Miira Luhtavaara tutkii runokokoelmassaan perheenjäsenten välisiä suhteita ja äitiyden ristiriitaisuutta. Vanhemmuudesta puhutaan usein moralisoivasti ja kaupallisuuden ehdoilla. Runoudessa on mahdollista luoda uudenlaisia puhetapoja. Sinusta roikkuu valoa on ehdolla Ylen Tanssiva karhu -runouspalkinnon saajaksi.
Miira Luhtavaaran toinen runokokoelma alkaa kuvalla, jossa isä kannattelee käsillään uimaan opettelevaa lasta. Ensin isän kädet, sitten kellukkeet. Lopulta pelkkä vesi, sen pinta ja läpinäkyvyys, valo joka kantaa, jos sen potkii rikki.
Kokoelman keskiössä on perhe, johon tässä tapauksessa kuuluvat äiti, isä ja lapsi. Runot käsittelevät vanhemman ja lapsen välistä suhdetta, vanhempien keskinäistä intiimiä suhdetta ja äitiyden ristiriitaisuutta.
Kokoelman nimi Sinusta roikkuu valoa on rivi yhdestä kokoelman runosta.
– Tässä on paljon ihmisten ripustautumista ja roikkumista. Ajattelen, että se on myös rakkauden kuva, Miira Luhtavaara sanoo.
Perheenjäsenten välinen rakkaus, riippuvuus ja irti päästäminen ovat teemoja, joita kokoelman runot käsittelevät. Luhtavaaran runot eivät kuvaa lapsiperheen prisma-arkea, vaan liikkuvat pikemminkin aistien ja alitajunnan maailmassa. On rakastelusta rentoja nilkkoja, muisto siitä, miltä kreppirauta tuntuu päänahassa - kuuma ja onnellinen samaan aikaan - ja uni, jossa loskaa sataa aivoihin.
Kirjoittaessa olen täysin vapaa.
Luhtavaaran assosiatiiviset ja kielen rajoja koettelevat runot saavat yleensä alkunsa tajunnanvirtatekniikalla.
– Alussa on vain tyhjä paperi, johon puran päässä liikkuvia kuvia ja sanoja. Tuotan raakamateriaalia nopeasti ja ajattelematta. Sitten jätän tekstin odottamaan ja palaan siihen vasta ajan päästä. Muokkaan, poistan ja kirjoitan lisää siitä, mikä tekstissä tuntuu kiinnostavalta.
Kirjoittamisen Luhtavaara kertoo olevan nautinnollista, koska sitä eivät rajoita normaalielämän säännöt.
– Kirjoittaessa olen ennakkoluulottomassa suhteessa maailmaan, itseen ja kieleen. Olen täysin vapaa.
Luhtavaara kiinnostui runoudesta jo lapsena. Kotona vanhemmat lukivat lapsille paljon runoja, Tiitiäisen satupuuta ja Pikku Pegasosta. Niiden maailma oli pienestä tytöstä taianomainen.
Ensimmäiset riimirunonsa Luhtavaara muistaa kirjoittaneensa heti, kun ylipäätään oppi kirjoittamaan. Teini-iässä kirjoittaminen jatkui teatteriharrastuksen parissa, jolloin hän kokeili myös proosaa.
Esikoisrunokokoelma, vuonna 2014 ilmestynyt Ruohikon luut sai alkunsa Kriittisessä korkeakoulussa.
– Tavoitteenani oli julkaista runokokoelma ja Kriittisessä korkeakoulussa sainkin sen hyvään vauhtiin. Silloin tuntui, että panin esikoisteokseen kaikki ideat ja sanottavani. En ollut ollenkaan varma, pystynkö kirjoittamaan enää toista kiinnostavaa kirjaa.
Runossa on mahdollista, että eri tunteet ovat olemassa yhtä aikaa.
Varsinaiselta koulutukseltaan Miira Luhtavaara on psykologi. Runoilijan ja psykologin töitä hän pyörittää rinnakkain.
– Olen kiinnostunut ihmisistä ja ihmissuhteista sekä pintatason alla piilevistä asioista, Luhtavaara miettii ammattiensa yhtäläisyyksiä.
Molemmat ammatit vaativat herkkyyttä ymmärtää asioita ja tunteita, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, päällekkäin ja solmussa. Psykologina vastaan tulee usein kuitenkin kielen rajallisuus.
– Arkikielessä asiat on usein joko-tai ja etenevät lineaarisesti. Runoudessa kielen rajoja voi rikkoa. Runossa on mahdollista, että eri tunteet ovat olemassa yhtä aikaa. Rakkaus ja vieraantuneisuus tai herkkyys ja määrätietoisuus ovat samanaikaisia kokemuksia.
Kirjoittamalla pääsee käsiksi tasoon, joka lymyää arkitodellisuuden takana.
– Se on taso, johon voi olla aktiivisessa suhteessa kielen kautta. Runoissani kieli on usein vasta menossa jotakin kohti ja vähän vinksallaan, koska se ei ihan tavoita sitä, mitä haluaisi. Kieli hakee ja koettaa kommunikoida. En minä itsekään aina tiedä kaikkia merkityksiä runojeni kielen taustalla.
Vanhemmuus on aihe, johon liittyy paljon kaupallista ja moralistista puhetta.
Luhtavaaralla ajatus aiheesta ja kokonaisuudesta muotoutuu vasta kielellisen tutkimusmatkan aikana. Sinusta roikkuu valoa -kokoelman kohdalla hän tiesi kuitenkin alusta alkaen, että tulisi käsittelemään perhettä ja vanhemmuutta.
Taustalla vaikutti oma elämäntilanne, sillä Luhtavaara oli kokoelmaa kirjoittaessaan juuri tullut äidiksi. Myös työssään psykologina hän on paljon tekemisissä lasten kanssa.
– Lapsen puhe ja kieli oli ympärillä, kun lähdin kirjoittamaan. Toisaalta runoissa on kysymys myös siitä, miten lapsen saaminen ja lapsen läsnäolo muuttaa suhdetta maailmaan.
Runoissa äiti ja lapsi ovat toisissaan kiinni, mutta harjoittelevat irti päästämistä. Äiti kaipaa omaa, yksityistä tilaa. Luhtavaaran runoissa puhuu “äitihenkilö”, joka vetäytyy vessaan lukemaan vettyneitä naistenlehtiä saavuttaakseen hetkeksi oman rauhan. Tilanne lienee tuttu monelle pikkulapsen vanhemmuuden kokeneelle. Vanhemmuus saattaa tuntua aiheena puhkikuluneelta, koska siitä puhutaan paljon. Suurin osa puheesta on lopulta varsin kaavamaista.
– Usein puhe on moralistista, siinä leijuu sellainen sävy, että olisi olemassa jotain oikeita vastauksia ja oikeita tunteita, joita kuuluu tuntea. Vanhemmuutta määrittää myös kaupallisuus, mainokset hyödyntävät aiheen tunnepitoisuutta ja vahvistavat stereotypioita. Myös populaarikulttuurissa toistetaan ennalta tuttuja tarinoita, Luhtavaara sanoo.
Siksi vanhemmuudesta tarvitaan myös runoutta.
– Se on niin tärkeä aihe, että sitä pitää lähestyä monista näkökulmista. Runous voi tuottaa vaihtoehtoista kieltä perinteisten, ennalta tuttujen puhetapojen ja toisteltujen hokemien rinnalle.
Miira Luhtavaara s. 1983
Helsinkiläinen runoilija ja psykologi.
Esikoiskokoelma Ruohikon luut (Teos, 2014) voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas.
Miira Luhtavaaran teos Sinusta roikkuu valoa (Teos, 2019) on ehdolla Ylen Tanssiva karhu -runouspalkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikolla 3.7. 2019. Palkinnosta kisaa yhteensä kuusi uutta runoteosta.
Raadin perustelut: Luhtavaara Miira: Sinusta roikkuu valoa (Teos)
"Perhe etsii muotoaan Miira Luhtavaaran teoksessa Sinusta roikkuu valoa. Äitiys on ristiriitaista, lapsi on muuttanut seksuaalisuuden olemusta, miten se löydetään uudestaan? Lapselle kehollisuus on yksinkertainen asia, mutta aikuisten on vaikeampi piirtää kadonneita ääriviivojaan uudelleen. Tekijä sanoittaa avoimesti ja ajattomasti lähisuhteiden intiimiyttä, ja tekee hahmojensa kautta tuoreita havaintoja erilaisista tavoista koskettaa. "Nainen kahvilassa rasvaa omia käsiään väkivaltaisesti, kuin kädet olisivat jotakin, mikä täytyy laittaa kuriin. Kurinpito onnistuu. Rasvauksen jälkeen toinen käsi lepää liikkumattomana naisen sylissä, toinen nostaa hallitusti kahvikupin huulille.”
Kulttuuriykkösessä puhutaan Tanssiva karhu -runouspalkinnon ehdokkaista:
