Onnettomuuspaikka täyttyy kynttilöistä ja kukista. Julkisuuden henkilön kuolema saa somen tulvimaan. Miksi tragedian hetkellä suru koskettaa niin kovasti, vaikka emme tuntisi uhreja henkilökohtaisesti?
Muistatko, mitä teit kuullessasi Olli Lindholmin menehtymisestä? Mitä tunsit, kun kuulit Thaimaan tsunamista? Järkytys kuoleman äärellä voi olla hyvin aitoa ja riipaisevaa, vaikka kyseessä ei olisikaan oma läheinen, vaan näkyvän elämäntyön tehnyt julkisuuden henkilö tai maailmalla tapahtunut katastrofi.
Miksi julkkiksia surraan näkyvästi?
Läheisen ihmisen kuolema tulee niin lähelle, että se voi tuntua musertavan koko elämän. Tunnetun henkilön kuolema voi järkyttää, ja sitä voi surra, mutta samaan aikaan oma elämä jatkuu kutakuinkin normaalisti, sanoo Helsingin yliopiston pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas.
– Ikävä ja kaiho voivat olla suuria, mutta menetys on etäisempi kuin läheisen menetys. Se on helpompi sanoittaa, ja se luo yhteyden muihin faneihin. Ystävät ovat surun kanssa samalla aaltopituudella siitä, mitä suret, kun suret esimerkiksi nuoruutesi idolin kuolemaa.
Hienon uran tai elämäntyön tehneen henkilön kuoleman jälkeen Facebook täyttyy usein Rest in Peace -postauksista, joissa ihmiset paitsi jakavat tiedon menehtymisestä, myös pohtivat suhdettaan tunnettuun vainajaan. Muusikon laulut ovat kulkeneet mukana elämän tärkeissä hetkissä ja urheilijan huikeat saavutukset ovat jättäneet unohtumattomia muistoja. Nuoruuden sankarit voivat tuntua erityisen läheisiltä, kuin ystäviltä.
Mediatutkija Jukka-Pekka Puro Turun yliopistosta näkee RIP-viesteillä kaksi merkitystä. Toisaalta kyseessä on yksinkertaisesti halu kertoa uutinen ensimmäisenä, toisaalta mukana on vahva tarve ilmaista omia tunteita.
– Omat kaipauksen ja surun pohdinnat ovat RIP-viesteissä usein hyvin vahvoja. Voikin pohtia, minkä uuden portin some onkaan avannut omien emootioiden käsittelyyn julkisten hahmojen kautta?
Kun nuori tai keski-ikäinen kuolee, se pysäyttää meidät oman aikamme rajallisuuden äärelle. Kuoleman kanssa tekemisiin joutuva ihminen käsittelee samalla ajatusta omasta kuolemastaan.
Nykyaikana kuolema on siivottu pois elämästä laitoksiin ja sairaaloihin, joten siihen törmää arjessa vain harvoin.
Kollektiivinen suru on spontaania ja pikaista
Yhteisen suremisen tapahtumat syntyvät yleensä hyvin spontaanisti ja jopa yhden henkilön aloitteesta. Onnettomuuspaikalle tai vainajalle tärkeän paikan luo syntyy nopeasti kukka- ja kynttilämeri.
Sri Lankan keväällä 2019 tapahtuneen pommi-iskun jälkeen Helsingin rautatieasemalle muodostui kuin itsestään paikka, jonne ihmiset toivat kynttilöitä uhrien muistoksi.
Paikka on sama, jossa syksyllä 2016 nuori mies menehtyi törkeän pahoinpitelyn seurauksena. Teolla oli rasistinen motiivi ja se järkytti monia. Tekopaikalle syntyi tuolloin spontaanisti kukka- ja kynttilämeri. Nyt Sri Lankan uhrien muistopaikka syntyi samaan kohtaan. Ehkä kyseinen paikka jää jatkossakin symboliseksi muistopaikaksi, kun ihmiset haluavat osoittaa myötätuntoa järkyttävien tapahtumien uhreille?
Meidän maailmamme hektisyys tuo haasteita surulle, sanoo Auli Vähäkangas.
– Se näkyy myös kollektiivisessa surussa. Kukka- ja kynttilämeret ovat yksittäisiä tapauksia melko nopeasti tapahtuman jälkeen. Pian ne jo unohdetaan ja tilalle tulee jotain muuta.
Yhteistä suremista varten järjestetään yleensä muutama tapahtuma nopealla aikataululla. Mutta mitä tapahtuu puoli vuotta myöhemmin? Muistellaanko tapahtumia tai menehtyneitä vielä? Mitä pikasuru kertoo meidän ajastamme?
– Kaikki asiat pitää käsitellä siististi ja nopeasti pois.
Yhteinen suru on helpompi ikään kuin suorittaa samaa tahtia muiden kanssa. Läheisen kuoleman suru on henkilökohtaisempaa ja usein syvempää. Suru on kokonaisvaltainen ja yksilöllinen tunne.
