Hyppää pääsisältöön

Oiva Toikka aiemmin julkaisemattomassa haastattelussaan: "En ole pihkassa Oiva Toikkaan"

Oiva Toikka tekee lasiesinettä.
Oiva Toikka tekee lasiesinettä. Kuva: Antero Tenhunen /Yle Oiva Toikka

Optimistiksi voi oppia, muistuttaa taiteilija Oiva Toikka. KulttuuriCocktailin julkaisemassa keskeneräiseksi jääneessä haastattelussa Toikka muistelee lapsuuttaan ja ammattiuransa ensivaiheita, kuten myös analysoi elämäänsä vuonna 2015, jolloin haastattelu on tehty.

Alkusanat: Alla oleva haastattelu lasitaiteilija Oiva Toikan (29. toukokuuta 1931 – 22. huhtikuuta 2019) kanssa jäi pahasti kesken. Menin alunperin haastattelemaan Toikkaa Rut Bryk -aiheista ohjelmaani varten vuonna 2015. Päädyimme kuitenkin puhumaan paljon myös Toikan omasta elämästä ja päätin alkaa valmistella hänestä erillistä pitempää elämäkerrallista haastattelua. Emme päässeet pitkälle: jouduin siirtämään haastattelujen tekemistä muiden töitteni takia ja lopulta sairastuin pitkäksi aikaa. Kun olin valmis taas jatkamaan, olikin jo liian myöhäistä. Ensin ajattelin unohtaa keskeneräisen työn ja jättää nauhat pölyttymään arkistoon. Tulin toisiin aatoksiin kuunneltuani haastattelumateriaalit läpi Toikan kuoleman jälkeen. Pidin hänen pohdintojaan ja muistojaan niin kiinnostavina, että koin haastattelun toimivan myös torsona. Brykiin liittyvän teeman takia Toikan puheissa painottuu Arabian tehdas ja sen taiteilijat.

Tuomas Karemo: Mikä on elämän tarkoitus?

Oiva Toikka: Elämällä on kaksi tarkoitusta: tuoda rikkautta omaan elämään ja yhtälailla rikastuttaa muiden ihmisten elämää. Omalla kohdallani olen mielestäni onnistunut olemaan perushyväntuulinen niin itseäni kuin muita ihmisiä kohtaan. Tähän kysymykseen vastaan myös taiteilijana: koen mielestäni onnistuneeni tuomaan taiteellani hyvää mieltä ihmisille. Kannatan ylipäänsä optimismia. Ei tämä elämä niin kamalaa ole, olosuhteet vain saattavat välillä olla kamalat. Mutta ihminen pystyy parantamaan olosuhteita paljon itse, ja optimistiksi voi oppia.

TK: Miten?

OT: Vähättelemällä ilkeyksiä. Kuvanveistäjä Mauno Hartman kysyi minulta aikoinaan, jo ammattiurani alettua, että "Osaako se Oiva jo dreijata?" Tämä kysymys satutti minua, siksi kai sen muistan edelleen. Mutta en ole antanut tuolle kysymykselle liikaa tilaa. Eikö se ole jonkinlaista optimismia? Optimismi on monipiippuinen asia. En tiedä, olenko optimisti, mutta kannatan siis sitä. Emme me ole syntyneet tänne suremaan, vaan elämään ja nauttimaan elämästä. Siitä voi nauttia monen ikäisenä. En voi väittää, että minulla olisi nyt vähemmän nautinnollisempaa elämää kuin kolmekymppisenä. Kolmekymppisenä minulla oli kaikenlaisia riesoja, komplekseja. Nyt niitä ei enää ole. Minua on hyvin vaikeaa saada masentumaan. Ei kannata tulla yrittämään, täältä pesee.

TK: Eivätkö toimittajat normaalisti masenna taiteilijoita?

OT: Eivät minun tapauksessani.

TK: Millaisia komplekseja sinulla oli kolmekymppisenä?

OT: Ulkonäkökomplekseja. Tykkäsin, että olin niin saatanan ruma. Ja varsinkin vielä nuorempana. Surin myös vähäistä älyäni. Sitä ei ole ollut mielestäni riittävästi. Silloin oli kaikenlaista tyytymättömyyttä. Olisi pitänyt pärjätä paremmin töissäni, vaikka todellisuudessa pärjäsin ihan hyvin.

