Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Musiikin syntymäpäiväkalenteri pääkuva

Viulutaiteilija Heimo Haitto erotettiin pienenä perheestään – Musiikin syntymäpäiväkalenteri

Lassi Rajamaan piirros nuoresta viulutaiteilija Heimo Haitosta.
Lassi Rajamaan piirros viulun ihmelapsesta Heimo Haitosta. Lassi Rajamaan piirros nuoresta viulutaiteilija Heimo Haitosta. Kuva: Lassi Rajamaa Heimo Haitto

Heimo Haiton isä teki sopimuksen Boris Sirpon kanssa: 9-vuotias poika jäisi Viipurin musiikkiopiston johtajan kasvatettavaksi eikä saisi tavata vanhempiaan ennen kuin täyttäisi 18 vuotta. Heimosta tuli kuuluisa viuluvirtuoosi, joka 14-vuotiaana pakeni talvisotaa Amerikkaan ja ajautui lopullisesti eroon perheestään.

Lajos Garam ystävystyi viulutaiteilija Heimo Haiton kanssa 1970-luvun lopulla Helsingin Töölöntorin Tin Tin Tangossa. Haitolla oli ravintolassa nimikkopöytä, missä hän istui usein pelaamassa shakkia.

– Maestro poltti ketjussa ja oli ilmiselvästi hyvä tuttu whisky-lasinsa kanssa. Tupakanpolton hän kertoi oppineensa jo 11-vuotiaana, Garam muistelee.

– Heimo oli tavattoman sydämellinen ja herkkä ihminen.

”Poltetaankos yksi tupakka?”

Kun Heimo oli 12-vuotias, hän ei ollut tavannut vanhempiaan kolmeen vuoteen. Isän ja Boris Sirpon tekemän sopimuksen mukaan vanhemmat eivät saaneet tavata poikaa ennen kuin tämä täyttäisi 18 vuotta. Eräänä päivänä Sirpojen palvelijatar ilmoitti kuitenkin Heimolle, että häntä odotti olohuoneessa joku rouvashenkilö.

– Se oli äiti, monen vuoden perästä! Sydämeni melkein pysähtyi ilosta!

Äiti oli uhmannut kieltoa ja tullut Torniosta Viipuriin tapaamaan poikaansa. Äiti ja poika lähtivät kävelylle Torkkelinpuistoon ja istahtivat penkille puhelemaan. Heimo Haitto muisteli:

– Sitten äiti hämmästytti minut. Hän aukaisi käsilaukkunsa, otti sieltä savukerasian ja sanoi hymyillen: ”Poltetaankos yksi tupakka?” Olin 12-vuotiaana aloittanut salassa tupakanpolton ja ihmettelin, miten kummassa äidit voivat tietää tuollaisia asioita. Sanoin itselleni: Minulla on maailman ihanin, suvaitsevaisin äiti.

Potilas saa näppäillä isän viulua

Heimo Haitto syntyi Viipurissa 22. päivänä toukokuuta 1925. Perhe muutti pian ensin Terijoelle ja sitten Tornioon. Heimon isä oli veturinkuljettaja, joka harrasti viulunsoittoa. Poika muistaa kärttäneensä isältä viulua ensimmäisen kerran jo 3-vuotiaana.

Heimo oli 5-vuotias, kun hän hyppäsi katolta lumihankeen ja katkaisi jalkansa. Potilaan aika kävi pitkäksi paikallaan maaten. Lopulta isä heltyi ja antoi pojalle viulunsa. Äidin laulama Karhunpoika sairastaa oli ensimmäinen kappale, jonka Heimo onnistui näppäilemään viululla.

Parannuttuaan Heimo sai isältä myös toivomansa jousen. Hän oli niin innostunut viulusta, että isä ryhtyi opettamaan hänelle viulunsoiton alkeita. Heimo ei soittanut koskaan pikkuviululla, vaan joutui aloittamaan 5-vuotiaana kokoviululla.

– Kerran viuluni katosi ja isä pauhasi. Löysin sen sitten halkopinon päältä, jonne olin sen asettanut kesken leikkien ja sitten unohtanut.

Heimo viihtyi pihaleikeissä ja suksimäessä ja unohti välillä, että viuluakin piti harjoitella. Heimo kehui, että hänen isällään oli taitava psykologinen silmä.

– Kun halusin omat sukset, isä lupasi, että saan sukset joululahjaksi, jos opin ulkoa yhden Kreutzerin etydeistä.

Tornion pikku pelimanni

Heimo oppi varhain, että viululla saattoi ansaita rahaa. Hän pakkasi viulun äidin tekemään kangaspussiin ja lähti soittamaan kapakoihin, pihoille ja juniin.

– Lukuisilla junamatkoilla sain soitella matkustajille. Hattu pantiin kiertämään. Minut alettiin tuntea seudulla pikku pelimannina.

Tornion tullissa Heimo keksi soittaa Ruotsista tuleville matkustajille ruotsalaisia kansanlauluja.

– Isoja kolikoita – siihen aikaan oli vielä hopeakruunuja – kertyi niin paljon taskuihini, että sain pidellä housujani, etteivät ne putoaisi. En ole koskaan sen jälkeen tuntenut itseäni yhtä rikkaaksi. Annoin rahat isälleni, joka antoi minulle yhden kruunun pannen loput omaan taskuunsa. Jos hän ei ollut paikalla, menin toisten poikien kanssa karamellia ostamaan.

Isä soitti Tornion harrastajasinfoniaorkesterissa ja otti pojan mukaan konsertteihin.

– Olin hyvin onnellinen saadessani istua isän vieressä konserteissa. Pääsin jo aikaisessa vaiheessa osalliseksi suuresta musiikista.

Orkesterin pianistina toimi kaupunginsairaalan ylilääkäri. Säestettyään Heimoa Montin Csárdáksessa hän puhui isälle, että pojan pitäisi päästä Viipurin musiikkiopistoon saamaan kunnollista opetusta.

Viulutaiteilija Boris Sirob (myöh. Sirpo) 1920-luvulla.
Viipurin musiikkiopiston vuonna 1918 perustanut armenialainen viulisti Boris Wolfson. Hän vaihtoi nimensä 1910-luvun lopulla ensin Sirobiksi ja 1935 Sirpoksi. Viulutaiteilija Boris Sirob (myöh. Sirpo) 1920-luvulla. Kuva: Seppo Siiralan kokoelmat Boris Sirpo

Boris Sirpoa tapaamaan Viipuriin

Talvella 1935 Heimo oli 9-vuotias, kun vanhemmat päättivät, että isä veisi hänet esittäytymään kuuluisalle viulunsoitonopettajalle Boris Sirpolle Viipuriin.

– Elin suuressa jännityksessä. Äiti laittoi minulle uuden puvun, jossa oli oikein samettikaulus. Sain myös uudet kengät, joihin olin hyvin ihastunut.

Matkalla isä ja poika pysähtyivät vielä Oulussa tapaamassa tunnettua viulistia.

– Soitin viulutaiteilijalle, mitä olin oppinut. Hän kysyi osasinko lukea nuotteja. Vastattuani myöntävästi hän pani nuotteja eteeni ja pyysi minua soittamaan niistä. Se oli elämäni ensimmäinen koesoitto.

Isälle vakuutettiin, että matkaa kannatti jatkaa, pojalla oli hyvät mahdollisuudet päästä arvostettuun Viipurin musiikkiopistoon.

”Suuren pöydän takana istui mustanpuhuva herra katsoen minua läpitunkevilla tummilla silmillään…”

Viipuri oli 1930-luvulla Suomen toiseksi suurin kaupunki.

– En ollut edes unissani voinut aavistaa, miten suuri kaupunki voi olla! En ollut ikinä nähnyt moisia ihmislaumoja. Tunsin heti paikalla koko olemuksellani tuolle kaupungille ominaisen innoittavan vaikutuksen.

Boris Sirpon 1918 perustama musiikkiopisto oli tunnettu korkeasta tasostaan. Keväällä 1932 opiston kamariorkesteri oli mm. konsertoinut viulutaiteilija Bronislaw Hubermanin kanssa Alankomaissa, Belgiassa ja Pariisissa.

– Isäni esitti asiansa kansliassa. Saimme istua odotushuoneessa noin puoli tuntia. Sydämeni pampatti jännityksestä.

Lopulta musiikkiopiston legendaarinen vahtimestari Hulda Puustell talutti Heimon suurille kaksoisoville.

– Kun astuin siitä sisään, näin valtavan flyygelin ja suuren pöydän, jonka takana istui mustanpuhuva herra katsoen minua läpitunkevilla tummilla silmillään. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, hän vain katsoi. Ensimmäiseksi hän kysyi minulta: "Mitä haluat soittaa?" "Montin Csárdásin." "Ei, soita G-duuri-skaala!" Saatuani sen läpi hän sanoi: "Ainakin kolme oktaavia." Täten hän pyysi minua soittamaan kaikki skaalat. Sen jälkeen hän alkoi jo vähän hymyilläkin ja sanoi: "No, nyt saat soittaa Montin Csárdásin."

Opiston johtaja ja viulunsoitonopettaja, armenialainen Boris Sirpo ei sanonut Heimolle hänen soitostaan mitään, otti vain poikaa kädestä ja vei harjoitussaliin, jossa kamariorkesteri harjoitteli. Heimo joutui soittamaan opiston nuorille taiteilijoille. Seuraavaksi Sirpo kierrätti häntä soittamassa useiden eri opettajien luona.

Sopimus

Musiikkiopistolta siirryttiin Sirpon naapurissa sijaitsevaan kotiin.

– En ollut ikinä voinut kuvitella mitään niin hienoa! Säveltäjien kuvia seinillä, öljymaalauksia, huonekaluja, jonkalaisia olin kuvitellut ainoastaan kuninkaiden omistavan. Tapasin myös professorin vaimon ja sain soittaa hänellekin.

Isä ja Sirpo vetäytyivät neuvottelemaan. Heimo ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta sitten isä tuli, otti hänet syliinsä ja sanoi:

– Poika, sinä jäät nyt tänne.

Isä oli tehnyt Sirpon kanssa kovan sopimuksen; Sirpo huolehtisi Heimosta ja tämän musiikillisesta kasvatuksesta 18. ikävuoteen saakka sillä ehdolla, että poika antautuisi kokonaan musiikille eikä saisi tavata vanhempiaan.

– Nuoressa elämässäni tapahtui jyrkkä muutos.

Popelkan lapsiooppera Matka maailmanympäri Viipurin musiikkiopistossa 1936.
Vuonna 1936 Heimo sai viuluineen kiinalaisen hovimuusikon roolin Viipurin musiikkiopiston esittämässä Popelkan lapsioopperassa Matka maailman ympäri. Popelkan lapsiooppera Matka maailmanympäri Viipurin musiikkiopistossa 1936. Kuva: Viipurin musiikkiopiston arkisto Heimo Haitto,Viipurin musiikkiopisto

Ensin harjoittelua tuntitolkulla, sitten baakelseja

Heimo kehittyi Sirpon ohjauksessa nopeasti loistavaksi viulistiksi.

– Ennen Viipuriin tuloani ajattelin, että jos harjoittelen pari tuntia päivässä, se oli hyvä saavutus, mutta nyt kuusi tuntia päivässä ei ollut edes kunnon alku.

Sirpo pani Heimon harjoittelemaan 8-9 tuntia päivässä. Hän istui usein itse samassa huoneessa ja kontrolloi pojan soittoa. Harjoittelun jälkeen he lähtivät yhdessä kaupungille.

– Meillä oli oma kantakahvilamme, jossa sain nauttia yhden imelän baakelsin. Pidin rajattomasti näistä herkuista ja aina anelin toista markkaa saadakseni yhden lisää. Eräänä tällaisena kahvituokiona professori kysyi syötyäni yhden leivoksen: ”Tahdotko vielä?” Hän antoi minun syödä kokonaista 11 peräkkäin! Ymmärrettävästi leivoksenhimo jätti minut pitkäksi aikaa, sillä vatsani kapinoi tottumattomuuttaan.

Heimo oli lahjakas ja erittäin tunneherkkä. Hän sai kyyneleet silmiinsä herkästi, kun koki jotain liikuttavaa varsinkin musiikissa. Kun Heimo harjoitteli vedet silmissä, Sirpo tokaisi hänelle:

– Heimo, älä ole sentimentaalinen!

Ensimmäinen sooloesiintyminen ja ihme

Kesälomat Heimo vietti Sirpojen huvilalla Karjalan kannaksen Perkjärvellä. Myös lomat kuluivat musiikin merkeissä. Mukana oli myös muita Sirpon oppilaita.

– Aamulla kahdeksalta mentiin hiljaiseen mäntymetsään, jossa harjoittelimme professorin kanssa sormiharjoituksia ja skaaloja klo 11 asti. Saimme mennä uimaan tunniksi. Sitten oli päivällinen, päivälepo, ja taas opiskelimme omia kappaleitamme itse kukin omassa huoneessaan. Iltaisin oli konsertti.

Kerran Sirpo oli kutsunut huvilalleen Viipurin johtohenkilöitä, ja Heimon piti esiintyä heille saunan jälkeen. Se oli Heimon ensimmäinen sooloesiintyminen, ja hermostutti häntä kovasti etukäteen.

– Sirpo istui flyygelin ääreen ja soitti alkusoiton. Sillä hetkellä tapahtui jotain ihmeellistä! Kun aloin soittaa, kaikki tuntui minusta käsittämättömän helpolta. Sormet menivät kuin itsestään. Minut valtasi voitonriemu. Ensi kertaa tunsin, että ehkä sittenkin pystyn soittamaan viulua!

Kuukauden kuluttua Heimo saavutti seuraavan kerran samanlaisen ”yliluonnollisen tilan”.

– Nuo ihmehetket, jolloin soittaminen tuntui olevan jollain tavalla helpompaa kuin tavallisesti, tuntuivat olevan peräisin jostakin muusta lähteestä kuin omasta itsestäni. Yritin ajaa takaa tällaisia hetkiä aina uupumukseen saakka, ja niitä alkoikin ilmaantua yhä tiheämmässä tahdissa. Kuitenkin ne näyttivät tulevan vasta noin kahdeksan tunnin harjoittelun jälkeen.

14-vuotias viulutaiteilija Heimo Haitto syyskuussa 1939
Heimo kevättalvella 1939 14-vuotias viulutaiteilija Heimo Haitto syyskuussa 1939 Kuva: Yle Kuvapalvelu 1939
14-vuotias viulutaiteilija Heimo Haitto syyskuussa 1939
14-vuotias viulutaiteilija Heimo Haitto syyskuussa 1939 Kuva: Yle Kuvapalvelu 1939

"Miu pittää tästä lähtee Salakkalahe luistinradall..."

Heimo kävi Viipurin poikalyseota. Oma harjoittelu vei siksi paljon hänen aikaansa, että tarvittiin kaksi yksityisopettajaa, jotta hän selvisi luokaltaan.

Hän soitti koulun kvartetissa yläluokan poikien kanssa. Kvartetin sellisti Kalevi Tilli on muistellut Heimoa fantastisena lahjakkuutena.

– Hän soitti jo alaluokilla ollessaan koulumme kvartetissa vaikeimmatkin kappaleet prima vista, heti ensi kerralla nuotit eteensä saatuaan, aivan kuin olisi niitä jo kauan harjoitellut. Turha häntä oli harjoituksissa istuttaa liian kauan, kyllä hän aina omasta osastaan selvisi. Hän oli armoitettu viulun mestari jo poikasena.

Heimo ei jaksanut istua harjoituksissa, vaan pakkasi pian viulun laatikkoon ja huikkasi sellistille:

– Hei Kale, miu pittää tästä lähtee Salakkalahe luistinradall. Tytöt jo uottaa minnuu siell.

Kun pulttikaveri ja ikätoveri Christer Sourander ihmetteli, miten Heimo sai jonkun teknisesti mahdottoman paikan menemään ensi näkemältä, Heimo vastasi:

– En mie tiijä, mie vaa soittelen.

Ensikonsertti Helsingin kaupunginorkesterin solistina 1939

Helmikuussa 1939 Heimo ensikonsertoi Helsingin kaupunginorkesterin solistina. Paikka oli Konservatorion konserttisali. Hän sai konserttia varten lainaviulun, Guarnerin ja Vuillaume-jousen. Ohjelmassa oli kolme kokonaista viulukonserttoa, Mozartin A-duuri, Vieuxtempsin d-molli nro 4 ja Paganinin D-duuri. Konsertti oli 13-vuotiaan Heimo Haiton mahtava voimannäyttö.

Heimo Haitto
Heimo Haitto Radio-orkesterin solistina Fabianinkadun studiossa kevättalvella 1939. Kapellimestarina toimi Boris Sirpo. Heimo Haitto Kuva: Yleisradio heimo haitto
Yleisradion Radio-orkesteri ja viulisti Heimo Haitto soittavat Helsingissä Fabianinkadun radiotalon studiossa 1939.
Tässä suorassa radiokonsertissa Heimo tunsi epäonnistuneensa. Hän oli lukkiutuneena pukuhuoneeseensa, kun Ainolasta soitettiin. Yleisradion Radio-orkesteri ja viulisti Heimo Haitto soittavat Helsingissä Fabianinkadun radiotalon studiossa 1939. Kuva: Yle Kuvapalvelu radio-orkesteri

Onnistunutta ensikonserttia seurasi pian toinen esiintyminen, joka myös radioitiin. Tällä kertaa Heimo omasta mielestään soitti kurjasti. Hän oli lukkiutunut pukuhuoneeseensa itkemään, kun puhelin soi.

– Tahtoisin puhua Heimon kanssa.

- Se oon mie.

- Täällä puhuu Jean Sibelius. Tahdon kiittää sinua hienosta esityksestäsi, jonka juuri kuulin radiosta.

Nuoren viulutaiteilijan suru haihtui tipotiehen.

Kuopus voittaa Lontoossa 1939

Huhtikuussa seurasi Kuninkaallisen Musiikkiakatemian nuorille viulisteille järjestämä kansainvälinen kilpailu Lontoossa. Heimo sai osallistua erikoisluvalla. Hän oli täyttämässä pian 14 vuotta, kun kilpailun alaikäraja oli 15 vuotta.

Ennen Lontoota Heimo sai valita soittimen kirurgi Richard Faltinin viulukokoelmasta. Kirurgi Faltin oli tunnetun säveltäjän ja musiikinopettajan Richard Faltinin poika ja viipurilaisen arvoviulujen keräilijän, Harry Wahlin serkku. Heimo valitsi kilpailusoittimekseen Guarnerin.

Laivamatkalla Sirpolle selvisi, että pakollisten Paganinin ja Mozartin viulukonserttojen lisäksi kilpailussa piti soittaa myös joku klassinen sonaatti. Heimolla ei ollut sellaista ohjelmistossaan. Hän alkoi vimmatusti harjoitella Tartinin Paholaistrilli-sonaattia ja oppi kuin oppikin teoksen ulkoa.

Lontoosta Heimo ei nähnyt kuin hotellihuoneen ja kisapaikan. Kilpailupäivänä Sirpo kielsi häntä harjoittelemasta, vaan antoi hänelle appelsiinin ja jännitysromaanin.

Soittaessaan kilpailuohjelmaa Heimo joutui jälleen ihmeelliseen yliluonnolliseen tilaan – ja voitti kisan.

Boris Sirpo avautui kisan jälkeen Helsingin Sanomille:

– Unkarilainen ja tsekkiläinen soittivat mielestäni kuin paholaiset, ja kun muutenkin taso oli hyvin korkea, en uskaltanut toivoa Heimon sijoittuvan edes alkupäähän.

Suomalaiset lehdet kirjoittivat Heimon tulevaisuudensuunnitelmista; hän kävisi ensin koulun loppuun Suomessa ja ottaisi sitten vastaan palkintona saamansa opiskelupaikan Lontoossa.

Lontoon jälkeen Sirpo antoi Heimolle kolme uutta konserttoa opeteltaviksi; Lalon, Tshaikovskin ja Sibeliuksen.

Pikku pelimanni lähtee evakkoon

Kesällä 1939 Toivo Särkkä ohjasi elokuvan Pikku pelimanni, joka kertoo ihmelapsi Heimo Haiton tarinan. Heimo esitti elokuvassa itseään. Myöhemmin hän piti filmauksia kesällä 1939 lapsuutensa onnellisimpana muistona.

Marraskuun 31. päivänä 1939 syttyi talvisota. Ensimmäisten pommituksen jälkeen Heimo ja Boris Sirpon anoppi Anna Ollberg matkustivat evakkojunalla Viipurista Tornioon. Sirpo ja Greta-rouva seurasivat heitä muutaman päivän kuluttua. Torniosta pakomatka jatkui Ruotsiin ja muuttui hyväntekeväisyyskonserttikiertueeksi. Heimo soitti hädänalaisen Suomen puolesta mm. Tukholmassa, Malmössä, Göteborgissa ja Oslossa.

Ruotsista matka jatkui Yhdysvaltoihin. Heimo keräsi rahaa kotimaalleen esiintyen yli 400 konsertissa mm. New Yorkin Carnegie Hallissa Sir John Barbirollin ja Philadelphiassa Eugene Ormandyn johdolla.

Orjana Amerikassa

Boris Sirpo asettui Heimon kanssa Oregonin Portlandiin 1942.

– Siellä alkoivat todelliset musiikkiopintoni. Elämästäni tuli pelkkää harjoittelua, nukkumista, syömistä, taas nukkumista, mutta ennen kaikkea se oli harjoittelemista harjoittelemisen päälle. En tiennyt mistään muusta.

Heimo kunnioitti ja ihaili Sirpoa, mutta ihailu piti sisällään myös pelkoa. Sirpo ei vastannut pojan hellyydentarpeeseen. Hän oli erikoinen, salaperäinen persoonallisuus, jota Heimo ei oppinut koskaan tuntemaan. Heimo Haitto on myöhemmin tunnustanut, että hän sekä rakasti että vihasi Boris Sirpoa.

Joitakin vuosia myöhemmin Haiton ja Sirpon tiet erkanivat. Heimon ystävä Lajos Garam kuvailee hänen vaiheitaan:

– Orjatyö Boris Sirpon tiukoissa käsissä jätti Heimoon jälkensä myös sillä tavoin, että hän halusi myöhemmin Amerikan vuosinaan heittää nurkkaan kaikki velvoitteet muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Elämänsä parhaat vuodet hän kertoi viettäneensä toimettomana Santa Monicassa palmujen alla lekotellen, meren aaltojen pauhinaa kuunnellen, välillä kalastellen tai lueskellen Villistä Lännestä kertovia kirjoja.

Heimo Haitto kuoli Marbellassa Espanjassa 9. kesäkuuta 1999.

Musiikin syntymäpäiväkalenterin kuvittaja Lassi Rajamaa on Sibelius-Akatemian rehtori emeritus ja Rondo-lehden kuvakolumnisti.

Musiikin syntymäpäiväkalenterin loppukuva.
Musiikin syntymäpäiväkalenterin loppukuva. pilapiirrokset,Lassi Rajamaa

Lähteet ja linkit
Garam, Lajos: Cantabile - viulistin elämää. Fenix-Kustannus Oy. Saarijärvi 2007.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo & Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Lindfors, Jukka: Heimo Haiton taiteilijamuotokuva. Yle Elävä arkisto 8.9.2006.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. WSOY. Juva 1992.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. WSOY. Juva 1985.
Wikipedia: Heimo Haitto.

Katso ja kuuntele
Lindfors, Jukka & Yli-Ojanperä, Elina: Viulusankari Heimo Haiton epänormaali elämä. Yle Elävä arkiston artikkeli, video ja audioita 8.9.2006.

Kommentit