Hyppää pääsisältöön

Costee vaihtoi pirteän syntikkapopin synkkään emoiluun ja osui kultasuoneen

Vaaleahiuksinen mies pitää käsissään peiliä, josta hänen kasvonsa heijastuvat katsojalle. Mustiinpukeutuneella miehellä on hymynkare huulillaan. Rajattu hartioista alaspäin.
Vaaleahiuksinen mies pitää käsissään peiliä, josta hänen kasvonsa heijastuvat katsojalle. Mustiinpukeutuneella miehellä on hymynkare huulillaan. Rajattu hartioista alaspäin. Kuva: Juuli Aschan, YleX musiikki,Costee

Costee ei pelkää piirtää itsestään katkeraa ja mustasukkaista kuvaa, ja se tekee hänen musiikistaan samaistuttavaa. Perjantaina julkaistava debyyttialbumi Ehkä joskus tää viel naurattaa on striimannut kultaa jo etukäteen.

Herätä mut eloon
Ravista mun kehoo
Vie pakoon pahaa oloo
Pakoon pahaa oloo

Näin laulaa turkulaislähtöinen Jussi Tiainen eli Costee. Sama mies, joka vielä vuosi sitten tunnettiin popyhtye Siman toisena puoliskona. Siis sen Siman, joka lauloi semihyvästä boogiesta ja Popedan parhaudesta tarttuvien syntikkasävelmien saattelemana.

Viisi vuotta Siman läpimurtosinkku Tanssilattialla julkaisun jälkeen Costee kertoo Simana musiikin tekemisen olleen hauskaa. Hän ei kadu Simaa, mutta he tekivät bändikaverinsa Matias Hermanssonin kanssa sitä kuitenkin lähinnä ihmisiä viihdyttääkseen.

– Okei, nykyäänkin teen viihdyttääkseni, mutta en ajattele niin paljon, pystyykö tähän joku tanssimaan tai osaako tämän laulaa joku messissä.

Costee on pääasiassa synkkää, alakuloista ja rujon rehellistä, urbaania poppia. Ehkä joskus tää viel naurattaa -debyyttialbumilta löytyy myös positiiviset hetkensä, mutta useimmissa sen kappaleissa painiskellaan katkeruuden, omistushaluisuuden tai pahan olon syövereissä.

Ja se toimii. Costeen kuudesta jo julkaistusta sinkusta viittä on striimattu Spotifyssa yli miljoona kertaa, ja myös Youtubessa artistin kappaleita on kuunneltu yhteensä lähes kolme miljoonaa kertaa. Hänen debyyttialbuminsa on striimannut kultaa jo ennen julkaisuaan.

Costee korostaa, että kappaleet kertovat pääasiassa hänen omasta elämästään.

– Nämä biisit tulevat luonnostaan, ei yhtään mailaa puristamalla. Kai mä olen sitten synkkä jätkä, hän naurahtaa.

Costee ei ole synkistelynsä kanssa yksin.

Amerikkalaisesta emorapista, eli tunteellisesta ja tummasävyisestä riimittelystä, on 2010-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kasvanut todella suosittu hip hopin alagenre. Esimerkiksi Lil Peepia, XXXTentacionia ja Juice Wrldia pidetään emorapin tienraivaajina.

Vaaleahiuksinen mies katsoo suoraan kameraan, kuva rajattu hartiasta alaspäin. Taustalla metalliset kaiteet.
Costeeta kutsutaan usein emoräppäriksi, mutta itse hän pudottaisi "räppäri"-osan pois sanan lopusta. Vaaleahiuksinen mies katsoo suoraan kameraan, kuva rajattu hartiasta alaspäin. Taustalla metalliset kaiteet. Kuva: Juuli Aschan, YleX Costee,musiikki

Vaikka Costee ei itse pidä itseään räppärinä, on suoraan vaikeista ja henkilökohtaisista asioista laulaminen osa samaa, maailmanlaajuista ilmiötä. Hän pitää isona inspiraationa omaan, synkkäsävyiseen musiikkiinsa amerikkalaisartisti Jon Bellionia, jonka suorapuheiset popkappaleet ovat tehneet häneen vaikutuksen.

– Siitä sain sen sykähdyksen, että voi sanoa suoraan kaiken eikä tarvitse olla aina niin iloista. Ja vaikka on iloisia biisejä, niiden ei tarvitse aina kertoa iloisista asioista.

Vaikka suomalaisia on pitkään pidetty synkkänä kansana, jonka elämää kuvaa vuosikymmenestä toiseen Eppu Normaalin klassikkokappale Murheellisten laulujen maa, todellisuudessa asiat ovat ainakin tutkimusten perusteella tällä hetkellä varsin aurinkoisesti: YK:n onnellisuusraportin mukaan Suomi on jo toista vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa.

Myös esimerkiksi nuorten alkoholinkäyttö vähenee jatkuvasti, eikä viikonloppuisin tunteiden turruttaminen ja pään täyteen vetäminen ole enää läheskään niin yleistä kuin vielä 2000-luvun alussa.

Mielikuva melankolisista suomalaisista kuitenkin pysyy. Costeen mielestä se kuuluu etenkin rapissa, mutta kysynnästä huolimatta popin puolella ei hänen mukaansa ole sellaisia artisteja, jotka puhuisivat todella suoraan tunteistaan.

Paitsi Costee, jonka musiikki kuuntelijoiltaan saamansa palautteen perusteella vastaa tähän kysyntään.

Hän uskoo suorapuheisuuden olevan samaistuttavampaa kuin metaforien kautta tunteista laulamisen. Costee epäilee, että melankolia musiikissa juontaa juurensa paitsi siihen, “miten maailmalla menee ja tolleen”, myös rehellisyyden arvostamiseen. Kun laulaessa sanoo mitä ajattelee kaunistelematta, lopputulos on usein synkkä.

“En todellakaan lähde kuuntelemaan tuollaista mulkkua”

Suorapuheisuudella on myös kääntöpuolensa.

Mustiinpukeutunut vaaleahiuksinen mies katsoo kameraan silmät auringosta sirrillä ja hymyille. Kuva otettu harmaan toimistorakennuksen edessä.
Costee uskoo, että hänen kokemansa mustasukkaisuuden tunteet ovat samaistuttavia myös suurelle yleisölle. Mustiinpukeutunut vaaleahiuksinen mies katsoo kameraan silmät auringosta sirrillä ja hymyille. Kuva otettu harmaan toimistorakennuksen edessä. Kuva: Juuli Aschan, YleX Costee,musiikki

Luurangoissa kappaleen kertoja epäilee vainoharhaisesti ihastustaan kevytkenkäiseksi, Eka tääl -biisissä hän haluaa taas tehdä selväksi, että hän itse oli ihastuksensa ensimmäinen. Toivon kertoo tilanteesta, jossa Costee toivoo “elämän vetävän turpaan” vanhaa kiusaajansa.

Artistista piirtyy kappaleiden perusteella omistushaluinen, mustasukkainen ja ahdistunut kuva. Hän tiedostaa ottaneensa suorilla sanoillaan riskin, sillä ei tiennyt, uppoaisiko hänen inhorealistinen emopoppinsa yleisölle.

– Jengi olisi voinut myös samantien olla, että “en todellakaan lähde kuuntelemaan tuollaista mulkkua”.

Kuten Costeen vaikuttavista striimiluvuista voi päätellä, toisin kävi. Artisti sanoo, että olisi jatkanut samaa rataa joka tapauksessa, sillä se on tällä hetkellä hänelle kaikkein luontevin tapa tehdä musiikkia.

Ja jossain vaiheessa joku olisi hänen musiikkinsa omakseen kuitenkin löytänyt, Costee uskoo. Se johtuu siitä, että esimerkiksi mustasukkaisuuskuvaukset ovat niin samaistuttavia.

– Kaikissa on sellainen mustasukkaisuus. Mussa ehkä vähän enemmän, mutta varmasti on sellaisia tyyppejä, että se menee ihan sairaalloiseksi.

Vaaleahiuksinen mies katsoo vasemmalle yläviistoon haaveilevana, kuva rajattu hartiasta alaspäin. Taustalla metalliset kaiteet.
"On monia biisejä, joissa se on kääntynyt niin, että olen kirjoittanut sitä enemmän itselleni, vaikka olen alkuun kirjoittanut sitä tosi syyttävästi", Costee kertoo. Vaaleahiuksinen mies katsoo vasemmalle yläviistoon haaveilevana, kuva rajattu hartiasta alaspäin. Taustalla metalliset kaiteet. Kuva: Juuli Aschan, YleX Costee,musiikki

Toisinaan suorista sanoista on tullut palautetta niin kappaleiden kohteelta kuin menneiden ihmissuhteiden tarinan tunnistavilta ystäviltä. Costee tietää, että biiseistä saattaa joku suuttua, mutta toisaalta hän myös muistuttaa, että kyse on kuitenkin aina taiteesta.

Kappaleet ovat hänelle myös tapa käsitellä ajatuksia ja tunteita, joita hän kokee itseään kohtaan. Toisen kautta suurten kysymysten käsittely on helpompaa.

– Olisi tosi vaikeaa lähteä kirjoittamaan biisiä ajatuksella, että “vittu mä olen perseestä”. Ei sellaista jaksaisi kukaan kuunnella.

Siksi esimerkiksi mustasukkaisuudesta kertova Luurangot on myös kääntynyt kirjoitusvaiheessa päälaelleen. Toista kohtaan syyttelevänä alkanut kappale kertookin lopulta Costeesta ja hänen omista epävarmuuksistaan.

Tiiän tää on tyhmää
Mut en voi sille mitään
Alan olla vainoharhanen
Kun joku tulee vastaan
Ja se sut tunnistaa
Ootsä ollu tonki kaa

– Alan miettiä itseäni, että hei, mähän teen tätä ihan samaa.