Laura Friman
Yle
Valmistaudun kuolemaani. Vain toinen lentopelkoinen ymmärtää, että tämä ei ole dramaattinen, vaan realistinen lausunto: yhdentoista kilometrin korkeudessa matkustaminen on sairasta, luonnotonta ja hengenvaarallista, piste.
Kone kolistelee kohti kiitorataa ja puristan lentoyhtiön asiakaslehteä käsissäni niin kipakasti, että hikiset kämmeneni liimautuvat siihen kiinni. Kun moottorit alkavat huutaa, luen satunnaista artikkelia kuin viimeistä päivää, sillä tämä on viimeinen päiväni, ja tämä on viimeinen lehtijuttu, jonka tulen koskaan lukemaan. Hyvästi.
Kymmentä minuuttia myöhemmin nousukiito on ohi ja yllättävää kyllä, lentokone ei ole räjähtänyt. Sen sijaan olen juuttunut asiakaslehtijuttuun, jonka piti olla viimeiseni. Se kertoo firenzeläisestä kirjakaupasta, joka satsaa ylevästi paketoituun ”holistiseen asiakaspalveluun”. Elena Molini kertoo pitävänsä kirjallisuutta lääkkeenä ja lupaa tarjota asiakkailleen täsmäreseptin – eli sopivan kirjan – kunkin kävijän vaivaan tai toiveeseen.
Sanokaa minun sanoneen, että suunnistusta aletaan pian pitää kuratoituna metsäkävelynä.
Kirjallisuuden mielenterveyttä tukeva vaikutus on tutkittu juttu, joten Samolin liikeidea ei sinänsä ole huuhaata. Ennen kaikkea se kertoo kuitenkin eräästä räjähdysmäisestä trendistä.
Vouhotamme kulloinkin yhdestä autuaaksi tekevästä asiasta, joka pelastaa terveytemme, kulttuurimme ja ihmiskunnan. Sitten unohdamme sen. Lehtikaalit on syöty, crossfitit jumpattu ja podcastit julkaistu. Nyt tehdään sitä, mitä Elena Molini tekee pienessä kirjakaupassaan: kuratoidaan.
Siinä, missä yhdistin elämäni ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta kuratointi-termin ainoastaan taidemuseoihin, termi linkittyy nyt ihan kaikkeen. Kuuntelen kuratoituja soittolistoja, selaan kuratoitua tv-sarjasuosituslistaa suoratoistopalvelussa ja harrastan eräänlaista kuratoitua deittailua Tinderissä.
Tämä on vasta alkua. Sanokaa minun sanoneen, että suunnistusta aletaan pian pitää kuratoituna metsäkävelynä. #jukolanviesti voi olla ensi vuoden muodikkain hashtag.
Kuratoinnin viehätys on ilmeistä 2020-luvun kynnyksellä. Maailmassa, jossa on tarjolla yhtäkkiä ihan kaikkea, suurinta luksusta on tietysti sen vastakohta: se että valinnanvarasta karsitaan valtaosa pois.
Kuka haluaa enää syödä paikassa, joka tarjoaa yli kolmea pääruokaa?
Tiivistä, kavenna, kohdista, räätälöi, etsi, löydä. Se on vapauttavaa ja inspiroivaa ja palauttaa elämyksellisyyden niin rahan kuin kulttuurin kuluttamiseenkin. Esimerkki jälkimmäisestä on Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi, jonka ylellinen ulottuvuus kumpuaa sen maltillisen matalista hyllyistä: puhutun ja vetovoimaisen kulttuurilaitoksen vahvuus ei olekaan rönsyilevä ja obskuuri, volyymillään kilpaileva kokoelma, vaan tiukasti rajattu valikoima hittejä.
Ja tyhmempikin tietää jo, että ravintolan taso korreloi ruokalistan pituuden kanssa. Kuka haluaa enää syödä paikassa, joka tarjoaa yli kolmea pääruokaa?
Hei, Laura! Tässä viisi vaatetta, joista saattaisit pitää. Vaateverkkokaupan sinutteleva sähköposti saa mielihyväkeskukseeni eloa. Olen tilannut samasta osoitteesta aiemmin treenitrikoot ja juhlamekon, joten putiikissa päätellään, että saattaisin innostua vaikkapa sporttibrändin rennosta mekosta.
Ihanaa, ehkä toden totta olen tällainen ihminen! Inboxiini tungettu kuvakollaasi on räätälöity juuri minua varten. Se luo välittömästi illuusion siitä, että minua ei lähesty botti vaan joku ihana Kim tai Robin, joka on käsin poiminut minulle ehdotuksia vaatelafkan katalogista. Tai siis: kuratoinut.
Järjen tasolla tiedän, että minua höynäytetään. Tunnepuoli kehrää, että olen tullut nähdyksi. Yksilöllisyyteni on tunnistettu ja tunnustettu.
Pseudokuratoinnin demonisointi on työlästä, kun temppu vetoaa primitiisivimpiin tunteisiimme. Ostoskoriin, klik! Algoritmi, ota rahani.