TK: Miten pääsit eroon komplekseista?

OT: Ikä, tai siis ikääntyminen auttoi. Iän myötä sain minua tukevia ystäviä ja jouduin tilanteisiin, jotka koulivat minua selviämään. Kyllä itsesäälistä ja itsensä suremista pääsee eroon ajan kanssa – ja niihinhän kyllästyy! En todellisuudessa jaksa kauheasti miettiä Oiva Toikkaa. On ihanaa, kun pääsee eroon omasta persoonastaan. En ole pihkassa Oiva Toikkaan.

TK: Mihin sitten olet pihkassa?

OT: Kaalipiirakkaan ja läskisoosiin. Niistä puheen ollen, olen lihonut. Mutta väliäkö hällä. Viihdyn ruumiissani ja maailmassa, vaikka olen näin vanha ja huonosti kävelevä. Mikä tässä on lillutellessa. Raihnaisuushan antaa ohjelmaa: päivät kuluvat hyvin, kun on pikkusärkyjä, motorista hitautta ja vaikeuksia. En valita, enkä jaksa kuunnella muiden vanhusten valittamista. Eivät ne ikätoverit varmaan viitsi tulla minulle valittamaan, kun tietävät minun olevan niin naiivin ihmisen maineessa.

TK: Mitä raha merkitsee sinulle?

OT: Se on vain paperia, tausta-asia. Arvostan enemmän lievää köyhyyttä ja kituuttamista kuin rahassa mälläämistä. Olen saita: säästän hammastikkuja, paperinenäliinoja ja sairaalakalsareita. Olen pienessä pihi, mutta jos kyse on isommasta rahasta, niin sitten ajattelen, että antaa mennä. Olen valmis pistämään isot summat liikkeelle, koska se on komeaa! Mutta kaiken kaikkiaan: en rakasta rahaa.

TK: Millainen lapsuudenkotisi oli?

OT: Ihana. Se sijaitsi Viipurin itäpuolella, Säiniössä. Meidän tupa oli pikkukylän keskus. Viipuriin bussilla menevät matkustajat tulivat usein tupaamme odottelemaan, koska asuimme pysäkin lähellä. Mammani tarjosi vieraille aina kahvia ja ruokaa, jos vaan kaapista löytyi. Mammani oli vieraanvarainen.

TK: Entä isäsi?

OT: Isäni oli esteetikko. Heinäseipäiden täytyi olla suorassa rivissä. Isäni maailmassa kauniiseen muotoon järjestettävissä olevat asiat myös järjestettiin kauniiseen muotoon. Hän oli ankara maanviljelijä. Mammani oli puolestaan rönsyävä emäntä. Hän oli taiteellinen, ei todellakaan täydellisyyteen pyrkivä. Jos hän johonkin pyrki, niin viihteellisyyteen. Minä edustan ehdottomasti enemmän mammaani, isän ankaruutta on minussa vähemmän. Isäni oli hiljainen ja mamma vilkas, sellainen sähäkkä ex tempore -ihminen. Kerran minun piti tuoda rikkinäinen sukka kouluun parsimisharjoitusta varten. Kun mammani ei löytänyt sellaista riittävän nopeasti, hän otti ehjän sukan ja leikkasi siitä saksilla kärjen pois. Minä olin sellainen mammanpoika, kiltti ja vähän vätys. Mamma ja hänen siskonsa palvoivat minua. Mutta on minulla muisto myös isän läheisyydestä. Minulla oli aina pienenä pää klaniksi ajeltuna. Kerran saunassa isäni valeli vettä pääni päälle ja lausui: "Sun kalloas kastelen, oi Oiva klanipää!" Muutoin hän oli sanoissaan niukka.

TK: Mikä on ensimmäinen muistikuva elämästäsi?

