Hyppää pääsisältöön

Ilkeä työnantaja, perunat ym., meikkaamisesta sekä naisten kuororuikututtamisesta, jne.

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Ylen surullisen hahmon ritari, heh heh. Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Ilkeä työnantaja, perunat ym., meikkaamisesta sekä naisten ruikuttamisesta, jne.

Jos valittaisiin tahattomasti työnantaja, ja olisikin se syntymä-ilkeä. Eikä kukaan arvaisi, miten pitkälle se voi mennä. Alkaisi töihinmeno muuttua pieleen menoksi jo ennen ovesta sisään menoa.

Olisi perjantai, ja laitattanut edellisenä yönä sellaiset portit se uusi työnantaja, että alamaiset joutuvat hapuillen kulkemaan pilkkopimeää, jyrkästi ylöspäin nousevaa, mutkittelavaa käytävää pitkin yksin, ja sitten kompurointikäytävän lopussa on UV-”mustavalolampulla” valaistu eteinen jossa lukittu ovi, ja ovipuhelimen nappi, ja sellainen peltinen, rei’itetty ovipuhelimen kaiutinritilä, jollaisesta yleensä kuuluu vahtimestarin ääni kun nappia painaa.

Niin tässä tapauksessa olisikin rakennuttanut se ilkeä siten, että ritilästä suhahtaisi ensin eetteriä, ja sitten ritilästä alkaisi pursuta jauhelihaa.

Eetterin huumaavan vaikutuksen takia työläinen luulisi seonneensa, kun ensin humahtaisi päässä ja sitten ihan selvästi näyttäisi, että ovipuhelimen ritilästä tulee jauhelihaa kilokaupalla.

Ja alkaisi paniikissa riuhtoa ovea kahvasta auki se työläinen, ja äkkiä ovi putoaisikin auki sisään- ja alaspäin, niin että työläinen kaatuisi silmälleen ja pudota pätkähtäisi mahalleen yhtiön eteiseen.

Siinä vetäisi naama sinisenä, palleaansa pidellen henkeä hyvän aikaa, tähdet silmissä pyörien.

Mutta sitten taas tulisi jostain eetteriä, ja eetterihumauksen jälkeen mustapuikuiset, eläinnaamariset työnantajan naamiointikätyrit pakkomeikkaisivat työläisen irvokkaasti ja käyttäen meikkaus-ainetta ja tehosteita ja partaliimaa ja höyheniä ja pölynimuripussien nöyhtää ja koirankarvoja kohtuuttomat määrät.

Saattaisi yksi työläinen tulla meikatuksi aivan paholaisen näköiseksi, toisella näyttäisi olevan silmä mustana, käsi paketissa ja ”katkennut puukonterä” törröttämässä ”verta” valuvasta ohimosta, kolmannella kyitä tukassa, tai sammakoita ja käpyjä.

Miehiltä revittäisiin housut ja tilalle jalkaan ujutettaisiin ja nyhdettäisiin sukkahousut, ja vielä löträttäisiin sukkahousut partaliimalla vyötäröstä, polvitaipeista ja jalkapohjista kiinni, niin että niitä ei saisi pois jalastaan millään ilveellä.

Ja joillekin naisille laitettaisiin pellehousut, ja sääret kipsattaisiin ja kipsien jatkoksi asennettaisiin ”puujalat”, ja väkisin pystyynnostettuna, pitkillä puujaloilla huojuen joutuisi pelleksi meikattu nais koikkelehtimaan kohti omaa työpistettään.

Mutta kaikista työpöydistä olisi eripituisettu jalkoja, niin että pöydät keikkuisivat ja tavarat pyöriä rallattelisivat pöydältä lattialle.

Työtuolit olisi viety pois, ja niiden tilalle olisi joka työpisteeseen laitettu ylösalaisen U:n mallinen, teräväreunainen rautakaari, niin että työtään ei voisi tehdä seisten, vaan pitäisi olla hirmu matalasti sen teräskaaren alla kumarassa ja pää ikävästi takakenossa että edes vilaukselta näkisi pöydällään olevat paperit, kun pöytä ulottuisi leukaan asti.

Ja kun joku avaisi kopiokoneiden paperivaraston oven, sieltä alkaisi valua varpaanvälijuustoa ja kuulalaakeri- ja marmorikuulia lattialle.

Hyvin pian huoneessa ei enää voisi kulkea edes kahta metriä, liukastumatta keltaiseen, valuvaan haisujuustoon tai kivikoviin kuuliin.

Tunnolliset työläiset ajatteisivat työnantajan vain kokeilevan heidän uskollisuuttaan ja koettaisivat saada työtä tehdyksi, niin silloin alkaisi kuulutuskaiuttimista kuulua hirveän kovalla äänellä räikeää torvimusiikkia, joka välillä loppusi kuin seinään.

Sitten tulisi hyvin hiljaista linnunlaulua, ja kun sitä herkistyisi kuka kuuntelemaan, niin meinaisi siltä maha mennä kuralle, kun linnunlaulun kesken kuuluisi täysillä tykinlaukaus, rääkäisy, ja sitten saksalaista punk-musiikkia, ja lopulta räimettä kun valtavaa metallista höyrykattilaa katkaistaisiin rälläköimällä ja viilaamalla kuudenkymmenen metallimiehen voimin.

Ja yhtäkkiä rakennuksen jäähdytys ja tuuletus alkaisi paahtaa ylikierroksilla, kunnes toimistossa olisi kolmekymmentäkahdeksan astetta pakkasta ja yhdeksän Beaufortin tuuli ulvoisi ja paiskoisi papereita ympäriinsä. Juoma-automaatin vesipullo halkeaisi päksähtäen, singoten jääšrapnellia joka suuntaan; onneksi tappamatta ketään.

Ja keskusradiosta soisi korvia särkevän kovaa kolmen tahdin pätkä imakkaa klarinettipolkkaa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Gorillan tai paholaispukin näköiseksi pakkomeikatuilla nais-konttoristeilla olisi pölyimurinnöyhtäturkki vitivalkoisena jäästä ja lumesta, ja hengityksen kosteus synnyttäisi jääpuikkoja kulma- ja sierainkarvoihin.

Jotkut pakkosukkahousutetut miehet hakisivat työpöydän alta sääsuojaa, mutta lattia työpöydän alta olisi salaa päällystetty hiekkapaperilla ja pikkusormen pään kokoisilla minisepelikivillä, niin että sukkahousut repeäisivät siinä heti, ja olisi sietämätöntä olla pöydän alla polvillaan pakkasviimalta suojassa hetkeäkään, koska kivet painaisivat polviin ja sääriluuhun niin ilkeästi.

Jotkut naiset hakeutusivat vessaan suojaan. Mutta pian sieltä kuuluisi rääkäisyjä ja kiroilua, koska vessan rengas antaisi sähköiskuja joiden voimakkuus kasvaisi sitä mukaa, mitä pidempään pöntöllä sinnittelisi.

Ja toisissa kopeissa sähköiskut taas alkaisivat täysillä, mutta jos kykenisi istumaan paikallaan kauheista sähkötäräyksistä huolimatta, sähköiskujen voima vähitellen pienenisi.
Mutta sitten sykli alkaisi taas alusta!

Naistenvessan kuumavesihana tavallaan toimisi, tosin sieltä valuisi kihisevää, outoa lötjää, joka vaikuttaisi kiehuvalta räältä ja rikkihapolta.

Miesten vessan oven takana olisikin pelkkä syvä, musta, pilkkopimeä kuilu, ja sen pohjalta kuuluisi korinaa ja välillä haitarinsoittoa, ja taas korinaa, ja ääntä, kun hyvin pitkää veistä teroitetaan.

Silloin miesten kesken äkkiä supatellen tuumattaisiin, että ehkä työnantaja armahtaisi, jos lähetetään isoimmalla hissillä kerralla kaikki naiset isona jeremiadikuorona ruikuttamaan armoa ja pyytämään työnantajalta ainakin joitakin muutoksia olosuhteisiin.

Mielessä kävi myös, että jos työnantaja leppyykin vain ihmisuhreista, kannattaa lähettää sinne varalta naiset ensin. Sitäpaitsi naiset osaavat paremmin laulaa kylmiltään - ja kuorona - eli oli loogisestikin järkevintä lähettää justiinsa naiset matkaan ensin!

Vilusta hytisten odotettiin nais-valitusvirsilähetystön paluuta hissin luona, hypäten aina kun jostaisin sisäkaton kattoritilän takaa yllättäen kuului pistoolin laukaus ja kuula sirahti korvan juuresta ohi.

Ja sitten hissi tulisi takaisin, hissikello sanoisi ”Pim!” ja ovet avautuisivat.

Hississä olisi melkein kaksitoistatuhatta kiloa perunoita ja vyörynä ne hautaisivat hissiä odottaneet miestyöläiset.

Perunoiden seasta myös kaivautuisi ulos armoa anomaan lähteneet naiset: nämä olisi työnantajan toimistolla pakolla puettu pulleiksi kanoiksi ja sioiksi, sika- ja kananaamarit naamalle liimattuina, koko kroppa höyhenin peitettyinä ja osa vielä tahkeaksi tervattuina.

Naamareita ja eläinasuja ei uskallettaisi repiä irti, kun ne tuintuisivat olevan ihoon asti liimalla hitsattu.

Silloin kääntyisivät asetukset ilmastoinnissa, ja puhaltimet alkaisivat huokua 72-asteista ilmaa maksimipuhalluksella.

Jo muutaman hetken perästä lattiasta tulisi kuuma, liukas varpaanvälijuusto-peruna-kuulamiinakenttä, ja läkähtymäisillään olevat työläiset liukastelisivat ja konttaisivat silmät sirrillään, kun koko ajan valuisi hiki silmiin ja kirvelisi ihan sikana ja lattia polttaisi.

Ja silloin paljastuisi, että lattiassa on kohtia, joista saa tömäkän sähköiskun, ja sähköiset kohdat vaihtavat paikkaa koko ajan.

Niinpä juustovellissä koikkelehtivat tai konttaavat työläiset tämän tästä ulahtaisivat ja tekisivät mitä ihmeellisempiä sähköiskunvälttö-hätä-loikkauksia ja vaakapiruetteja.

Viimein - tuntien kuluttua - sähköiskut loppuisivat ja kaikilla lennähtäisivät kädet korville, kun valtamerilaivan puolitoistametrinen painetorvi ärjäisisi ja huutaisi työpäivän loppumisen merkiksi.

Ulko-ovelle mennessä olisi viestitaulussa pieni lappu, jossa sanottaisiin ”Tästä ei sitten puhuta - tai nirri...!”

Katse maassa, apeasti astuen työläiset hoippuisivat konttorista parkkipaikalle ja pyöräkatokselle, ja suuntaisivat kotiinsa, kuka minkinlaisessa hirveässä pakkomeikissä ja irvokkaassa asussa.

Viikonloppu olisi välissä, sitten olisi seuraava työpäivä.

Kovin sekalaisin ajatuksin lähtisi työläistö viettämään viikonloppuaan.

Työnantajan toimistossa sälekaihdin raottuisi hiukan, ja vain lievästi kiinnostunut ilkeän työnantajan silmäpari katsoisi kotiin lähtevää työntekijäjoukkoa.

”Alku aina hankala, ahkera se voiton saa!” sanoisi työnantaja itsekseen.

Ja lähtisi viikonlopun viettoon, hänkin. Fenkolia ja aniksensiemeniä oli puoliso muistuttanut pitävän ostaa. Sekä sudin, jolla paistiin voi lientä aina välillä valella. Se oli eri kivaa, valelu!

Keskustelu sulkeutuu 4.6.2019.
Keskustele

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat