Hyppää pääsisältöön

Avaruusromua 29 vuotta: Onko tämä muka rockia?

Vinyylialbumin keskiö, käsitelty kuva
Vinyylialbumin keskiö, käsitelty kuva äänilevyt

Minulta on aina silloin tällöin kysytty mikä oli se, joka sai minut innostumaan kokeellisesta ja elektronisesta musiikista. Mikä johdatti minut tänne Avaruusromun äärelle?

Olen aina vastannut jotakuinkin samoin: kyllä se oli rock-musiikki.

Se oli kokeellinen rock-musiikki. Ne kaikki oudot äänet, joita äänilevyiltä alkoi kuulua joskus 1960-luvun puolivälin jälkeen.

Ja tässä nyt ollaan. Tällä kertaa palataan Avaruusromun 29-vuotispäivän kunniaksi noihin aikoihin ja siihen musiikkiin, joka aivan ensin vaikutti minuun ja edellä mainittuihin asioihin. Siihen musiikkiin, josta kaikki minun kohdallani alkoi.

Se oli joskus kymmenen vuoden kypsässä iässä, vuonna 1966, kun kuulin jotakin hyvin, hyvin kiinnostavaa. Se oli yhtye, joka vielä pari-kolme vuotta aiemmin oli laulanut She loves you, All my loving, Can't buy me love ja sitä rataa. Ja sitten kaiuttimista alkoi yhtäkkiä kuulua tällaista:

Yhtye oli kuin olikin The Beatles, lähes ensi kertaa kokeilemassa studiossa temppuja, joita ei keikoilla voinut tehdä. Itse asiassa vuonna 1966 The Beatles lopetti keikkailun, ja linnoittautui studioon, kuten tuolloin kerrottiin.

Mitä sitten tapahtui? Seuraavana vuonna ilmestyi Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Band, jota kuunneltiin suuresti ihaillen ja ihmetellen. Ja seuraavana vuonna, 1968, tuli tuplavinyyli The Beatles eli niin kutsuttu Valkoinen tupla.

Ykköskiekko kuulosti yhä kekseliäältä ja tutulta, samoin kakkoskiekon ykköspuoli. Kakkoskiekon kakkospuolikin sai pyöriä melkein loppuun asti, ennen kuin alkoi kuulua jotakin, joka hämmensi täysin.

Aluksi sitä odotti, että kappale todella alkaisi, niiden outojen ääniefektien jälkeen, mutta kun pari minuuttia oli kulunut, sitä alkoi ajatella, että ehkä tässä on kyse nyt jostakin aivan muusta.

Revolution 9 oli liki kahdeksan- ja puoliminuuttinen äänikollaasi, jota voi myös kutsua avantgardeksi, konkreettiseksi musiikiksi tai nauhamusiikiksi. Oudointa oli, että tuollaista musiikkia kuuli maailman ehkä kuuluisimman rock-yhtyeen levyllä.

Asia oli ikään kuin ilmassa, voisi sanoa. Vaikutteet kulkivat suuntaan jos toiseen, eikä Yhdysvalloissa oltu sen kummempia kuin Englannissakaan. Siellä oli mies nimeltä Frank Zappa ja hänen yhtyeensä The Mothers of Invention.

Me teemme tätä vain rahan takia. We're Only In It For The Money. Se oli vuonna 1968 Frank Zappan ja The Mothers of Inventionin albumin nimi. Tuon vinyylikiekon kakkospuoli alkoi ja päättyi melko omituiseen musiikkiin, vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa äänitaiteeseen.

Kuten tuostakin saattoi kuulla, ilmiö nimeltä rock-musiikki oli vielä 1960-luvun lopulla melko laaja käsite.

Samaan aikaan Englannissa: yhtye nimeltä Pink Floyd oli saavuttanut mainetta kokeellisena ja perin psykedeelisenä ryhmänä. Se oli esiintynyt tajuntaa laajentavan valoshown ja muiden asiaan kuuluvien substanssien kera mitä kummallisimmissa tilaisuuksissa, eikä tuosta kaikesta oltu selvitty ilman dramaattista muutosta kokoonpanossa.

Yhtyeen perustajajäsenen Syd Barrettin jäätyä sivuun mukaan oli vastikään tullut uusi jäsen, kitaristi ja säveltäjä Dave Gilmour, joka joutui ensi töikseen studioon ja mukaan äänittämään yhtyeen uutta, tulevaa albumia A Saucerful of Secrets.

Kun levyn nimikappale oli työn alla, Dave Gilmour tunnusti, ettei ollut aivan selvillä siitä, mitä oltiin tekemässä. Yhtyeen basisti Roger Waters istui studion lattialla ja piirteli omituisia kaavioita pieniin paperilappuihin. Muu yhtye tuntui rakentelevan jotakin, joka ei vaikuttanut aivan normaalilta tuon aikaiselta popmusiikilta.

Elettiin kokeilun, uuden etsimisen ja laajentuneen tajunnan aikaa, eikä Pink Floyd turhia pelännyt. Seuraavana vuonna, 1969, ilmestyi tuplavinyyli, josta tuli eräs rock-musiikin kulmakivistä. Se oli Ummagumma. Se oli levy, joka viimeistään vakuutti ainakin minut siitä, että rock-musiikki oli nyt astunut alueelle, josta ei ollut paluuta. Rock ei olisi enää vain popmusiikkia. Rock ei olisi enää koskaan entisellään. Eikä se ollutkaan.

Tuon esityksen kuulin ensi kertaa legendaarisen Jorma Elovaaran legendaarisessa Vesimiehen aika -ohjelmassa, mitä ilmeisimmin vuonna 1969. Tai ehkä sittenkin vuonna 1970. Olin melko ihmeisssäni. Ennen pitkää selvisi, että se oli Pink Floydia albumilta Ummagumma ja nimeltään ytimekkäästi Several Species of Small Furry Animals Gathered Together In a Cave and Grooving with a Pict.

Itse asiassa esityksen oli tehnyt yhtyeen basisti ja säveltäjä Roger Waters aivan yksin. Ummagumma-tuplavinyylin toinen kiekko oli bändin livemusiikkia ja toiselle kiekolle oli jokainen yhtyeen neljästä jäsenestä tehnyt soolomusiikkia. Sillä kiekolla siis kuultiin yhtyeen jokaista jäsentä yksin, oman omituisen musiikkinsa parissa.

Ja kaikkein omituisinta musiikkia oli ainakin minun mielestäni tehnyt juuri Roger Waters. Tämän sävellyksensä hän oli tehnyt omien sanojensa mukaan täysin ilman instrumentteja, pelkästään omalla äänellään ja muutamilla nauhaefekteillä.

Seuraava puolestaan on tehty maailman suurimmalla syntesoijalla vuonna 1971. Valtaisan kokoisen laitteen nimi on Tonto ja sitä operoi kaksikko nimeltä Tonto's Expanding Head Band.

Tonto's Expanding Head Bandin Zero Time oli albumi, joka vakuutti jokaisen, joka sattui sitä kuulemaan 1970-luvun alussa.

Tuo levy oli täällä meillä päin harvinainen ilmestys. Se kun ei oikein ollut perinteistä rock- eikä popmusiikkia, eikä sitä esittänyt mikään tunnettu yhtye, kuten The Beatles, The Mothers of Invention tai Pink Floyd, vaan pari outoa studiovelhoa Amerikasta.

Mutta se oli musiikkia, jota ainakin jossakin määrin kaupiteltiin niin kutsutulle rockyleisölle, kenellekäs muulle. Sitähän tekivät pitkätukkaiset, hipin näköiset sällit, jotka soittivat rock-musiikissa jo tutuksi tulleita uusia soittimia, syntesoijia. Mutta eihän se rockilta kuulostanut.

Se oli ihmeellistä aikaa: 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa rock-musiikki saattoi kuulostaa muultakin kuin rockilta!

Englantilainen Hawkwind oli eräs niistä varhaisista vaikuttajista, jotka saivat ihmettelemään ja kuuntelemaan tarkemmin. Vuonna 1972 äänitettiin live-tuplavinyyli Space Ritual, joka vei ajatuksia entistä voimakkaammin avaruuteen.

Space Ritual oli kokonaistaideteos. Se oli kokeellinen ja runollinen matka avaruuteen. Se oli musiikillista science fictionia. Ja se oli Ihan aitoa avaruusrockia, space rockia.

Tähän aiheeseen ei ole vaikea löytää BONUKSIA:

Kunnianarvoisa tuottaja George Martin ja beatlet muistelevat Tomorrow Never Knows -raidan vaiheita:

Giles Martin ynnä muut kertovat lisää aiheesta:

Tomorrow Never Knowsin nauhalenkit. Suositellaan!:

John Lennon kertoo Revolution 9:n tekemisestä:

Pink Floyd Pompeijin raunioilla: A Saucerful of Secrets:

Pink Floyd Pariisissa tammikuussa 1969:

Mikä on TONTO? Nykyään se on Kanadassa. Näin se joutui sinne:

Ja tottakai asiaan liittyy pöllö:


AVARUUSROMUA 2.6.2019 - OHJELMAN MUSIIKKI:

THE BEATLES: Tomorrow Never Knows (Revolver, 1966)
THE BEATLES: Revolution 9 (The Beatles aka White Double, 1968)
THE MOTHERS OF INVENTION: Nasal Retentive Calliope Music (We're Only In It For The Money, 1968)
THE MOTHERS OF INVENTION: The Chrome Plated Megaphone of Destiny (We're Only In It For The Money, 1968)
PINK FLOYD: A Saucerful of Secrets (A Saucerful of Secrets, 1968)
PINK FLOYD: Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict (Ummagumma, 1969)
TONTO'S EXPANDING HEAD BAND: Jetsex (Zero Time, 1971)
HAWKWIND: Electronic N:o 1 (Space Ritual, 1973)
HAWKWIND: The Awakening (Space Ritual, 1973)
HAWKWIND: Lord of Light (Space Ritual, 1973)

  • Kohta salamoi ja ukkostaa! – meteorologi Seija Paasosella on kyky kertoa taulujen säätiloista

    Maalausten taivaissa näkyy oikea sää – vai näkyykö?

    Mitä maalausten maailmasta löytyykään, kun alkaa rohkeasti tutkia niitä epätyypillisestä näkökulmasta! #taiteilijoidentaivaat Kun antaa jollekin pikkusormen, se vie – ainakin melkein – koko käden. Herätin henkiin yli 30 vuoden takaisen päähänpistoni tutkia maalausten pilviä ja säitä. Heittäydyin taiteilijoiden taivaiden, kankaille luotujen säiden, sateiden, ukkosten ja myrskyjen maailmaan.

  • Avaruusromua: Tangerine Dream ja pari ongelmaa Lontoossa

    Mitä tapahtui kun Tangerine Dream meni Lontooseen?

    Edgar Froese istuu aamiaisella Hyde Park -hotellissa Lontoossa. On lokakuu 1974. Hänen edessään on muroja, munakasta, appelsiinimehua, kahvia ja pari ongelmaa. Hänen yhtyeensä Tangerine Dream on juuri saapunut kaupunkiin, aloittaakseen sieltä ensimmäisen Iso-Britannian kiertueensa. Kiertueen avauskonsertti on maineikkaassa Rainbow-teatterissa, jonka lämpötila on seitsemän celsiusastetta. Lisäksi savukoneen käyttö on salissa kielletty. Itse asiassa koko kiertue on vaarassa. Mikä neuvoksi? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Nojatuolimatka Kanadaan – aina ei tarvitse mennä paikan päälle

    Nojatuolimatkailu avartaa mieltä ja säästää luontoa

    On mahtavaa saapua uuteen maahan ja kaupunkiin ja kävellä sisään vieraaseen kulttuuriin. Aistit terävöityvät ja arkiset huolet haihtuvat, kun ennennäkemättömät maisemat avautuvat eteen. Hetken ajan tuntuu, että on aivan irrallaan arkitodellisuudesta.

  • Jättiläisaskeleet etsii ihmisiä ja maailmaa jazzin klassikkolevyjen takaa

    Jazzmusiikki kuljettaa mietteitä uusiin suuntiin.

    Viime vuoden lokakuussa etsin työhuoneellani musiikkia työntekoni taustalle. Kuulun siihen puolikkaaseen ihmiskuntaa, joka pitää musiikin kuuntelusta lukemisen tai työnteon taustalla. Mutta kun työssäni käytän sanoja, etenkin suomeksi lauletun musiikin kuunteleminen on aivan mahdotonta.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Kohta salamoi ja ukkostaa! – meteorologi Seija Paasosella on kyky kertoa taulujen säätiloista

    Maalausten taivaissa näkyy oikea sää – vai näkyykö?

    Mitä maalausten maailmasta löytyykään, kun alkaa rohkeasti tutkia niitä epätyypillisestä näkökulmasta! #taiteilijoidentaivaat Kun antaa jollekin pikkusormen, se vie – ainakin melkein – koko käden. Herätin henkiin yli 30 vuoden takaisen päähänpistoni tutkia maalausten pilviä ja säitä. Heittäydyin taiteilijoiden taivaiden, kankaille luotujen säiden, sateiden, ukkosten ja myrskyjen maailmaan.

  • Avaruusromua: Tangerine Dream ja pari ongelmaa Lontoossa

    Mitä tapahtui kun Tangerine Dream meni Lontooseen?

    Edgar Froese istuu aamiaisella Hyde Park -hotellissa Lontoossa. On lokakuu 1974. Hänen edessään on muroja, munakasta, appelsiinimehua, kahvia ja pari ongelmaa. Hänen yhtyeensä Tangerine Dream on juuri saapunut kaupunkiin, aloittaakseen sieltä ensimmäisen Iso-Britannian kiertueensa. Kiertueen avauskonsertti on maineikkaassa Rainbow-teatterissa, jonka lämpötila on seitsemän celsiusastetta. Lisäksi savukoneen käyttö on salissa kielletty. Itse asiassa koko kiertue on vaarassa. Mikä neuvoksi? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Nojatuolimatka Kanadaan – aina ei tarvitse mennä paikan päälle

    Nojatuolimatkailu avartaa mieltä ja säästää luontoa

    On mahtavaa saapua uuteen maahan ja kaupunkiin ja kävellä sisään vieraaseen kulttuuriin. Aistit terävöityvät ja arkiset huolet haihtuvat, kun ennennäkemättömät maisemat avautuvat eteen. Hetken ajan tuntuu, että on aivan irrallaan arkitodellisuudesta.

  • Jättiläisaskeleet etsii ihmisiä ja maailmaa jazzin klassikkolevyjen takaa

    Jazzmusiikki kuljettaa mietteitä uusiin suuntiin.

    Viime vuoden lokakuussa etsin työhuoneellani musiikkia työntekoni taustalle. Kuulun siihen puolikkaaseen ihmiskuntaa, joka pitää musiikin kuuntelusta lukemisen tai työnteon taustalla. Mutta kun työssäni käytän sanoja, etenkin suomeksi lauletun musiikin kuunteleminen on aivan mahdotonta.

  • Painettu runo on vääjäämättä myös kuva, toteaa Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja, runoilija Anja Erämaja

    Anja Erämajan puhe Kajaanin Runoviikolla.

    Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Anja Erämajan puhe palkintojenjakotilaisuudessa Kajaanin Runoviikolla 2019. Merkillinen talvi ja kevät, niin paljon kirjapaketteja. Niin monta maailmaa ja tapaa sanansa asettaa. Ja tämä mahdoton tehtävä, oli otettava kantaa, valittava. Oli kestettävä se, että valitsemalla yhden jättää toisen valitsematta.

  • Avaruusromua: Löylyn hengessä!

    Löylyssä on voimaa, henkeä ja sielua.

    Mikael Agricola käytti sanaa "löyly" jo 475 vuotta sitten. Löyly on sanana ja käsitteenä sitäkin vanhempi. Löyly-sana tulee kaukaa, ajalta jolloin saunatkaan eivät olleet sellaisia kuin nykyisin. Vanhimmat saunat olivat maakuoppia, joiden kattona oli eläimen nahka. Alun perin löyly ei tarkoittanut vain saunan kiukaan sihahtelua ja kuumaa vesihöyryä. Löyly tarkoitti henkeä, henkäystä tai sielua. Eikä se ollut sattumaa. Löylyssä on edelleen voimaa, henkeä ja sielua, kuten suomalaisessa musiikissakin. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Suomi vs USA – Viisi havaintoa stand up -keikoilta koomikon näkökulmasta

    Millainen on stand up -scene Yhdysvalloissa?

    ”Stand up ei toimi Suomessa” on vuosikymmeniä toisteltu hokema, jota kuulee edelleen. Yleensä niiden suusta, jotka eivät käy katsomassa stand up -keikkoja. Mutta mikä on sitten paremmin lajin syntysijoilla Yhdysvalloissa? Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen teki kiertueen USA:n länsirannikon komediaklubeilla ja yllättyi.

  • Teatteri- ja oopperaohjaaja Erik Söderblom: Ooppera on lapsen näkökulmasta äärimmäisen tylsää

    Taiteilijaperheen esikoinen kasvoi johtajaksi.

    Oopperan maailmassa ja sen taikapiirin keskellä kasvanut teatteri- ja oopperaohjaaja Erik Söderblom on aina ollut rohkea mielipiteissään. Elämänintoa ja uteliaisuutta riittää edelleen kuin kaksikymppisellä, vaikka nuorekas boheemi olemus kätkeekin jo kuusikymppisen. Teattereita, oopperoita ja festivaaleja johtanut Erik Söderblom on monien visioiden mies.

  • Avaruusromua: Mistä se tuli?

    Mistä tuli ajatus?

    Mistä tuli ajatus? Tätä pohtii historiantutkija, professori Yuval Noah Harari. Hän muistuttaa meitä siitä, että me emme hallitse ulkopuolellamme olevaa maailmaa. Hän toteaa, että me emme myöskään hallitse sitä, mikä tapahtuu ruumiimme sisällä. Me emme myöskään hallitse omia aivojamme, hän sanoo ja huomauttaa, että tämän kaiken ymmärtäminen voi auttaa meitä. Miten tämä liittyy taiteelliseen luomiseen? Liittyykö tämä musiikkiin? Toimittajana Jukka Mikkola.