OT: Se, että istun meidän tuvan pöydän nurkalla. Ei siinä pitkällä sivulla, vaan nurkalla päädyssä. Näen mammani syöttämässä minulle kananmunaa voin kanssa. Olin pienenä huonoruokainen, vatsani oli usein kipeänä. Aika jännä juttu muuten: en muista, että minulla olisi koskaan ollut lapsuudenkodissani nälkä tai että ruoasta olisi ollut puutetta. Aina oli sianlihaa, maitoa ja voita. Sehän riittää lapselle. Maalla ei ollut pulaa, mutta kaupunkilaiset taisivat kärsiä sodan aikana pahemmin. Muistan, että sota-aikana meillä oli töissä kaksi venäläistä sotavankia: Pavel ja Nikolai. He esittivät venäläisiä tansseja ja lauluja, ja se oli minulle valtava elämys. Minulle jäi sellainen olo, että venäläiset ovat todella lahjakas kansa. Ja mitä tulee vielä aivan ensimmäisiin muistikuviini, niin muistan oppineeni puhumaan ennen kuin kävelemään. Tavallaanhan olen nyt samassa tilassa: istun pyörätuolissa liikuntakyvyttömänä, mutta suu käy. Pyörätuoli pitäisi muuten designata uudestaan.

TK: Miten?

OT: Se pitäisi saada sulavammin liikkuvaksi yhdistelemällä rollaattorin ja pyörätuolin ominaisuuksia. Minua kiinnostaa ensisijaisesti ratkaista käytäntö, se on paljon mielenkiintoisempaa. Kauneus kyllä aina järjestyy, tavalla tai toisella.

TK: Miten löysit taiteen alunperin?

OT: Talvisodan aikoihin, kun olin noin 8-vuotias. Tuona talvena ei ollut koulua, joten minulla oli paljon aikaa olla vapaana. Sota vaikutti negatiivisesti vanhempieni mielialoihin, mutta minä en kokenut elämää silloin lainkaan uhkaavana tai ankeana. Meidän luona kävi noihin aikoihin nuori tyttö nimeltään Toini Skyttä. Hän oli silloin varmaankin myöhäisteini-ikäinen. Hän piirteli vahakantiseen vihkoon sellaisia romantillisia naisia esittäviä kuvia. Niistä minä inspiroiduin. Ja niin kuin lapsilla on tapana, aloin matkia. Kopioin Toinin tyyliä ja harjoittelin piirtämään samanlaisia figuureja. Sen jälkeen vietin pitkiä aikoja mahallani maaten ja piirrellen. Sitten elämääni tuli eräs toinen Skyttä, vuonna 1914 syntynyt Eino Skyttä, joka asui meidän lähellä. Hän maalasi hienoja naturalistisia tauluja ja oli hyvin tärkeä esikuva minulle ihan jo siksi, että hän oli taiteilija. Minulle oli niin insprivoivaa, että näköpiirissäni ylipäänsä oli taiteilija. Tätä on aika vaikeaa selittää. Koin jo pienenä, että maailmassa täytyy olla hömppää, eikä kaikki voi olla niin täyttä asiaa. Joidenkin ihmisten täytyy saada olla pilvissä tehdäkseen hömppää, jota taiteeksikin kutsutaan. Eino Skyttä oli juuri tällainen ihminen. Tähän pieneen, hieman erikoiseen ihmisjoukkoon koin myös itse vetovoimaa, koska Skyttän esimerkki oli niin vahva. Hän valitettavasti kaatui Talvisodassa. Hän oli aivan sillä kynnyksellä, että olisi ponnistanut maaseutuelämästä taidemaailmaan. Tämä on jäänyt surettamaan minua. Naisfiguurien jälkeen siirryin kopioimaan Arnold Tilgmannin postikortteja. Niistä minulle on jäänyt taiteeseeni tietty leikkisyys ja veitikkamaisuus. Nämä piirteet kyllä ärsyttävät välillä minua itseäni, etenkin silloin, kun ne menevät sellaisiin katrihelenamaisiin sfääreihin.

TK: Kerro vähän lisää taiteilijuutesi alkuvaiheista.

