Järisyttävän feministinen ja räikeän rasistinen - Tuulen viemää on ristiriitainen romaani, joka pitää lukea!

- Juha Hurme tässä moi! Mun oli ihan pakko soittaa, kun tää on niin mahtava kirja. Mä oon sivulla 620 ja nyt se s**tanan Scarlett osti itelleen sahan! Mulla menee muut työt ihan metsään, kun vaan ahmin tätä Tuulen viemää...

Aloin lukea Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaania korkein ennakko-odotuksin. Lukupiirin vakiovieras teatterintekijä ja kirjailija Juha Hurme oli lähestulkoon seonnut romaanista. Hieman minua ihmetytti. Tuulen viemäähän on yltiöromanttinen ja siirappinen rakkaustarina. Jonkinlainen ylipitkä kioskikirja, jossa mausteeksi on kevyttä historiallista viitekehystä. Vähänpä tiesin.

Päähenkilönä seikkailee nainen, joka on häikäilemätön, laskelmoiva ja tolkuttoman itsepäinen

Tuulen viemää -romaani on järisyttävän upea feministinen pamfletti. Scarlett O’Hara on yksi kiinnostavimpia naispäähenkilöitä kirjallisuuden historiassa. Ja nyt kirjoitan tarkoituksella naispäähenkilöstä, koska juuri siitä Scarlettin kiinnostavuudessa on kyse. Romaani on kirjoitettu vuonna 1936 ja sen päähenkilönä seikkailee nainen, joka on häikäilemätön, laskelmoiva ja tolkuttoman itsepäinen. Hän on aggressiivinen, alkoholisoituva eikä hän halua lapsia.

Vaikka Scarlettille on kirjoitettu lähes kaikki ne “synnit”, joita naisella ei perinteisesti toivottaisi olevan, hän onnistuu menestymään. Scarlett kohtaa elämässään vastoinkäymisiä, mutta niiden ei korostetusti osoiteta johtuvan näistä hänen “epänaisellisista” piirteistään. Usein vanhemmassa kirjallisuudessa Scarlettin kaltaisten naisten kohtalona on tyyntyä, kasvaa ja kehittyä - joko rakkauteen tai äitiyteen - tai vaihtoehtoisesti tulla hulluiksi, kuolla tai ajautua prostituutioon. Margaret Mitchell jättää Scarlettinsa kirjan lopussa yksin, mutta ei suinkaan lannistetuksi. Onhan huomenna uusi päivä!

Harva meistä todellisuudessa on kiiltokuvamainen Melanie, joka asettaa aina toiset etusijalle

Helen Taylorin tietoteoksesta Tuulen viemät (Vastapaino 1992) selviää kiinnostava fakta. Kun Tuulen viemää-romaanin vastaanottoa on tutkittu, on huomattu, että 1950-luvulla naislukijat ihailivat romaanin henkilöistä eniten Scarlettin kälyä, hyveellistä Melanieta. Kuitenkin 1970-luvulta saakka naislukijat ovat pääsääntöisesti samaistuneet Scarlettiin.

Mielestäni Scarlettin hienoimpia piirteitä on se, ettei hän missään nimessä ole kovin miellyttävä persoona. Mikä tahansa koettelemus Scarlettia kohtaa, hän ajattelee aina ensin itseään: omia sijoituksiaan, kotiplantaasiaan Taraa, omaa ulkonäköään ja mahdollisuuksiaan hauskanpitoon. Se on raivostuttavaa, mutta samalla äärimmäisen samaistuttavaa. Niin kai me kaikki jossain määrin teemme - toiset vaan peittävät sen paremmin, ehkä myös itseltään. Harva meistä lopulta todellisuudessa on kiiltokuvamainen Melanie, joka asettaa aina toiset etusijalle ja jaksaa ajatella kaiken maailman scarleteista aina vain pelkkää hyvää.

Tuulen viemää-romaanin hehkuttaminen on väkisin vähän kiusallista

Uljaan feminisminsä lisäksi Tuulen viemää on varsin vetävä kirja. Se tarjoaa kiinnostavan, joskin hyvin vahvasti näkökulmitetun kuvan tiettyyn aikakauteen Yhdysvaltojen historiassa. Juoni etenee kuin jenkkien voitto sisällissodassa - vääjäämättömästi ja välillä rajustikin. Tuulen viemää-romaanin hehkuttaminen on kuitenkin väkisin vähän kiusallista. Se on lennokasta ja koukuttavaa luettavaa sekä järisyttävän feministinen, mutta samaan aikaan se on järkyttävän rasistinen.