– Läheisensä menettäneen suru kestää kauan, eikä ympäristö anna mahdollisuutta surra niin pitkään. Surevan läheiset eivät ole surun kanssa samassa tilanteessa.
Uskonnolliset ja perinteiset elementit uudella tavalla
Suurten katastrofien yhteydessä ihmiset usein kokoontuvat kirkoissa pidettyihin rukoushetkiin ja sytyttävät kynttilöitä. Kirkko on suuri julkinen tila, jossa on helppo järjestää tapahtumia. Lisäksi perinteiset kristilliset rituaalit ovat lähes kaikille tuttuja ja luovat turvaa ja lohtua.
Yhteisessä surussa ei koeta konfliktia, vaikka ateisti menisi muistotilaisuuteen kirkkoon, sanoo Auli Vähäkangas. Tarve yhdessäoloon poistaa raja-aitoja, ja suru tulee ensin.
– Osaa perinteen mukana olo innostaa lähtemään mukaan, osaa kristilliset elementit saattavat häiritä. Toisaalta, jos perinteitä käytetään uudella tavalla, niin se saattaa tuoda siihen uuden kiinnostavuuden, jännittävän twistin, Vähäkangas pohtii.
Esimerkiksi muutama päivä Utøyan massamurhan jälkeen Oslossa järjestettiin uhrien muistoksi ruusumarssi, johon osallistui yli 150 000 ihmistä. Perinteinen ja osin väljähtänyt tapa osoittaa mieltä marssimalla sai yhdessä rakennetun ruusumeren avulla uuden silauksen.
Aleppon kellot on suomalainen esimerkki kristillisen perinteen yhdistymisestä uudenlaiseen kulttuuriin ja julkisen tilan haltuunottoon.
Lokakuussa 2016 Kallion kirkko ilmoitti soittavansa saattokelloja Syyrian Aleppon pommitusten uhreille. Kelloja soitettiin päivittäin noin kahden viikon ajan. Lopulta kelloja soitti kaikkiaan yli 800 kirkkoa Suomessa ja maailmalla.
Vähäkangas muistuttaakin, että se, mille haluamme osoittaa myötätuntoa ja mitä suremme, ei välttämättä tapahdu lähipiirissä tai lähistöllä. Riittää, että meillä on joku kosketuspinta tragediaan. Pienten lasten vanhempia lasten kärsimys saattaa koskettaa erityisen kovaa ja katastrofi tuntuu läheiseltä, jos se tapahtuu tutussa lomamaassa.
Suomessa yhteinenkin suru on yksityistä
Suomalaiselle kollektiiviselle suremiselle on Vähäkankaan mukaan tyypillistä sen yksityisyys – silloinkin kun kokoonnutaan yhteen. Hän nostaa esimerkiksi jouluun liittyvän vainajien muistelun.
– Joulut ovat suomalaisille yleensä kiireistä aikaa, mutta siitä huolimatta monille on tärkeää käydä hautausmaalla, jonottaa ruuhkassa parkkipaikkaa ja olla kirkkomaalla samaan aikaan muiden kanssa sytyttämässä kynttilöitä.
Jouluisessa hautausmaalla käymisessä yksityisyys ja yhteisöllisyys sulautuvat: haluamme olla yhdessä muiden ihmisten kanssa, kokoontua yhteen. Mutta samaan aikaan haluamme olla pienessä piirissä tai läheisten kanssa.
– Ihmiset kokoontuvat sinne missä muutkin ovat samaan aikaan ja surevat jotain omaa, rinnakkain yhdessä olemisen kanssa, Vähäkangas kuvailee. Näin tapahtuu myös esimerkiksi muistokonserteissa.
Olenko kohdannut omat menetykseni?
Läheisen kuolemaan voi liittyä tunteita, joita ei tahdo myöntää edes itselleen: häpeää, syyllisyyttä, iloa, vihaa ja helpotusta. Siksi suru ja sen käsittely voi jäädä hyvin yksityiseksi eikä ajatuksia ja tuntoja jaeta muiden kanssa.
Yhteiseen suruun voi sekoittua omaa, aiempaa henkilökohtaista surua, jolle ei ole löytynyt arjessa aikaa tai tilaa. Tunnetun henkilön kuollessa suru ja järkytys on aitoa, ja se voi olla hyvin koskettavaa. Mutta se on myös turvallisempaa, mieleen eivät nouse eksistentiaaliset kysymykset samalla tavalla kuin läheisen menetyksen yhteydessä.
– Jokainen meistä voisi pohtia: olenko pysähtynyt miettimään omaa menetystäni. Ja ennen kaikkea miksi en halua edes pysähtyä tätä miettimään? Miksi mietin mieluummin tunnetun henkilön kuolemaa kuin omaa suruani?
Vähäkankaan mukaan kuolemaan liittyvät miksi-kysymykset ovat monille vaikeita, kaikki eivät osaa tai halua niitä kysyä. Miksi joku kuolee?
– Yhteistä suremista ei voi ymmärtää ilman yksityisen suremisen ymmärtämistä ja ohentuneen yhteisöllisyyden ymmärtämistä.
