobylin kylään.
– Kuten huomaatte, tämä on kodikas pieni kylä. Tuo rakennus on kunnostettu yhdeksi nykyisten Tšernobylin voimalan työntekijöiden asuntolaksi. Heitä on yhteensä noin 700, vaikka voimala ei tuotakaan enää sähköä, vaan pikemminkin kuluttaa sitä. Työntekijät esimerkiksi tarkkailevat, että kaikki onnettomuusreaktorin sisällä pysyy hallinnassa, opas sanoi.
Jatkoimme matkaa yhä syvemmälle sisällesi, ja puiden lomassa alkoi vilistä pieniä mökkejä. Monet kylät haudattiin maahan onnettomuuden jälkeen, mutta tuo metsässä näkyvä oli säilynyt. Alue on epätasaisesti saastunutta, ja kaikkein vaarallisimmin tuhoutuneet maa-alueet on aidattu.
– Tässä osassa ”Punaista metsää” on niin radioaktiivista, että emme voi pysähtyä. Pitää ihailla maisemia vain autosta, opas varoitti.
Pikkubussimme kääntyi mutkasta, ja villisti kasvavan nuoren tiheikön seassa alkoi nyt vilahdella Prypjatin kaupungin hylättyjä kerrostaloja. Jalkauduimme kävelyretkelle, ja vastaan tulevien turistiryhmien hiljaista juttelua lukuun ottamatta oli aivan hiljaista.
– Sesonkiaikana täällä käy jopa 2000 turistia päivässä, joten ei täällä niin kovin kuollutta olekaan, opas kertoi.
En osannut päättää, mitä tällainen tieto lisäsi tunnelmaan. Iloako?
Prypjatin raunioilla mietin kaupungin historiaa. Higginbotham totesi noin 50 000 asukkaalle suunnitellun kaupungin olleen kupla muutoin puutteesta kärsineessä Neuvostoliitossa.
Ydinvoimalan työntekijät asuttanut "Tšernobylin jatke" sai rahoituksensa Moskovassa sijaitsevasta energiaministeriöstä. Kaupunki perustettiin 1970 ja se oli kuin paratiisi monille köyhistä oloista tuleville asukkaille. Kaupunkilaisten keski-ikä oli vain 26 vuotta, ja lapsia oli paljon.
Valkoisesta teräsbetonista rakennetussa patsaiden, mosaiikkien ja lukemattomien ruusujen koristamassa "tulevaisuuden kaupungissa" riitti runsaasti mukavuuksia ja palveluita. Kaupunkia ympäröivät marjoja ja sieniä kasvavat metsät, ja joen rannassa oli hiekkaisia uimarantoja.
Jos neuvostokulttuuri ja onnettomuus unohdetaan, olisin itsekin voinut asua Prypjatin kaltaisessa kaupungissa.
Ympäristössä kaikui muisto menetetystä kulta-ajasta ja paremman elämän unelmasta. Aika oli pysähtynyt tuohon kohtalokkaaseen hetkeen, kun teknologia oli paennut ihmisten käsistä tunkeutuen ikiaikaiseen maahan ja kaikkiin sen eläviin.
Higginbotham kertoi kuluneen melkein kolme päivää, ennen kuin Radio Moskova antoi tarkoin laaditun ja vähättelevän ilmoituksen onnettomuudesta. Myös Prypjatin kaupungin evakuoimisen kanssa hidasteltiin.
Kulkiessamme Prypjatissa pienet kivet riiskahtelivat kenkien alla, ja erään mäen rinteellä ilmaan nousi voimakkaana pölisevän hiekan tuoksu. Missä tahansa muualla olisin tahtonut pysähtyä siihen, koska tuoksu oli niin ihana.
Laskeuduimme alas puoliksi rikkoutuneita portaita. Opas käski kulkemaan niiden keskellä, koska sadevesi oli kuljettanut portaiden reunamille radioaktiivisia aineita. Kaupungin asfaltin lävitse tunki puita ja kasvillisuutta ja kävelytiet olivat jäämässä sammaleiden peittoon, joiden päälle astuminen oli myös jyrkästi kielletty.
Ehdin nähdä Prypjatin. Jonakin päivänä,Tšernobyl, annat metsän piilottaa sen kokonaan sisälleen.
Onkohan maailmassa mitään yhtä sitkeää kuin nämä hurjat neuvostomummot!
Joillekin suljettu vyöhyke on edelleen koti.
Villieläinten lisäksi luonasi asuu vajaat 200 ”babushkaa”, jotka viranomaisia uhmaten jäivät suljetulle vyöhykkeelle evakuoinnin jälkeen. Onkohan maailmassa mitään yhtä sitkeää kuin nämä hurjat neuvostomummot! Kuinka he pysyvät hengissä elämällä saastuneen maan antimilla ja multaasi aina hengittämällä? Rakastavatko he sinua?
Ainakin jotkut Aleksijevitšin haastattelemat saastuneiden alueiden asukkaat kokivat myrkytetyn ja säteilevän kotinsa edelleen rakkaaksi. Oppaammekin kertoi olevansa kovin ihastunut sinuun ja haluavansa aina palata takaisin, mielellään yöksikin.
Toisaalta todellisuus sinussa on pahoin vääristynyt. Eräs Aleksijevišin haastateltavista oli onnettomuuden jälkimainingeissa teurastanut epämuodostuneena syntyneen karitsan, jonka syöminen oli tuntunut kovin pahalta.
Rakastaisinko itse enää Suomea, jos ydinonnettomuus turmelisi sen elinkelvottomaksi?
Työntekijöiden kanttiinissa syödyn lounaan jälkeen pikkubussimme vei meidät kaiken keskiöön, tuhoutuneen nelosreaktorin eteen. Vaurioituneen voimalayksikön suojaksi on rakennettu kaksi päällekkäistä sarkofageiksi kutsuttua suojarakennusta, jotka sulkevat sisälleen vaaralliset rauniot.
Suojarakennuksista ensimmäinen valmistui kauheissa olosuhteissa pian onnettomuuden jälkeen ja toinen, kaarihallimainen rakennelma, saatiin käyttöön vuonna 2016. Selfieitä räpsiessäni mietin, mitä lähellämme seisovat työntekijät ja muut paikalliset meistä ja kameroistamme mahtoivat ajatella.
Oppaamme näytti kuvan, joka esitti vanhaa sarkofagia ja sen viereen räjähdyksissä pystyyn jäänyttä karamelliraitaista ilmastointitornia. Torni oli pitänyt katkaista uuden sarkofagin tieltä.
Muistelin kuinka pelkkä ajatuskin tuosta vanhemmasta, romahtamisvaarassa olleesta sarkofagista oli inhottanut ja kammoksuttanut minua, mutta Chernobyl’s Heritage: the Zone (2011) -dokumentissa haastateltu entinen dosimetristi Alexander Kupny muisteli sitä toisin. Suurimmalle osalle hänen kollegoitaan rakennus ei ollut kauhutarina tai katastrofin symboli, vaan ylpeyden aihe ja objekti, jolle he olivat omistaneet elämänsä.
Building Chernobyl’s Mega Tomb (2017) -dokumentissa kerrotaan, että uuden suojarakennuksen on tarkoitus kestää seuraavat sata vuotta. Radioaktiivinen materiaali pysyy vaarallisena kuitenkin paljon pidempään, ainakin 20 000 vuotta, johon peilattuna satavuotinen rakennus voi toimia vain hetkellisenä suojana. -Mega Tomb- dokumentissa kerrotaan insinöörien nyt pohtivan, kuinka reaktoriromu voitaisiin siirtää johonkin turvallisempaan sijoituspaikkaan.
Opas näytti kuvan kuuluisaksi tulleesta ”elefantinjalasta”, joka on paikoilleen jähmettynyt järkäle onnettomuudessa sulaneen ydinpolttoaineen ja reaktoriromun sekoitusta. Se toimi hyvänä esimerkkinä suojarakennusten kätkemän reaktoriromun vaarallisuudesta. Higginbothamin mukaan vain viiden minuutin oleskelu tämän paritonnisen hirvityksen läheisyydessä tappaisi ihmisen varmasti.
Higginbotham kertoi, että ydinpolttoaine oli onnettomuuden yhteydessä sulanut ja kadonnut lähes olemattomiin säiliöstään. ”Elefantinjalka” oli sen ensimmäinen löydetty osa. Turvallisuuden takaamiseksi pitkin huoneita, käytäviä ja kellaria laavamaisensa seoksena valunutta ainetta etsittiin noin 20 vuotta, kunnes siitä löydettiin noin 95%.
RBMK-tyyppinen reaktori oli jo kauan ennen katastrofia osoittautunut epävakaaksi. Sen suunnittelijat olivat kirjoittaneet vikojen eliminoimiseksi oppaita työntekijöitä varten.
Opas kertoi toivovansa, että jäte saataisiin kuljetettua pois jonakin päivänä, jottei Ukrainassa olisi enää pommia. Hän varoitti, että sarkofagien alla voi edelleen tapahtua jotain todella pahaa.
– Reaktori ei räjäyttänyt itse itseään. Ihminen räjäytti sen. Hän, joka painoi sitä hätänappia, joka johti räjähdykseen, räjäytti yksikön, sanoi opas.
Mitä mieltä sinä itse olet syyllisistä, Tšernobyl?
Higginbothamin mukaan tuhoutunut RBMK-tyyppinen reaktori oli jo kauan ennen katastrofia osoittautunut epävakaaksi. Sen suunnittelijat olivat kirjoittaneet vikojen eliminoimiseksi oppaita työntekijöitä varten. Oppaissa ei kuitenkaan kerrottu itse vioista mitään, ja syyt niiden olemassaololle jäivät työntekijöiden arvailujen varaan.
Aikaisemmin sattuneita onnettomuuksia pidettiin valtion salaisuuksina, ja kansan keskuudessa vakavaa onnettomuutta pidettiin mahdottomuutena. Tšernobylin ydinvoimalan valvomossa jouduttiin tekemään tusinoittain hienosäätöjä joka minuutti. Edistyksellisenä pidetyssä voimalassa jouduttiin nojautumaan kokemukseen ja intuitioon mittareiden lukemisen sijasta.
Onnettomuus oli epäonnistuneen kokeen seuraus. Turbo-generaattoriin kohdistunut koe haluttiin saattaa valmiiksi testin aikana ilmenneistä ongelmista huolimatta, ja lopulta nuori koneenkäytäjä Leonid Toptunov painoi oppaan mainitsemaa hätänappia. Noin minuutin mittaista tapahtumaketjua seurasi kaksi peräkkäistä räjähdystä, joiden seurauksena ennennäkemätön katastrofi tapahtui.
Syyllisiksi tuomittiin ydinvoimalan johtajan Viktor Bryukhanovin ja pääinsinööri Nikolai Fominin lisäksi neljä muuta merkittävässä asemassa ollutta henkilöä.
Higginbotham kertoi Fominin menettäneen järkensä ja Bryukhanovin äidin kuolleen sydänkohtaukseen poikansa tuomiosta kuultuaan. Aleksijevitš kertoo tapauksesta, jossa säteilysairauteen kuolleen Leonid Toptunovin haudalla surevalle isälle oltiin sanottu: ” Poikaperkeleesi räjäytti sen!”
Pystyn ymmärtämään, että joskus ihmiset saavat helpotusta syyllisiä löytäessään, mutta tässä tapauksessa se tuotti itselleni vain lisää pahaa oloa. Minusta Neuvostoliitossa vallinnut salailun kulttuuri ja ylhäältä alaspäin tuleva auktoriteetti ja painostus jos mikään oli syypää.
Epävirallisesti tai virallisesti syyllisinä pidettyjen taakka on mielestäni ollut muutenkin niin kestämättömän raskas, että sen on täytynyt murskata heidän elämänsä atomeiksi. Toivoisin heille ja kaikille kärsineille rauhaa elämään tai hautaan.