Monen vanhemman teoksen rasistisuuden kanssa voi vedota siihen, että se aika nyt oli sellaista. Peppi Pitkätossussa puhutaan neekerikuninkaasta, koska siihen aikaan se oli neutraali sana. Tuulen viemää -romaanin kanssa tällainen pehmittely ei oikein onnistu.

Toki siinäkin sanotaan neekeri. Sana esiintyy lähes joka sivulla. Vei useamman sata sivua, ennen kuin totuin siihen. Alkupuolella romaania tuntui jokaisen n-sanan kohdalla, kuin joku olisi läpsäissyt lukiessa kasvoille. Rasistisen romaanista tekee kuitenkin se, miten mustiin romaanissa suhtaudutaan. Rasismi on syvällä tekstin pohjarakenteissa, eikä sitä saa sieltä millään selityksillä pois.

Ovathan he miehiä, etelävaltiolaisia ja valkoisia

Romaanin henkilöhahmot ilmaisevat halveksuntansa mustia kohtaan avoimesti: orjia haukutaan typeriksi, laiskoiksi ja rumiksi. Toistuvasti kuvaillaan “neekerien kimeää naurua” ja ärsyttävän kovaäänistä puhetapaa. Scarlettin kerrotaan katsovan inhoten “apinamaisiin silmiin”. Romaanissa esiintyy kahdenlaisia mustia. Heidät kuvataan joko uskollisiksi ja lempeiksi, mutta samalla yksinkertaisiksi ja humoristisiksi hahmoiksi tai sitten epäluotettaviksi ja röyhkeiksi, vapautettuna vaaralliksiksi olennoiksi.

Silmiinpistävää Tuulen viemää -kirjassa on myös Ku Klux Klanin hiljainen ihannointi. Vaikka Scarlett suhtautuu miehensä osallistumiseen klaanin toimintaan kielteisesti, tämä tuntuu lähinnä johtuvan siitä, että Scarlett pelkää sen aiheuttavan hankaluuksia hänen liiketoiminnalleen. Sen sijaan Scarlettin ystävätär pitää miesten osallistumista itsestään selvänä - ovathan he miehiä, etelävaltiolaisia ja valkoisia.

Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että voin niin monista asioista olla Scarlettin kanssa eri mieltä

Rasismin räikeä läsnäolo oikeastaan kumoaa aiemman väitteeni siitä, että Tuulen viemää olisi feministinen teos. Siinä on vahva ja poikkeuksellisen raikas naiskuva, mutta ainakaan nykyään vallalla olevan, kaikenlaista tasa-arvoa korostavan intersektionaalisen feminismin ajattelutavan mukaan se ei voi olla feministinen teos. Pitäisikö Tuulen viemää rasismin takia jättää lukematta?

Tuulen viemää pitää lukea! Olen varma, että Margaret Mitchell ei ajatellut kirjoittavansa rasistista teosta, vaan luultavasti päinvastoin. Hänhän nimenomaan kuvaa romaanissaan myös sympaattisia ja uskollisia mustia - sellaisia kuin Mammy, jonka luokse Scarlett romaanin viime riveillä kaipaa.

Nykylukijalle juuri tämä seikka tarjoaa tarkan kurkistusikkunan rakenteellisen rasismin maailmaan. Aikaan, jolloin rasismi oli niin syvällä asenteissa, että se oli jollain tavalla itsestään selvää ja kyseenalaistamatonta. Aikaan, josta me vasta hitaasti pyristelemme irti. Minut siihen maailmaan kurkistaminen pakotti väittämään vastaan. Vaikka rakastan Scarlett O’Haran hahmoa, olen onnellinen ja ylpeä siitä, että voin niin monista asioista olla hänen kanssaan eri mieltä.

Margaret Mitchellin Tuulen viemää Yle Radio 1:n Lukupiirissä lauantaina 4.5. klo 19. Radionkuuntelijoiden kanssa kirjasta keskustelevat teatterintekijä ja kirjailija Juha Hurme sekä kirjailija Siri Kolu. Lähetyksen toimittaa Kaisa Pulakka. Puhelinnumero suoraan lähetykseen on 09-144800 ja WhatsApp viestin voit lähettää numeroon 044-5144800. Lukupiiriin voi osallistua lähetyksen aikana myös verkkokeskustelussa osoitteessa yle.fi/Lukupiiri tai yle.fi/kirjat. Verkkokeskustelua vetää toimittaja Jani Tanskanen.