Hyppää pääsisältöön

Kupu-Onnela, ja muita pieniä ja osin vääriä ajatuksia helposti liikuttuvien, sekä pedanttien iloksi

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Ylen surullisen hahmon ritari, heh heh.. Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Kupu-Onnela, ja muita pieniä ja osin vääriä ajatuksia helposti liikuttuvien ja pedanttien iloksi

Jos joku taivuttaa sanaa ”eka” siten, että eka, e’empi, e’in, niin jo ilahtuu pedantti, että ei voi nuin tehdä!

Saattaa olla se e’emmän ja e’immän näkeminen mielenkiintoisin ja paras asia mitä pedantille sinä päivänä koituu.

Ja se ean taivuttaja ilahtuu aina kun näkee jossain ean-koodin*, sillä se muistuttaa häntä siitä, kun hän e’immän kerran väärintaivutteli ean.

( * ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/EAN-13 )

Ja sitten toinen, ihan eri mielle. Tämmöinen:

Koiranomistajalla jos olisi kotonaan portaat, ja olisi yksi porras maagis-sellainen, että jos sille portaalle osuu yhtä aikaa omistajan jalat ja koiran etutassut, niin silloin vaihtuvat koiran ja omistajan mielet keskenään.

Ja osuisivat samalle portaalle omistaja, ja koira.

Ja humpsis vain, vaihtuisivat koiran ja omistajan mielet päikseen!

Omistajalla nyt koiran juonet, ja koiralla omistajan.

Heh, miten koira ilahtuisi yllättäen saamastaan luku- ja muista ihmistaidoista, ja luettuaan päivän lehden etusivun se istahtaisi löhösohvaan katsomaan saippuasarjoja. Tämän takia siis istuu ihminen aina sohvalla!

Omistaja puolestaan hätkähtäisi aistiessaan tuhatkertaisesti entistä laajemman ja syvällisemmän hajujen maailman. Linja-autoaseman nakkikioski tuoksuu tänne asti!

Ja entäs kaikki ruokakauppojen, peltojen, kellareiden, ullakoiden, jalkakäytävien ja lyhtypylväänjuurten ja ihmisten vaatteiden tuoksisinfoniat! Ou jee!

Nenä meinaisi omistajalta rohtua, kun hän touhukkaasti tuhisten nuuhkisi asunnon mielenkiintoisimpia kolkkia, ja välillä katselisi pää kallellaan keittiön ikkunan ulkopuolella ikkunalaudalla kävelevää muurahaista hartaana ja rentona.

Mutta koira sen sijaan vierastaisi teleision mainosten, saippuasarjojen ja radion ja lehtien syytämää informaatiotulvaa, niin että ennen pitkää se houkuttelisi omistajansa sille portaikon maagiselle portaalle, niin että mielet vaihtuisivat taas päikseen: Da-humps!

Sellainen onnellinen loppu sillä asialla! Kiitollinen mieli siitä kaikilla asianosaisilla.

Entäs sitten Kupu-Onnela.

Muudaana aamuna kun heräisivät ihmiset, kuka mihinkin aikaan, niin varsin pian huomaisi jokainen, että itsen kropasta puuttuu noin kymmenen senttiä navan yläpuolelta alkava, ja noin kymmenen senttiä navan alapuolelle ulottuva siivu tai ”kiekko”. Napoineen kaikkineen puuttuu se nyt.

Kokovartalopeiliin kun katsoo, niin mahan kohdalla siis vain tyhjää. Ei mahakupua kellään, koko maailmassa.

Eikun presidentti televisiossa rauhoittamaan kansaa, että ”On ryhdytty kupu-ongelmassa kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin”.

Mutta kun toimittaja kysyisi, että millaisiin toimenpiteisiin, niin presidentti olisi hyvin pitkään hiljaa, ja katselisi kynsiään, pyörittelisi peukaloitaan, ja sanoisi sitten alakuloisella äänellä, ”Ei puhuta siitä jooko.”

Taitavasti olisi aseteltu presidentti kuvan alaosaan siten, ettei näkyisi että myös presidentistä puuttuu siivu.

Pitkään aikaan ei missään tapahtuisi mitään erityistä, ja monet olisivat onnellisia, kun painaisivat nyt vähemmän.

Ja vaateteollisuus piristyisi, ja myös ilmestyisi kiinnostavia bikineitä ja uima-asuja, joista osa peittäisi kropasta puuttuvan palan, osa taas korostaisi sitä.

Mutta monet ihmiset, jotka olisivat tottuneet torkkumaan kädet mahan päällä ristissä, eivät saisi torkutuksi, kun ei olisi mahaa tukena. Ja harmittaisi monia muitakin palan puutunta.

Sitten eräänä iltapäivänä ilmestyisi peltoaukealle ennenäkemätön rakennelma, kuin valtava sieni, jonka jalan halkaisija olisi tyvestä kolmesataa metriä, korkeus yli kilometrin, ja varren päässä olisi hiukan litistyneen pallon mallinen, ällistyttävän suuri ja pullea sienen ”hattu”; sisältä ontto.

Sienirakennelman jalan alaosassa olisi kaarikäytävä, jonka yläpuolella kyltti, ”Kupu-Onnelaan”.

Sinne kaikki nyt säntäämään! YOLO!

Kunnes presidentti heristäisi etusormea televisioruudun alaosassa, että ”Nyt nätisti ja rauhallisesti, ja vasta omalla vuorolla”.

Ja holtillisesti nyt menisivät kaikki sisälle sieneen, ja kapuaisivat kierreportaita tai liukuisivat sienen jalan sisällä risteileviä liukuportailla ylöspäin.

Matkan varrella olisi kanttiineita, einestarvikekylmiöitä ja pieniä keittiöpisteitä, vessoja, välipala-automaatteja ja lastenhoitohuoneita sekä nukkumalavereita, jotta matkan varrella voisi rupatella, tehdä ruokaa, levätä ja niin edelleen.

Lopulta oltaisiin yli kilometrin korkeudessa, ja siellä, sienen valtavassa, avarassa ja muuten tyhjässä hatussa leijailisivat painottomina, pienessä liikkeessä pyörien kaikkien ihmisten kropasta puuttuvat maha-siivut.

Kaikki maailman mahakuvut siellä hitaasti toisiinsa törmäämässä, poukkoilemassa ja huoletonna lillumassa kuin Epikuroon lauman rasvatut porsaat!

Näky muuten ihana, mutta päällimmäisenä huoli, miten tuolta kuinkaan, ikänä oman rakkaan mahakiekkonsa löytää.

Vaan olikin hyvin järjestetty se maha-asia!

Jokainen maha tunsi pienenpientä vetovoimaa omistajaansa kohtaan. Ja kun íhmiset rytkyttivät ja veuhtoivat itseään siellä painottomuudessa kohdasta toiseen, niin ennen pitkää kukin näki, miten oma, tuttu mahakupu alkoi ”valua” itseä kohti, ja lopulta loksahti paikalleen.

Jei!

Ja kun mahakupu oli omistajaansa kiinnittynyt, painottomuus eheytyneen ihmisen kohdalla hitaasti ehtyi, ja pikkuhiljaa lellui entiselleen, mahalliseksi palautunut ihminen sienen jalkaa alas, ja pömpsähti kaarikäytävän ovesta ulos takaisin tavalliseen maailmaan.

Kyllä oli kiitollinen olo! Ja olipa sentään huima seikkailu, meillä kaikilla! Kelpaa muistella tätä näiden!

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat