Hyppää pääsisältöön

Juha Hurmeen kolumni: Kalevalan takaa löytyy pyramideja merkittävämpi ilmiö

Kuva Juha Hurmeesta
Kuva Juha Hurmeesta Kuva: Joonas Josefsson Juha Hurme,KulttuuriCocktail

Elias Lönnrotin uusi Kalevala täyttää tänä vuonna 170 vuotta. Se on hienoa, mutta jotain vielä hienompaa piileskelee Kalevalan takana.

Harvalukuisen ja köyhän metsäkansan ainoa rikkaus oli melkein käsittämättömän rikas kieli. Kielen oli oltava rikas erittäin hitaasti muuttuvassa maailmassa, koska kaikki oli sen varassa, omien aivojen varassa. Maailma oli kirjoittamaton, muistitekniikaton, tietotekniikaton. Trokeemitta oli muistamisen, mieleen painamisen tiukka koodi. Unohdus oli kuolema.

Kalevalainen tietotekniikka kulki aina kätevästi mukana pipon alla. Se oli painotonta ja rikkoutumatonta. Pipojen alinen biohajoava tietoverkko piti perheen, suvun, heimon ja yhteisön koossa.

Kalevala on portti, josta pitää kulkea läpi, joskin Kalevalan takaiseen runolaulun maailmaan on vain työläitä ja epäsuoria reittejä.

Kalevalan takana on ihmeellinen asia, joka on suurempi ja merkittävämpi ilmiö ja ihmiskunnan aikaansaannos kuin pyramidit tai Kiinan muuri.

Itämerensuomalaiset kansat virittivät 3000 vuotta sitten mielensä ja kielensä laulamaan kaikki kulttuurinsa keskeiset viestit.

Pyramidit rakennettiin diktaattorien haudoiksi ja Kiinan muuri oli sotalaite. Niiden rakennusaineina käytettiin kiveä, hikeä, verta, väkivaltaa, orjuutta ja kammottavaa kärsimystä.

Itämerensuomalaisten pyramidi oli aineeton ja valtavampi. Itämerensuomalaiset kansat virittivät 3000 vuotta sitten mielensä ja kielensä laulamaan kaikki kulttuurinsa keskeiset viestit. Ne koodattiin lauluiksi, jotka välittyivät suullisesti satojen sukupolvien ajan.

Runolaulun kulttuuri ei tunnista rajoja. Voimme kutsua sitä Itämeren alueen eurooppalaiseksi kulttuuriksi, jonka syvimmät myytit ovat peräisin vielä paljon vanhemmalta ajalta ja kauempaa, ihmiskunnan alkuhämärästä ja ties mistä.

Kansanrunoudessamme kaikki on lainaa, lainaa ihmiskunnalta. Siksi se on mittaamattoman arvokasta. Itämerensuomalainen runolaulu onnistui säilömään ihmiskunnan ajatuksen lentoa ja unelmia hämmästyttävän varhaisilta ajoilta.

Kirjalliset tuotteet Gilgames, Veda, Ilias, Vanha testamentti ja Tao alkoivat viimeisellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua määrittää ihmiskunnan tarinankerrontaa ja ajattelua.

Meilläpäin ei tiedetty näistä hölkäsen pöläystä, vaan laulettiin omalakisesti veen emosesta, munasta ja isosta tammesta niin että tupa raikui ja kangas kaikui vielä pitkään 1500-luvulle asti, ja syrjäisimmissä kylissä vielä pari-kolme sataa vuotta pitempään.

Nämä kansanrunouden varhaisimmat ainekset tulevat jopa 10 000 vuoden takaa, eli ne ovat matkustaneet suomen kielen trokeemittaan moninaisten käännösten kautta.

Kaikki lauloivat. Jokaisen runon takana on yksilö, runoilija, mutta vuosituhansissa kestoltaan mitattava hanke oli jokaista yksilöä koskettava. Kollektiivinen muistivarasto säilytti ja uudisti viestiä. Paljon hävisi kirjaimellisesti suden suuhun (eli meni hukkaan), karhun vatsaan ja kirkon kitaan, mutta ihmeellisen paljon säilyi modernin Euroopan koillisnurkassa, raukoilla rajoilla, Jumalan selän takaisissa pusikoissa 1800-luvulle asti.

Kysymyksessä oli Lönnrotin ja kumppanien keräysaikoina kuitenkin jo runolaulun ja suuren runon ahdistettu ja ahdistunut rappiovaihe, kuolinkouristus, viimeinen pihaus.

Matskua kertyi päivä päivältä, vuosi vuodelta, sata vuotta, tuhat vuotta.

Suuri laulu eli, sen holvistossa oli keskeneräisyyden käsittämätöntä lumoa. Runoista ei ollut ”oikeaa” muotoa, miten olisi voinut olla. Tytöt, pojat, ukot ja akat keksivät runot joka päivä uudelleen. Jotain tuli lisää ja jotain unohtui pois.

Matskua kertyi päivä päivältä, vuosi vuodelta, sata vuotta, tuhat vuotta. Ketju ei katkennut, koska kaikki ponnistelivat yhdessä. Ihmisaivo liittyi ihmisaivoon, kollektiivinen muisti selätti kuoleman ja kurjat olot. Elämä oli väkivaltainen, likainen ja lyhyt, mutta runo oli kaunis, voimakas ja kuolematon. Elämä rämpi, runo liiti.

Ennen vanhaan oli kamalaa, kaikki oli huonommin kuin nyt; elämä oli surullista, mutta runo oli lohdullista ja hauskaa!

Muinainen ihminen oli erittäin tietämätön ja väärien käsitysten vallassa. Mutta hän oli oman suppean elinpiirinsä ylivertainen asiantuntija ja hän osasi laulaa.

Ei ole olemassa mitään vanhaa, pyhää tietoa. Mutta oli olemassa valtava määrä vanhaa, hienoa läppää, vinkeää runoa ja puhutun tai lauletun sanan taitotemppuja.

Hoksottimet pysyivät kunnossa! Kulttuurin funktion lyhykäisin määritelmä onkin: pitää populaation hoksottimet kunnossa. Pätee Ilomantsissa, Turussa, Timbuktussa, Kamtsatkassa, Honolulussa ja Limassa.

Itämerensuomalaisten inhimillisen, rauhanomaisen ja runollisesti huikean suuren laulun vajavainen ja ränsistynyt kaiku kirjattiin monien kommellusten ja jännittävien seikkailujen kautta Suomen Kansan Vanhojen Runojen 1,27 miljoonaan säkeeseen.

Kerääminen oli tosi vaativaa ja vaikeaa hommaa. Kerääjä-virkamies kohtasi tavantakaa ’ei kukko käskien laula’ -tyylisiä ongelmia.

Keräystilanne oli väistämättä keinotekoinen ja kumpaakin osapuolta stressaava. Jotkut vaikenivat ja joitakuita ei löydetty ollenkaan. Viinakonstilla saatiin joskus tuloksia aikaan, mutta epäilyttäviä tuloksia. Sukupuolittumistakin tapahtui, kun kerääjämiehet tunsivat vetoa laulajamiehiin naisten kustannuksella. Ja ennen muuta 99,9 % parhaista laulajista oli jo kuollut jopa 1000 ja 2000 vuotta aikaisemmin.

Kalevala on rääppeistä koottu ja stilisoitu hieno kirja, muttei erityisen ihmeellinen. Onhan noita hyviä kirjoja.

Tässä, ja vasta tässä vaiheessa, laulua pikakirjattaessa 1800-luvulla, tämä elämää kannatteleva ja elämänilon läpäisemä ikiaikainen aineeton kulttuuri, tai sen dementoitunut loppuvaihe, muuttui aineelliseksi, kirjaimiksi paperilla, moderniksi kirjallisuudeksi.

Joksikin, joka voi alkaa kerätä pölyä ja mädäntyä.

Lönnrotin Kalevala on taiturimaisesti laadittu, ajan vaatimusten mukaisesti sensuroitu hieman pilaantuneen kaiun kutistettu ja sievistelty versio. Kalevalan perimmäinen ongelma on, että säilyneessä kansanrunoudessamme ei ole olemassa mitään Kalevalaa. On vain erillisiä runoja. Kajaanin piirilääkäri Lönnrot muutti, liitti, laati, dramatisoi, duunasi, leikkasi ja liimasi runot kivaan jonoon ja keksi nimeksi käsitteen ’kalevala’.

Kalevala on rääppeistä koottu ja stilisoitu hieno kirja, muttei erityisen ihmeellinen. Onhan noita hyviä kirjoja.

Ihme on sen takainen häkellyttävä tuhansien vuosien aineeton, eroottinen, taiteellinen, humoristinen, pulppuileva, jokaista kulttuurin jäsentä koskettanut luova ponnistus, laulujen laulu, biisien biisi, joka alkaa maailmojen synnystä ja etenee siitä kaikkiin avaruuden suuntiin usein iloisena, tarvittaessa vakavoituen, rauhanomaisiin ratkaisuihin luottaen, elämän ihmeelle vilkuttaen ja kumartaen.

Tämä ihme on lainannut Kalevalaankin ihanaa hohdettaan.

Kommentit