Hyppää pääsisältöön

Näkökulma: ”On feministinen teko ottaa itselleen miehen sukunimi”

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,kulttuuri,sukunimet

Oma sukunimi on naisen oikeus syntymästä hautaan. Tyttönimen säilyttäminen ei kuitenkaan ole lopulta sen feministisempää kuin miehen sukunimeen vaihtaminen.

Margaret Atwoodin patriarkaalisesta dystopiasta kertova Orjattaresi-kirja on jälleen ajankohtainen. Kanadalaiskirjailijan romaaniin perustuvan Handmaid’s Tale -draamasarjan kolmannen kauden julkaisu lähestyy samaan aikaan, kun keskustelu naisten aborttioikeudesta käy kuumana niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.

Kun Orjattaresi ilmestyi suomeksi vuoden viiveellä 1986, se kirvoitti kriitikoissa huolen siitä, mitä kaikkea kuvitteellisesta Gileadin naisia sortavasta hirmuhallinnosta oli jo tavalla tai toisella olemassa.

Kriitikko Antti Majander rinnasti kirjassa tapahtuvan orjattarien identiteettivarkauden ja uudelleennimeämisen tosielämän suomalaisten naisten tyttönimestään luopumiseen. “Margaret Atwoodin esittämä kuva naisen alistamisesta on paha utopia, mutta utopian ainekset - vaikkapa miehen mukaan nimeämisestä lähtien - ovat tätä päivää.” (Helsingin Sanomat, 31. toukokuuta 1986)

Hyvää tarkoittavan Majanderin logiikassa nimeämisen suhteen oli ja on kuitenkin virhe. Samaan ansaan lankeavat muutkin, joiden mielestä kunnon feministi pitää avioituessaan tyttönimensä.

Tapa ottaa aviomiehen nimi avioon astuessa on Suomessa verraten uusi ja juontaa juurensa 1800-luvulle.

Itse avioiduin suomalaisittainkin myöhään, vasta 38-vuotiaana. Moni feministituttavani hämmästyi sitä, että päätin ottaa aviomieheni nimen, osa paheksuikin. Sain selitellä valintaani kerran jopa työhaastattelussa. Tyttönimeni pitäminen ei olisi kuitenkaan ollut yhtään sen tasa-arvoisempaa.

Tapa ottaa aviomiehen nimi avioon astuessa on Suomessa verraten uusi ja juontaa juurensa 1800-luvulle. Vuonna 1929 tämä nimenmuutos kirjattiin lakiin: vaimon oli otettava joko miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi.

Kolmekymmentä vuotta sitten laki muuttui. Uusi sukunimilaki antoi vaihtoehtoja. Puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai vain jompikumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen.

Noin 70 prosenttia suomalaisnaisista päättää edelleen ottaa miehensä nimen. Tasa-arvostaan tunnetussa Suomessa se on toden totta korkea luku, vaikka nimensä vaihtavien morsianten määrä onkin ollut laskussa.

Naisen nimen valitsee omakseen vain ani harva aviotuva pariskunta. Muissa Pohjoismaissa nainen pitää oman nimensä huomattavasti useammin. Norjassa tämä on jopa viranomaisten lähtöoletus.

Säilyttämällä tyttönimensä nainen viestii paitsi puolisolleen myös muulle maailmalle olevansa itsellinen ihminen, edistyksellinen feministi. Eikä tämä yleisessä käytössä oleva "tyttönimikään" ole aivan painotuksista vapaa. Poikanimi-käsitettä ei ole edes olemassa. Mitä se edes tarkoittaisi? Miehellä on "nimi" tai "sukunimi", ja sillä hyvä.

Naisen oma nimi on aina, jos ei äidin puolison niin sitten äidinäidin miehen sukunimi.

Palataan tyttönimeen. Naisen tyttönimestä, tai syntymänimestä, mitä ilmaisua tässä nyt halutaankaan käyttää, ei koskaan saa feminististä. Naisen oma nimi on aina, jos ei äidin puolison niin sitten äidinäidin miehen sukunimi. Yleensä naisen isän nimi.

Tasa-arvoisena itseään pitävä, heterosuhteesta syntynyt naimaton suomalaisnainen on siis lopulta aina siittäjänsä tai huoltajansa nimellä merkattu.

Jos minä olisin Pitkänsillan kupeessa sormukset vaihtaessani pitänyt oman syntymänimeni, olisin edelleen ollut isäni ja hänen sukulinjansa mukaan nimetty. Miten se olisi tehnyt minusta yhtään parempaa feministiä?

Tämän nimen sain sentään itse valita.


Keskustelu sulkeutuu 3.7.2019.
Keskustele