Hyppää pääsisältöön

"Beethoven kehittää jatkuvasti uusia tapoja rikkoa odotuksia"

pianisti Stephen Hough ja kapellimestari Hannu Lintu
pianisti Stephen Hough ja kapellimestari Hannu Lintu Kuva: rso Stephen Hough

Esitätte kahdessa konsertissa kaikki Ludwig van Beethovenin pianokonsertot, ja samassa yhteydessä myös levytätte ne. Miten tämä projekti sai alkunsa?

Stephen Hough: Olen jo monta vuotta suunnitellut Beethovenin konserttojen kokonaislevytystä. Kun sitten soitin RSO:n ja Hannun kanssa Beethovenin ensimmäisen konserton muutama vuosi sitten, nautin siitä niin paljon, että mieleeni tuli ajatus tehdä koko sarja yhdessä heidän kanssaan. Sekä orkesterissa että kapellimestarissa yhdistyvät mielestäni juuri oikealla tavalla tyylitietoisuus, aito luovuus ja musikaalisuus.

Beethovenin on sanottu keksineen sinfonian uudestaan. Miten hän uudisti konserton lajiperinnettä?

Hannu Lintu: Kyllä pianokonserttojenkin kaari kertoo huomattavasta kekeseliäisyydestä. Sävellysjärjestyksessä ensimmäinen, B-duurikonsertto on vielä mozartmainen rokokookonsertto, ja kun vertaa kahta viimeistä konserttoa siihen, on helppo huomata, että aika kauas on edetty. Konserttomuodon ideahan perustuu orkesterin ja solistin vuorottelulle ja sen aiheuttamille perinteisille odotuksille: orkesterin soittaessa kuulija virittyy odottamaan solistin sisääntuloa ja sen odotetaan tapahtuvan tutun ennakoidulla tavalla. Beethoven sen sijaan keksii jatkuvasti uusia tapoja rikkoa nämä odotukset, esimerkkinä se, miten orkesteri tulee sisään kolmannen konserton ensimmäisen osan pianokadenssin jälkeen: siinä ei olekaan perinteisesti trilliä dominanttisoinnulla ja paluuta toonikalle (tässä tapauksessa c-molliin), vaan orkesteri tuodaan taianomaisesti sisään aivan ”väärällä” soinnulla, C-duurin septimisoinnulla. Viidennessä konsertossa on heti alkuun soolopianon kadenssi, ja myös neljännessä konsertossa rikotaan totunnaista rakennetta pianon yksinäisellä aloituksella. Beethoven vetää kuulijalta maton alta myös pianon sisääntulossa neljännen konserton orkesterialkusoiton jälkeen: orkesteri ei valmistele sisääntuloa mitenkään, vaan piano onkin näyttämöllä ikään kuin yhtäkkiä. Näistä pienistä oivalluksista syntyy sitten oma pieni vallankumouksensa.

SH: Jos hän sinfoniassa jatkoi siitä, mihin Haydn oli jäänyt, Mozart oli hänen mallinsa pianokonserton lajityypissä. Mutta hänen persoonallisuutensa oli aivan toisenlainen kuin Mozartin. Mozartin kypsän kauden konsertot ovat ytimeltään oopperamaisia, Beethovenin sinfonisia. Niiden draama syntyy väittelystä, ei tarinasta; motiiveista, ei melodiasta. Toisekseen, on myös otettava huomioon se, että Beethovenin kirjoittaessa näitä teoksia myös kosketinsoitinten koko kasvoi ja sen myötä voimakkuus. Beethovenin valtava. Elävä ja vahva persoonallisuus heijastuu mielestäni näihin instrumentteihin sitä mukaa kun ne kasvoivat.

Konserttojen kehityskaari ei ole yhtä laaja kuin sinfonioiden tai pianosonaattien, koska myöhäiskausi ei ole niissä edustettuna. Millaista tyylillistä kehitystä konsertoissa tapahtuu?

SH: Tietyllä tavalla kehityskaari on jopa laajempi. Suurin osa B-duurikonsertosta on sävelletty ennen opusta 1, ennen kuin Beethoven oli se Beethoven jonka me tunnemme. Neljäs konsertto on minusta myöhäiskauden profetia; siinä on hellyyttä ja herkkyyttä, jota ei usein kuule keskikauden teoksissa. Kaikissa viidessä konsertossa kehitys tapahtuu siihen suuntaan, että solisti tulee enemmän ja enemmän keskiöön. Kyse ei ole siitä, että solisti olisi virtuoosisempi; pikemminkin tässä vaaditaan hallitsevaa, ohjaavaa persoonallisuutta. Yksilö on yhteiskuntaa vastaan tai sen yläpuolella. Tämä oli tuona aikana hyvin moderni näkemys, ja se on Beethovenia soitettaessa välttämätön. Lisäksi voi vielä mainita tietenkin orkesterin merkittävyyyden sekä viidennen konserton kohdalla kapellimestarin nousemisen draaman osapuoleksi.

HL: Kuurouduttuaan Beethoven ei enää itse kyennyt esittämään konserttojaan, ja luultavasti siksi hän menetti kiinnostuksensa konserttogenreen. Mutta kenties konsertto ei myöskään lajina ollut hänen näkökulmastaan kehitettävissä eteenpäin yhtä orgaanisesti tai radikaalisti kuin sinfonia, sonaatti tai jousikvartetto. Jos ajatellaan pianokonserton lajityyppiä Beethovenin jälkeen, pitää mennä Schönbergiin asti ennen kuin muoto tai solistin ja orkesterin suhde kunnolla kyseenalaistetaan. Mielestäni Beethoven kuitenkin naulitsi viidennellä konsertollaan 1800-luvun suuren romanttisen pianokonserton perusmallin. Sen hidas osa viittaa soinnillisesti Hummelin ja Fieldin kautta aina Chopiniin asti.

Kehityskaari tulee hyvin ilmi, kun vertaa tapaa, millä konsertot alkavat. B-duurikonsertossa on selkeästi kahdeksantahtinen, kysymys-vastaus -tyyppinen päääteema; se jää kyllä yksinkertaisuudessaan mieleen, mutta siinä ei ole Beethovenille myöhemmin tyypillistä deklamatorista karaktääriä. C-duurikonserton pääteema on rakennettu samalla periaatteella, mutta se on jo karakterisoitu tavalla, jollaisen vain Beethoven voi keksiä. Kolmannen konserton pääteema on edelleen rakenteellisesti samanlainen, mutta siinä on harmonisesti huomiota herättävä noonisointu heti toisessa fraasissa, ja kahdeksantahtinen teeman ydin laajenee teemaa seuraavaan laulavaan melodiaan. Neljännen konserton alku on ilmiömäinen: ensin piano soittaa yksin viiden tahdin fraasin ja orkesteri vastaa siihen kahdeksalla tahdilla jotka muodostavat amebamaisen, epäsymmetrisen kokonaisuuden.

Millainen Beethovenin pianokonsertoissa on pianon ja orkesterin suhde?

SH: Koskaan aiemmin nämä kaksi eivät ole syleilelleet yhtä hellästi tai taistelleet yhtä tarmokkaasti. Ajatus ”säestämisestä” on kadonnut. Osapuolten suhde on kuin lämminhenkinen kumppanuus tai raivoisa väittely.

HL: Minusta tässä mielessä neljäs konsertto on ylittämätön: pianon ja orkesterin suhde on poeettinen, eikä niiden roolia voi irrottaa toisistaan. Neljännen konserton henki viittaa minusta siksi jopa pidemmälle kuin viidennen.

Beethoven kirjoitti konserttonsa pääasiassa omaan käyttöönsä. Mitä ne kertovat hänestä pianistina?

HL: Ensimmäisissä konsertoissa hän loi pianotekstuuria vielä lähinnä improvisoimalla, ja niiden käsikirjoituksissa on vaikka kuinka monta todistetta siitä, että oli ihan päivästä kiinni mikä versio sattui päätymään painettavaksi. Kolmannen, C-mollikonserton kantaesityksessä solistina toimineelle säveltäjälle sivua kääntäneen Ignaz von Seyfriedin kertomus melkein tyhjistä sivuista osoittaa, että vielä tämänkin teoksen soolostemma oli pitkälti improvisoinnin tulos. Neljännessä ja viidennessä konsertossa näin ei enää ole, vaan hän on huolellisesti säveltänyt valmiin piano-osuuden. Viidennessä konsertossa ei enää ole edes perinteistä kadenssia, vaan tarkasti fantasian tapaan kirjoitettuja kadenssimaisia jaksoja. Beethoven kehitti uransa aikana aivan uudenlaisen, tarkan notaatiotavan jonka vaikutus jatkui pitkälle 1800-luvun loppuun. Kyllä tämän täytyy kertoa jotain myös hänen oman pianisminsa kehityksestä.

SH: Kun Beethoven asettaa sormensa koskettimille, hän tekee niin sisäisen vision kautta eikä luodakseeen tietyn kaavan mukaisia kuvioita. Hänen sormenjälkensä ovat syvää DNA:ta, eivät vain ylös alas meneviä nuotteja. Viidennen konserton alku ei ole pelkkiä asteikkoja ja murtosointuja koskettimistolla, vaan intohimoinen kadenssi, kuin nyrkki, kirkkaat silmät, nyt-hetki. Beethovenin fokus on tarkka, magneetti voimakas. Hän pakottaa meidät joka kerta seuraamaan itseään.

haastattelu Lotta Emanuelsson

  • "Beethoven kehittää jatkuvasti uusia tapoja rikkoa odotuksia"

    Hannu Lintu ja Stephen Hough haastattelussa.

    RSO:n kevätkausi päättyy Beethovenin pianokonserttojen kokonaisesitykseen 22.-23.5. Musiikkitalossa. Konsertit johtaa ylikapellimestari Hannu Lintu ja solistina esiintyy Stephen Hough. Lotta Emanuelsson haastatteli Lintua ja Hough'ia ja kysyi mm. miten Beethoven uudisti konserton lajiperinnettä.

  • 24-vuotias Emilia Hoving johtaa RSO:n konsertin Pablo Heras-Casadon tilalla 3.5.

    Konsertin ohjelma ei vaihdu.

    Kapellimestari Pablo Heras-Casado on joutunut sairastumisen takia peruuttamaan esiintymisensä RSO:n konsertissa 3.5. Hänen tilallaan johtaa vain 24-vuotias Emilia Hoving, joka on toiminut kevätkauden RSO:n assistenttikapellimestarina. Konsertin ohjelma ei vaihdu – ohjelmassa on Bernd Alois Zimmermannin Dialoge kahdelle pianolle ja orkesterille sekä Brucknerin 2. sinfonia.