OT: Minut todettiin koulussa hyväksi piirtäjäksi. Se kannusti, että minulle alkoi tulla maine hyvänä piirtäjänä. Harjaannuin, hain kouluun ja pääsin sisään. Minun piti myös kehittyä käytännön syistä taiteilijana aika nopeasti, sillä elämässäni ei ehtinyt olla sen ihmeempää poikamiesvaihetta. Tapasin tulevan vaimoni Inkerin Ateneumin keramiikkaosastolla, jossa hän oli minua vuotta ylemmällä. Perustimme perheen nopeasti ja rahaa täytyi saada perheen elättämiseen. Pääsin töihin Arabian tehtaalle, jossa olivat töissä kaikki kuuluisat: Birger Kaipiainen, Rut Bryk, Toini Muona, Kyllikki Salmenhaara, Kaj Franck ja moni muu. Olin niin innoissani Arabiassa näiden suurien taiteilijoiden keskellä, että kiersin vain heidän huoneissaan kyselemässä, juttelemassa ja juoruilemassa. Kyllikki Salmenhaara meni jossain vaiheessa valittamaan tehtaan johdolle, että ravaan niin paljon heidän huoneissaan, että hänen ja monen muun työskentely häiriintyy siitä. Tämä piti kyllä täysin paikkansa. Tosin sillä lisäyksellä, että häiritsin toiminnallani myös omaa työskentelyäni: urani ei edennyt, kun juoksin vaan huoneesta toiseen. Jouduin hakemaan opettajan töitä Sodankylästä ja muuttamaan sinne saadakseni rahaa perheeni elättämiseen. Mutta olin niin kamalan utelias, en vaan voinut itselleni mitään niiden mestareiden joukossa.

TK: Millaiset välit sinulla oli Tapio Wirkkalaan ja Rut Brykiin?

OT: Hyvin läheiset ja kunnioittavat. Wirkkala opetti minua kaksi vuotta Ateneumissa 50-luvun puolivälissä. Sain opiskeluaikanani keramiikkakilpailusta stipendin Italiaan, jonne matkustin Wirkkalan ja Brykin mukana. He pitivät minusta siellä hyvää huolta. Minä puolestani kannoin heidän poikaansa Samia reppuselässä. Parhaiten tuolta matkalta on jäänyt mieleeni Rutin ja Tapion hyvät välit avioparina. Rut oli charmikas nainen, vaatimaton ja niukka – hän piti huolen kaikesta ja organisoi. Minusta tuntuu, että hänellä oli lievä kompleksi ulkonäöstään, vaikka minusta hän oli upea nainen. Harmittaa, etten koskaan päässyt tanssimaan hänen kanssaan. Kaipaan hänen älyään – olin riippuvainen hänen älykkyydestään. Tapio Wirkkala puolestaan oli reipashenkisempi ja vähän sellainen karkailevampi. Vain yhden kerran muistan Tapion ärjähtäneen Rutille. Tämä oli joskus Italian-matkan jälkeen. Tapio ei nimittäin ollut ajajana erityisen virtuoottinen. Istuin Rutin kanssa takapenkillä, josta hän komensi: "Tapio, oikealta on tulossa auto. Tapio, katso vasemmalle. Tapio, tulemme risteykseen..." Jossain vaiheessa Tapion niska alkoi muuttua aste asteelta punaisemmaksi. Sitten hän ärjähti, että nyt hiljaa! Olin heidät tavatessani aika varaton ja kokematon – Rut ja Tapio hyysäsivät ja auttoivat minua paljon, koin olevani heidän suojelussaan. He ostivat yhden keramiikkatyönikin. Ja mitä minä puolestani tein! Särjin heidän kotonaan erään heille kuuluvan arvokkaan italialaisen lasiesineen kirjahyllyn äärellä säheltäessäni. Olin kuolla häpeään. Tämä asia harmittaa minua edelleen.

TK: Entä millaisena muistat Birger Kaipiaisen?

OT: Häntä ihailin valtavan paljon. Kaipiaisella ja Brykillä oli vähän samanlainen kilpailusuhde kuin Tapio Wirkkalalla ja Kaj Franckilla. Tällaista kateuteen perustuvaa kilpailuasetelemaa on mahdotonta välttää, vaikka kyseessä ovat oman alansa huiput, jotka myyvät valtavan hyvin – se on lopulta kovin inhimillistä. Kaipiainen hermostui hieman myös minulle siinä vaiheessa, kun aloin tehdä lasilintuja. Hänhän teki myös itse paljon lintuaiheisia töitä. Jossain vaiheessa Kaipiainen koki Brykin niin suurena uhkana itselleen, että lähti ovet paukkuen tekemään töitä Ruotsiin Rörstrandin tehtaalle. Siellä hän sai tehdä töitä rauhassa ilman kilpailijaa. Muistan sitä edeltävältä ajalta tilanteen Arabiasta, kun Bryk koputti varovaisesti Kaipiaisen oveen ja Kaipiainen huikkasi: "Kuulkaa rouva, tänään ei ole vastaanottoa." Mutta kyllä heistä myöhemmin tuli taas ystävät. Heissä oli paljon yhtäläisyyksiä. Kumpikin kertoi taiteensa avulla tarinoita, ja he olivat viehättyneet samanlaisesta mystiikasta. Kaipiaista kiehtoi kreikkalais-katolisuus, kun Brykiä puolestaan viehätti roomalaiskatolinen kirkko.

