Markku Haavisto
Yle
Keikka-arvostelu: Gods of Rap -kiertue vei yleisönsä matkalle hip hopin menneisyyteen. Sekava ilta antoi muisteltavaa räpin parissa varttuneille fanaatikoille, vaikka nykyrapista klassikkoyhtyeet ovat kaukana, kirjoittaa musiikkitoimittaja Markku Haavisto.
Gods of Rap Helsingin jäähallissa 27.5.2019
Gods of Rap -kiertue on kerännyt yhteen iltaan kolme hip hopin klassikkoyhtyettä, kun Wu-Tang Clan, Public Enemy Radio ja De La Soul nousevat lavalle. Yleisön edessä on elävä pala rapin historiaa.
Yleisön ikäjakauma käy selväksi, kun ensimmäisenä esiintynyt De La Soul suorittaa huutoäänestyksen. Alle 21-vuotiaita on kourallinen ja kovimman äänen saa aikaan ikäryhmät 31 vuodesta ylöspäin.
– Nuoret, arvostan teitä, mutta osoittakaa tänään kunnioitusta, Trugoy huutaa mikrofoniin.
Ja näin illan luonne on selvillä. Tänään on tarkoitus kunnioittaa klassikoita ja niiden tekijöitä.
Gods of Rap on eräänlainen kolmen keikan mittainen nostalgiafestari aikana, jolloin rakastetaan nostalgiaa. Menneiden romantisointi on näkynyt TV- ja elokuva-alalla Stranger Thingsinä, Star Warsin jatko-osina ja Disney-elokuvien uudelleen versiointeina. Finesse-musiikkivideolla Bruno Mars ja Cardi B elävät uudelleen 90-luvun maailmaa.
Illasta tulee tulee mieleen Game of Thrones -keskustelussa käytetty termi “fan service”, eli juonen kannalta tarpeettomat tapahtumat kohtaukset, jotka ovat mukana katsojan viihdyttämiseksi.
Samanhenkisestä fanien palvelemisesta on kyse Gods of Rapissa. Se tarjoilee kokemuksen faneille, jotka ovat kuunnelleet hip hopia pidempään kuin monet nykyräppärit ovat olleet elossa.
Wu-Tang Clan, Public Enemy ja De La Soul ovat hip hopin kulmakiviä. Yhtyeet edustavat aikakautta, jolloin rap oli kuplivaa vastakulttuuria. Kolmikko on muovannut hip hopin maailman, mutta mikä niiden rooli on nykypäivänä?
Ensimmäisenä yhtyeistä nousee lavalla De La Soul.
De La Soulin osuus alkaa tahmeasti ja räppäreiden höpöttely vie aikaa muutenkin lyhyeltä esiintymisajalta. Vähitellen De La Soul saa otteen yleisöstään. The Grind Date -kappaleen kohdalla keikka rullaa viihdyttävästi, vaikka räpit puuroutuvat.
Loppuosan hyväntuulinen funk-potpuri valtaa areenan ja nostaa tunnelman, kunnes heidän aikansa jo loppuu. De La Soul kannustaa yleisöä antamaat aplodit sille, että heidän yhtyeensä on pysynyt kasassa alkuperäisellä kokoonpanollaan jo 30 vuotta.
Kun De La Soulin jälkeen DJ Premier aloittaa välinumeron, yleisö katoaa hallin käytäville ja kaljajonoihin. Ilta ryitään läpi kolmen keikan lohkoissa, joiden välissä DJ Premier isännöi iltaa soittamalla lisää hip hop -klassikoita.
Sen vuoksi Public Enemy aloittaa keikkansa yli puoleen pienentyneelle yleisölle, joka vähitellen valuu takaisin.
Tunnelma lässähtää hetkessä. Yhtäkkiä kaikki energia, jonka De La Soul on onnistunut piiskaamaan irti yleisöstä on kadonnut, kun Chuck D aloittaa lavasaarnansa.
Vaikka Public Enemy soi yhtä vihaisena ja hyökkäävänä kuin levyillä, esiintymisessä ei ole samanlaista vimmaa. Ei tietenkään ole, koska lavalla on 58-vuotias Chuck D, eikä se reilu parikymppinen nuorukainen kuin ensimmäisillä levyillä.
Siitä huolimatta yksi hip hopin historian karismaattisimmista äänistä sylkee sanoja ilman ruostumisen merkkejä, kun Bring The Noise tai Don’t Believe The Hype -biisien kaltaiset hitit kajahtavat.
Public Enemy Radion settiin on mahdutettu pitkä lista biisejä suhteellisen lyhyeen aikaan. Välillä keikka kuulostaa siltä kuin joku skippaisi jatkuvasti soittolistan seuraavaan kappaleeseen.
Biisejä lähtee soimaan liukuhihnalta. Päällimmäisenä ajatuksena on, että “tässä nyt vedetään näitä vanhoja biisejä läpi”. Sitä vartenhan yleisö on tänne tullut. Näkemään elävän legendan ja kuulemaan klassikot hänen esittäminään.
Keikkasetit koostuvat klassikkobiiseistä ja niiden palasista ripoteltuna sekaisin lyhyehköihin setteihin. De La Soulin ja Public Enemy Radion osuudet rakentuu hajanaisista biisikavalkadeista, joista on vaikea löytää punaista lankaa.
Ajan patinasta vähiten on kärsinyt Wu-Tang Clan, jonka keikka on illan ykkösnumero.
Wu-Tang Clan onnistuu nitomaan Enter the Wu-Tang (36 Chambers) -albuminsa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jonka tahtipuikkoa heiluttaa räppäri RZA. Ryhmän energia lavalla on ylitsevuotavaa. Sanat iskevät ja uppoavat, kun he huutavat: “Wu-Tang Clan ain’t nothing to fuck with!”
Yhtye vetää ikonisia räppihittejä, kuten Protect Ya Neck, C.R.E.A.M ja Bring Da Ruckus, jotka saavat yleisön hengästymään. Aika ei juuri tunnu kuluttaneen kappaleita ja yhtye on parhaimmillaan yhdessä, kun jäsenet voivat tukeutua toisiinsa kuin perhe.
Nykyräppäreille perustat rakentaneet esikuvat
De La Soulin debyyttilevy 3 Feet High and Rising täytti maaliskuussa 30 vuotta, Public Enemyn klassikoksi noussut kakkosalbumi It Takes A Nation of Millions to Hold Us Back juhli kolmikymppisiään jo viime vuonna. Ja onhan Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang (36 Chambers) -levylläkin on mittarissa ikää jo 25 vuotta.
Yhtyeissä kiteytyy 80-luvun lopun ja 90-luvun alun kultaiset ajat, jolloin hip hop eli jatkuvassa muutoksessa ja uudisti itse itseään. Tyylillä ei ollut selkeää perinnettä tai historiallisia kiintopisteitä, vaan jokainen artisti muovasi sitä haluamaansa suuntaan samaan aikaan, kun loivat itsensä artisteina.
Wu-Tang Clanin tapa käyttää kung-fu-elokuvien ääniraitoja kappaleissaan laajensi sample-kulttuuria. Chuck D:n ja Ghostface Killahin kaltaiset sanataiteilijat veivät räppäämistä teknisesti haastavampaan suuntaan polveilevilla sanaleikeillään.
Mutta ennen kaikkea hip hop oli protestimusiikkia. Afroamerikkalaisen yhteisön ääni, joka teki näkyväksi yhteiskunnan epätasa-arvon, katuväkivallan, päihdeongelmat ja köyhyyden.
Epäkohdat ovat edelleen läsnä. Public Enemyn keulakuva Chuck D kehottaa yleisöä buuaamaan ja näyttämään keskisormea, kun rasismille, ennakkoluuloille ja presidentti Donald Trumpille.
Nykyään hip hop on kuitenkin kaukana Gods of Rapista. Ne eivät ole enää tätä päivää. Yhtyeet kuulostavat auttamatta siltä, että aika on ajanut niistä ohitse. Niiden musiikki voi paremmin kullatuissa muistoissa ja mielikuvissa kuin lavalla.
Nykypäivän hip hop on poppia. Se on noussut vastakulttuurista valtavirran määrittelijäksi. Hip hop on kasvanut sateenvarjoksi popmusiikin ylle, ja siitä ammennetaan vaikutteita nyt kaikkialla musiikissa.
Viime vuosina sekä puhtoisesta popista liikkeelle lähteneen Ariana Granden että country-musiikin kasvatin Taylor Swiftin kappaleissa on kuulunut hip hopin vaikutteet.
Kun tämän hetken suosituinta räppiä vertaa Gods of Rap -ryhmittymän musiikkiin, ero on valtava. Vaikka yhtyeet ovat pysyneet aktiivisina aina 1990-luvun alkupuolelta lähtien, ne ovat eriytyneet nykyisestä rapista.
Kultakautenaan yhtyeet olivat enemmän ajassaan kiinni kuin mikään muu. Nyt ne elävät nimenomaan nostalgiamielessä ja kuulostavat eiliseltä, kun juicewrldit, jpegmafiat ja travisscottit vievät hip hopia uusiin suuntiin.
Kun Chuck D piikittelee puheissaan muminaräppäreitä, se kuulostaa setämäiseltä nykyajan päivittelyltä. Migosin Culture-trilogian ja Public Enemyn It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back -levyn välillä on kuitenkin noin 30 vuotta.
Siinä ajassa koko hip hopin kenttä on muuttunut. Gods of Rap osoittaa, että genren menneisyys on kunniakas ja sen ajan klassikkoyhtyeillä on edelleen tarjota faneilleen hengästyttäviä kokemuksia.
Hip hop on muodostunut niin merkittäväksi osaksi musiikkihistoriaa, että sitä voidaan kunnioittaa, kuten rocktähtiä. Kuvaavaa on, kun RZA viettää hetkensä perinteisenä rocktähtenä huudattaessaan yleisöä, kun The Beatlesin Come Together soi taustalla.
Gods of Rap -kiertue päättyy Helsinkiin. Viimeisenä numerona kaikki kolme yhtyettä nousevat vielä yhtä aikaa lavalle.
Täydessä mitassaan yhtyeet eivät ole De La Soulia lukuunottamatta. Public Enemysta paikalla on ainoastaan Chuck D, ja siksi sen kohdalla on käytetty Radio-lisäliitettä. Erityisesti Flavor Flavin puuttuminen jää harmittamaan.
Wu-Tang Clanin kokoonpanosta puolestaan puuttuvat Method Man ja vuonna 2004 menehtynyt Old Dirty Bastard, jonka vanhin poika on kuitenkin hoitamassa isänsä tonttia.
On etuoikeutettua nähdä niin monta legendaa samanaikaisesti lavalla. Tärkeää tässä illassa on nimenomaan sen nostalgia-arvo ja menneiden kulttuuritekojen arvostaminen kuin uuden luominen tai yllätysten tarjoilu.
Rikasta menneisyyttä korostetaan paiskomalla taustanäytölle vuorotellen kunkin yhtyeen levykansia kuin muistinvirkistykseksi. Spiikeissä korostetaan hip hop -kulttuurin neljää peruselementtiä: graffiteja, breakdancea, DJ:tä ja MC:tä.
Spiikeissä julistetaan tapahtuman ikimuistoisuutta, koska nyt on legendat lavalla. De La Soul, Public Enemy Radio ja Wu-Tang Clan kuljettavat yleisöä pitkin hip hopin historiankatuja.
He haluavat yleisön osoittavan kunnioitusta rakentamaansa kulttuuria kohtaan, ja siitä katsojat heitä kiittävät.
