Hyppää pääsisältöön

Chileläisen Alvarezin perheen pakolaisvuosista jäi muistoksi Turun murre – poika Luis palasi asumaan Suomeen

Luis Alvarez vuonna  2016 sekä vanhempiensa ja veljiensä kanssa Turun-kodissaan Varrissuolla 1980. Alvarezin perhe: Luis nuorempi, Rodrigo, äiti Rosa, isä Luis ja Carlos
Luis Alvarez vuonna 2016 sekä vanhempiensa ja veljiensä kanssa Turun-kodissaan Varrissuolla 1980. Alvarezin perhe: Luis nuorempi, Rodrigo, äiti Rosa, isä Luis ja Carlos Luis Alvarez vuonna 2016 sekä vanhempiensa ja veljiensä kanssa Turun-kodissaan Varrissuolla 1980. Alvarezin perhe: Luis nuorempi, Rodrigo, äiti Rosa, isä Luis ja Carlos Kuva: Yle kuvanauha Luis Alvarez,Alvarez,chileläiset,pakolaiset,Turku,2016,1980

Alvarezit pakenivat Chilen syksyn 1973 vallankumouksen jälkeistä kaaosta ja vainoja Suomeen. Viisihenkinen perhe asettui Turkuun yli kymmeneksi vuodeksi, mutta palasi Chileen 1985. Suomeen sydämen siteet luonut vanhin poika Luis muutti kuitenkin takaisin Turkuun opiskelemaan. Perheen vaiheita on tallentunut Ylen ohjelmiin, joissa heitä saatellaan paluumatkalle vanhaan kotimaahan, käydään tapaamassa poliittisesti uudelleen järjestäytyvässä Chilessä sekä kuullaan perheen tarinaa aikuisena Turussa yliopistouran luoneen Luis Alvarezin kertomana.

Tositapahtumiin pohjautuva Invisible Heroes -draamasarja on katsottavissa Yle Areenassa. Elävä arkisto avaa koosteessaan todellisia tapahtumia sarjan taustalla.

Alvarezin perhe: Luis-isä, Rosa-äiti sekä pojat Luis nuorempi, Rodrigo, ja Carlos tulivat Chilestä pakolaisina Suomeen vuosina 1973 ja 1974. Ensin saapui perheen isä joulukuussa 1973, raskaana ollut vaimo Rosa ja pojat Luis nuorempi sekä Rodrigo jäivät vielä Chileen, jossa perheen nuorimmainen Carlos syntyi.

Chilessä Alvarezin perheen isä Luis oli ollut Talaganten kaupungin pormestari. Hänet oli valittu virkaansa kristillisen vasemmiston edustajana presidentti Salvador Allenden sosialismiin pyrkivän hallinnon aikaan. Oikeistolaisen sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen Luis Alvarez vangittiin ja häntä kidutettiin. Alvarez onnistui kuitenkin luomaan yhteyksiä suomalaisiin, saapui Suomeen joulukuussa 1973 ja sai turvapaikan. Muu perhe seurasi Suomeen 1974.

Chilestä saapuneet pakolaiset sijoitettiin aluksi Turun lähelle Auran vastaanottokeskukseen. Myöhemmin Alvarezien arki rakentui Turkuun, josta löytyi opetusta, töitä ja koti Varissuolta. Turussa oli muitakin Chilestä tulleita pakolaisia, ja chileläislapset tulivat suomalaisille tutuksi koulussa.

Alvarezien vanhin poika Luis oli Suomeen saapuessaan 6-vuotias. Matti Ijäksen ohjaamaan lyhytfilmiin Vieras poika (1974) päätyi Turussa toinen Luisiksi kutsuttu 10-vuotias koululainen. Selostajan äänellä kerrotaan Chilen levottomuuksista ja pohditaan, miksi Luisin on ollut pakko jättää kotimaansa ja miten hän viihtyy Suomessa. Lasten TV:ssä ensiesitetty ohjelma rakentaa opettavaisen tarinan ystävyydestä ja chileläisten sopeutumisesta Suomeen.

Alvarezien perheen kuusivuotias Luis-poika aloitti Suomessa koulun alusta, vaikka oli lahjakkaana ja tiedonhaluisena lapsena edennyt Chilessä jo etuajassa kolmannelle luokalle. Koko perhe opiskeli uutta kieltä ja vahva varsinaissuomalainen murre jäi Suomesta pysyväksi muistoksi.

Uuden kielen jälkeen monelle aikuiselle opetettiin uusi ammatti. Taloustieteilijä-isästä tuli Turun kaupungin ATK-suunnittelija. Äiti Rosa Alvarez työskenteli ensin käsityöläismuseossa, missä oppi lisää kieltä. Chilessä Rosa oli ollut opettaja. Hän opiskeli Turussa kasvatustiedettä ja opetti 1980-luvulla latinalais-amerikkalaisille lapsille espanjaa. Alvarezit kertoivat työstään ja elämästän Turussa A-reportaasissa Muukalaisina Suomessa vuonna 1980.