TK: Ketkä muut ovat jääneet mieleesi Arabiasta?

OT: Raija Tuumi, joka oli talon paras dreijaaja. Sitten Aune Siimes, josta Kaj Franck kertoi kerran hauskan tarinan. He olivat menneet Pariisissa oopperaan. Istuessaan jo paikoilleen vahtimestari tuli tiukkaamaan Aunelta rahaa säilytyksestä, koska hän oli unohtanut maksaa sen. Aune loukkaantui sydänjuuriaan myöten, poistui paikaltaan ja sanoi: "Tähän taloon en enää jalallani astu!" Tuumi oli voimakas nainen. Sitten haluan mainita erikseen Olof Gummeruksen, joka nosti suomalaisen taideteollisuuden jaloilleen ja vei meidät maailmalle. Hän oli se, joka nosti Wirkkalan, Sarpanevan ja Franckin kansainväliseen tietoisuuteen. Olen erittäin surullinen ja vihainenkin siitä, ettei Gummerusta koskaan palkittu elämäntyöstään. Hän jos joku olisi ansainnut suurristin. On hävytöntä, ettei hän sellaista saanut. Gummerus oli diplomaatin poika ja äärimmäisen kielitaitoinen.

TK: Miten jostain taideteoksesta tulee myyvä ja suosittu?

OT: Olen pohtinut tätä asiaa paljon, koska olen ollut hyvin myyvä taiteilija. Yksi olennainen asia on yleinen mielipide, johon ei voi vaikuttaa. Jos suuri yleisö ottaa jonkun asian omakseen, se leviää kuin kulkutauti. Kastehelmi-sarjani on noussut yleisen mielipiteen takia myyntiartikkeliksi. Minulla on ollut kyky tehdä suuren yleisön pitämiä, hyvin myyviä juttuja ja mielestäni pystyn ennustamaan aika hyvin, mikä myy ja mikä ei. Olen totta kai myös erehtynyt. Heikki Orvola suunnitteli aikoinaan erään mielestäni hyvin kauniin ja romanttisen lasiston. Yllätyksekseni se ei myynytkään hyvin. Ei myynyt aluksi myöskään Faunani. Muista töistäni Flooran ja Kastenhelmen suosio alkoi hyvin hitaasti. Omalla kohdallani yksi olennainen kysymys on se, kuinka naiivi saa olla. Taiteeni on naiivia ja värikästä. Mutta mikä on sopiva määrä niitä? Sitä en osaa sanoa. Yksi tärkeä tekijä on myös kertovuus. Ihmiset tykkäävät enemmän sellaisesta taiteesta, joka kertoo. Luulen, että esimerkiksi Rut Brykin viimeiset, hyvin pelkistetyt teokset ovat arvostettuja, koska niissä taiteellinen ajattelu on niin ankaraa. Mutta kyllä ihmiset haluaisivat kuitenkin mieluummin seinälleen jonkun hänen karjalaisen talonsa tai eläintä esittävän työnsä. Taiteen täytyy tulla lähelle ihmistä.

TK: Meidän täytyy lopettaa tällä erää. Sopiiko, että kysyn ensi kerralla enemmän Nuutajärven ajoistasi?

OT: Kuule kysele vaikka kuinka. Sinnehän päädyin, kun näin ilmoituksen lehdessä, että Nuutajärvelle halutaan taiteilija, joka pystyy asumaan paikkakunnalla – mutta jatketaan tästä myöhemmin. Juodaan kuitenkin vielä kahvit ja syödään mansikoita.

Kommentit