Suljetulla vyöhykkeellä ei saa liikkua pimeän aikaan, mutta ennen alueelta poistumista, oranssinkultaisessa ilta-auringossa, ehdimme käydä katsomassa metsään piilotettua neuvostoaikaista tutkajärjestelmää, Dugaa. Sitä kohti kävellessämme peräämme jolkutteli yksi suljetun alueen lukuisista kulkukoirista, reippaan oloinen nuori uros nimeltään Tarzan.
Rakastan koiria, mutta sinun koirasi,Tšernobyl, ovat radioaktiivisia. Vaati suunnattomasti itsehillintää olla koskematta Tarzaniin sen painaessa suuren, märän kirsunsa laukkuani vasten. Muistin laukussa olevan metsämarjamyslipatukan, ja aloin lässyttää sille.
– Hyvä koira! Odota, niin kuorin sinulle tästä...kas noin!
Pudotin patukan maahan koiran eteen, joka puolestaan valutti polvelleni aimo annoksen kuolaa kiitokseksi.
Tutkajärjestelmä Duga nousi levymäisenä jättiläisrakennelmana ylös pehmeän upottavalta hiekalta. Oppaan piirtäessä sen toimintaperiaatetta kepillä hiekalle joku istahti maahan lepäämään, mutta sai välittömän komennon nousta takaisin ylös.
Rouhevankultaisena kengänkärjistä pöllähtelevä hiekka tuntui unettavan houkuttelevalta. Vieressämme makoileva Tarzan hengitti sitä raukeana suoraan sieraimiinsa.
Retkenjärjestäjän julkaisemasta lehtisestä opin, että radioaktiiviset aineet vajoavat vuosittain aina noin sentin syvemmälle maaperään. Tällä hetkellä aineet olisivat siis keskimäärin vasta 33 sentin syvyydessä. Kuvittelin 200 metrin syvyisen kuopan eteeni hiekalle.
Jos saasteet vajoaisivat esteittä koko matkan, ne olisivat tuon kuopan pohjalla ennen kuin sitkeimmät niistä olisivat täysin vaarattomia. Matkasi kohti palautumista näyttää pyörryttävältä.
Eräs Aleksijevitšin haastateltavista totesi, kuinka radioaktiiviset aineet eivät katoa. Hän kuvaili saastuneen ihmisruumiin katoavan tuhannessa vuodessa jättäen jälkeensä vain nuo aineet, jotka voisivat tappaa uudelleen.
Sinä,Tšernobyl, jäät seuraamaan näiden aineiden ikuiselta tuntuvaa puoliintumista. Näet, kuinka maa kääntyy ja kuinka vanhat kivet kuolevat ja uudet syntyvät, mutta ihmisen on mahdoton ymmärtää sitä perspektiiviä. Meille katastrofi on ikuinen.
Saavuimme takasin tarkastuspisteelle, jonka luona säteilyannosta mittaavat mustat puikulat oli jaettu. Ne palautettiin, mutta mittaustulokset jäivät mysteereiksi.
Pimeä laskeutui ja matkalla kohti Kiovaa surin puolestasi. Voisiko ihmiskunta ikinä selvitä ilman ydinvoimaa, tai tulisiko siitä koskaan täysin turvallista? Nojasin pikkubussin viileää ikkunaa vasten. Jokin minussa jäi ikävöimään sinua, kauhea, kaunis Tšernobyl.
Terveisiä suljetulta vyöhykkeeltä
Radioaktiivisen maan kauneutta
Lähteet:
Kirjat:
Higginbotham, Adam: Midnight in Chernobyl (Simon & Schuster 2019)
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylistä nousee Rukous (Tammi 1997)
Dokumentit:
Chernobyl’s Heritage: The Zone (Jakso Nova-sarjasta 2011)
Building Chernobyl’s Mega Tomb (2017)
Artikkelia varten on haastateltu myös Säteilyturvakeskuksen (STUK) Eija Venelampea
Artikkelin otsikkoa muutettu 10.5.2019.