Alvarezit asuivat Turussa yli kymmenen vuotta. Vanhempien kaipuu synnyinmaahansa oli kuitenkin suuri, ja he anoivat useasti paluulupaa vallan kaapanneen kenraali Augusto Pinochetin hallitsemaan Chileen. Kun myönteinen vastaus viimein vuonna 1985 tuli, pakkasivat Alvarezit perheensä ja Suomen-muistonsa. Alvarezin kolmesta lapsesta nuorin Carlos oli Suomeen saapuessaan sylivauva, mutta lähdön alla hän sanoo kuitenkin olevansa sydämeltään chileläinen. Sen sijaan isoveljet olivat Chileen muuttoa vastaan, eikä muuttopäätös ollut vanhemmillekaan lopulta aivan helppo. Mutta vanhemmat puhuivat poikansa matkaan kokeilemaan Chilessä asumista edes yhdeksi vuodeksi.

Paluu muutokseen

Ystävät saattelivat perhettä lentokentällä kesällä 1985. Murheellisin muutosta oli vanhin poika Luis, joka suunnitteli palaavansa Suomeen seuraavana keväänä tyttöystävänsä syntymäpäiväksi. Vanhemmat odottivat paluuta kotimaahansa rauhallisella mielellä, vaikka tulevaisuus olikin epävarma. Poliittinen tilanne Chilessä oli muuttunut 1970-luvusta, mutta oli nyt eri tavoin hankala. Sotilasdiktatuurin alla elävässä Chilessä työttymyys hipoi 30 prosenttia, eikä paluumuuttajillla ollut vielä työtä tiedossa.

Palaan, palaan kotiin
palaan, palaan entiseen

Tulen etsimään lapsuuttani,
joka taakse jäi

Tulen etsimään juuriani,
jotka ovat jossakin

― Rosa Alvarezin laulun sanoitusta Quimantu-yhtyeelle

Alvarezin perheen lentokentälle Suomessa saatellut toimittaja Auli Valpola lähti kolme vuotta myöhemmin 1988 kuvaamaan perheen kuulumisia Chileen. Chile – tämä maa on meidän (1988) kertaa myös Chilen sotilasvallankaappauksen tapahtumat ja Alvarezin perheen päätymisen maanpakoon.

Vuonna 1988 Alvarezit asuvat jälleen vanhassa kotikaupungissaan Santiagon lähellä Talagantessa. Perheeseen on liittynyt isä-Luisin edesmenneen veljen tytär Gabrielle. Veljeksistä nuorin 14-vuotias Carlos jatkaa kouluaan Chilessä. 18-vuotias Rodrigo ja tyttöystävänsä Barbara opiskelevat yliopistoon valmistavia aineita. Rodrigo haaveilee arkkitehdin tai insinöörin ammateista ja ehkäpä myös avioliitosta kasvatustieteiden opiskeluita suunnittelevan tyttöystävänsä kanssa. Veljistä vanhin Luis on muuttanut takaisiin Turkuun opiskelemaan taloustieteitä ja matematiikkaa. Hän viihtyi Chilessä vanhemmilleen antamansa lupauksen mukaisesti reilun vuoden.

Sopeutuminen Chileen vei aikansa myös nuoremmilta veljiltä. Carlos miettii, ettei hänellä ollut oikein mitään mielipidettä paluumuutosta, mutta tuli tietenkin lapsena mukana, kun perhe muutti. Rodrigo oli isoveljensä Luisin tapaan vastustanut muuttoa. Hän oli ajatellut, että palaisi heti 18 vuotta täytettyään takaisin Suomeen eikä halunnut tutustua Chilessä ihmisiin. Mutta kun aikaa kului, hän avautui chileläiselle elämälleen ja sai läheisiä ystäviä. Vaikka muutto pois Chilestä oli poltellut mielessä, tunsi hän nyt haluavansa ja voivansa auttaa Chileä parhaiten asumalla siellä.

Vanhemmat ovat joutuneet myös hakemaan paikkaansa, sillä työn löytäminen on ollut vaikeaa. Rosa Alvarez kertoo, etteivät olisi selvinneet taloudellisesti ilman suomalaisten ystäviensä apua. Saamansa avun kautta Rosa on halunnut tukea myös muita naisia työllistymisessä ja on perustanut käsityöläispajan. Toisinaan Rosa ikävöi ystäviään ja vanhoja työkavereitaan Suomessa. Ei niinkään, että haluaisi enää lähteä Suomeen, vaan että saisi suomalaiset ystävänsä Chileen.

Minä olen se ihminen, joka on elänyt Suomessa, joka on kokenut erilaisia kokemuksia. Olen asunut suomalaisten keskuudessa. Rakastan muuten teitä! Mutta rakastan myös tätä maata.― Rosa Alvarez Chile – tämä maa on meidän -ohjelmassa 1988

Paluumuuttajat toivotettiin kuolemaan – ystävät pitävät yhtä

Allenden hallintoa 1970-luvulla kannattanutta Alvarezin perhettä alettiin uhkailla Chileen palaamisen jälkeen. Kaduilla seiniin maalatuissa teksteissä Alvarezeille toivottiin kuolemaa. Rosa Alvarez järkyttyi uhkailusta. Hän kirjoitti Suomeen, voisivatko ihmiset tukea heitä vuorostaan nyt, kuten Alvarezit olivat Suomessa kampanjoineet toisten chileläisten puolesta. Suomesta alkoi tulla kirjeitä ja kortteja – yhteensä 15 000 – joissa huolehdittiin Alvarezin perheen turvallisuudesta. Talaganten postin saaman kirjetulvan jälkeen uhkaukset maalattiin seinissä peittoon.

Kovia kokenut Alvarezin perhe pitää yhtä. Ruotsista palanneet isä-Luisin veljet Pedro ja Heraldo asuvat perheineen äitinsä kanssa maatilalla, jossa muut sukulaiset käyvät viikonloppuisin. Maatila on Alvarezin suvun yhteinen yritys.

Eri maissa vietetyt vuodet tuovat sukulaistenkin kohtaamisiin kulttuurisia törmäyksiä. Pöytäkeskustelun aihe on tasa-arvo, jota ruotsalaisen Gunillan kanssa avioitunut Pedro Alvarez puolustaa. Osaa muusta seurueesta naurattaa, miten Pedro on miehenä voinut työskennellä Ruotsissa lastentarhassa. Pedron Luis-veljen vaimo Rosa Alvarez pohtii, etteivät suomalaisen yhteiskunnan arvot olleet hänen omiaan. Hän näki avioerojen syyn olevan Suomessa syvällä, eikä kyse ollut vain töiden jakamisesta. Pedro innostuu ja sättii kälyään: – Sinä et sitten pääse tuosta naisen roolista! Et ole vapautunut nainen.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa perhesuhteet eivät ole hyvät. En minäkään jutellut äidille tai isälle, vaan ryntäsin ulos kavereiden kanssa. Täällä ehdimme puhua kaikenlaisista ongelmista, ja olemme löytäneet niihin ratkaisujakin. Pystymme puhumaan hyvästä ja pahasta ja etsimään niiden välistä tasapainoa.― Rodrigo Alvarez 1988

Ei-ääni Pinochetille

Chilen 1980-poliittinen tilanne sai Alvarezin suvun lapset osoittamaan poliittista kantaansa kuten vanhempansa 1970-luvulla. Carlosia kiinnostaa isänsä tapaan vasemmisto-kristillinen puolue. Suomessa vasemmisto-kristillisyys oli usein herättänyt kummastusta, koska vasemmistolaisuus ja uskonto olivat Suomessa erillään.

Chilessä oli vuonna 1988 kolme hyväksyttyä oppositiopuoluetta: kristillisdemokraattinen, demokratiapuolue PPD ja humanistipuolue, joka on Rodrigon valinta.

Veljekset osallistuvat marssille, jossa vastustetaan kenraali Augusto Pinochetin uudelleenvalintaa suoraan ilman vaaleja. Rodrigo Alvarezin mukaan monet Santiagon ympäristössä asuvat nuoret ovat rikkaita konservatiiveja, jotka eivät ole poliittisesti tiedostavia ja ruksivat kansanäänestyksessä Pinochetin vaalittomasta valinnasta vaihtoehdon "kyllä".

Lokakuun 1988 kansanäänestyksen laskennassa ensimmäiset äänet lupaavat Pinochetille jatkoa, mutta illan ja yön aikana varmistuu, että presidentinvaalit on järjestettävä runsaan vuoden kuluttua. – Ilo on palannut, riemuitsee Rodrigo.

Luis Alvarezista tuli Turussa jääkiekkoileva proffa

Vielä lapsina Turussa veljekset suunnittelivat usein paluuta Chileen, mutta murrosikä sinetöi Luisilla ja Rodella halun pysyä Suomessa. Kun vanhemmat saivat paluuluvan, suivaantuivat vanhemmat veljet niin, että Rodrigo lähti karkuun. Koko perhe palasi kuitenkin yhdessä Chileen. Vaikka Luis muutti vastentahtoisesti, niin jälkikäteen hän pitää paluumuuttoa hyvänä asiana, koska oppi Chilessä arvostamaan koulutusta ja alkoi opiskellla ahkerasti.

Chilessä Luis olisi saanut stipendinkin yliopisto-opintoihin, mutta 18-vuotiaana hän päätti kuitenkin muuttaa Suomeen. Luis pääsi ensin Helsinkiin vierailevaksi opiskelijaksi ja jatkoi sitten vanhastaan tutummille kulmille Turkuun lukemaan taloustieteitä ja matematiikkaa.

En vieläkään osaa yksiselitteisesti vastata siihen, että miksi päätin tulla Suomeen. Mutta niin vain tein ja hyvä niin, vaikka alussa olikin ihan hirveän vaikeaa. Mutta vieläkin, kun tulee puhe juurista, minulle tulee vähintäänkin vaivaantunut olo.― Luis Alvarez haastattelussa 2016

Opiskelijasta tuli sittemmin itsestään Turun kauppakorkeaan taloustieteen professori. Uran lisäksi Suomesta löytyi aikuisiällä myös mukanaan vienyt harrastus: jääkiekko.

Vahvaa Turun murretta puhuva Luis Alvarez oli Marko Gustafssonin arkistovieraana keväällä 2016. Samaan aikaan Suomessa käytiin kiivasta keskustelua pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Luis Alvarezilta kysytään ajatuksia, miten Suomeen voi kotoutua. Itse hän pitää tärkeimpänä välineenä kielen oppimista ja kulttuurista sopeutumista. Mutta Alvarezin mukaan tilannetta ei mittakaavan vuoksi voinut verrata, kun 1970-luvulla pakolaisia saapui satoja ja nyt kymmeniä tuhansia.

Arkistovieraana-haastattelussa viitataan myös Alvarezin lapsuudenperheen haastatteluun Muukalaisena Suomessa -ohjelmaan vuonna 1980. Ote ohjelmasta on nähtävissä tämän artikkelin alkupuolella, ja sohvalla vanhempiensa kanssa istuvat myös lapset Luis, Rodrigo ja Carlos.

Vaikka varsin varsinaissuomalaistunut Luis Alvarez on tyytyväinen muutostaan Suomeen, ja tuntee lopulta saaneensa jopa etuoikeutetun elämän, on tietynlainen juurettomuus osa identiteettiä.

Pakolaisperheiden lapset ovat oikeastaan ne, jotka maksavat pakolaisuuden laskun. Osalle tulee ihan varmasti juureton fiilis, kun on kasvanut tietyssä kulttuurissa ja on kerrottu, että tuolta me tullaan ja sitten on kuitenkin elänyt koko ikänsä ihan eri paikassa. Voi tulla olo, että mihin sitten oikeastaan kuulun.― Luis Alvarez 2016

Vuonna 2019 valmistunut sarja Invisible Heroes kertoo Chilen sotilasvallankaappauksen jälkeisistä tapahtumista Santiagossa ja Helsingissä. Tositapahtumiin pohjautuvan draaman keskiössä on Suomen asiainhoitajan Tapani Brotheruksen ja ruotsalaisdiplomaatti Harald Edelstamin toiminta pakolaisten hyväksi syksyllä 1973. Kuusiosainen sarja valmistui suomalais-chileläisenä yhteistyönä.

Lue lisää:

Chilen pakolaiset saivat Suomessa lämpimän vastaanoton ja voimistivat entisestään suomalaisten vahvaa halua auttaa

Tiedot Chilen sotilasjuntan jatkamista väkivallanteoista järkyttivät sekä suomalaisia että virallista Suomea syys–lokakuussa 1973. Syntyi vahva halu auttaa juntan vainon kohteiksi joutuneita henkilöitä konkreettisesti. Ensimmäisen kerran historiansa aikana Suomi otti poliittisella päätöksellä vastaan ulkomaalaisia pakolaisia. Heistä ensimmäiset saapuivat Suomeen 19.11.1973.

Lue lisää:

Elämä chileläispakolaisena Suomessa oli sopeutumista, kaipuuta ja kipeitä muistoja

Syyskuun 11. päivä vuonna 1973 Chilessä alkoi vallankaappaus, jonka seurauksena tuhansia ihmisiä lähti maasta pakoon. Osa pakolaisista tuli myös Suomeen. Chileläissyntyisen ohjaajan Angelina Vasquezin ohjaama Kaksi vuotta Suomessa (1975) ja Matti Ijäksen ohjaama Vieras poika (1974) kertovat chileläispakolaisista Suomessa ja heidän lähtönsä syistä sekä taustoista.

Chilen sotilasvallankaappaus vaikutti Suomessakin

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto