Hyppää pääsisältöön

Tappion helmiä

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
"Luoteispuoli hra Kajon yläosasta." Sekatekniikka, Ylen kokoelmat. Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Tappion helmiä

On sitä vaikka mitä. Ja kun miettii elämänsä vartta taaksepäin, niin on elämän varrella tapahtunut monenlaisia mieleen painuneita. Nykyään pitäisi koko ajan itseään kehua ja markkinoida, ja klikkaututtaa ja tykkäytyttää, mutta kun ei huvita niin tehdä, niin kerronpa sellaisia, jotka ei ottaneet tulta, ei lähteneet lentoon, ei olleet proaktiivisia, elastisia eivätkä eeppisiä. Vaan eepittömiä kuin betonista tehty lennokki: turvallaan asvaltissa heti.

Salkopallo

Hommattiin mökille aikoinaan tämmöinen: kaksi- tai kolmimetrinen männynraippa, josta kuorittiin kuori ja oksasteltiin oksat veke.

Sitten kepin huippuun solmittiin naru, joka loppui ehkä 40 cm ennen maata.

Jostain etsittiin sipulipussi tai mikälie verkko, ja verkon sisään Anttilasta ostettu punainen kumipallo, ja pussitettu pallo sittä sidottiin salgosta riippuvan narun päähän.

Ja lopuksi ostettiin kaksi pingismailaa (Tapio Penttilä luki niiden mailojen varressa olevissa läpinäkyvissä tarroissa. Niissä oli sen jonkun Tapio Penttilän kuva. Pikkupoikana otin yhden tarran irti ja liimasin sen saunan oven kamanaan. Se Tapio Penttilä kesti siinä koko mökin eliniän, toisin sanoen vuosikymmeniä).

Salkopalloa pelattiin niin, että pelaaja A yritti pingismailalla syöttö-hutkaista narussa riippuvan salkopallon sellaiseen vauhtiin, ett’ei pelaaja B saisi sitä hutkaistuksi takaisin.

Sääntöjen tarkempi tunteminen ei ollut tarpeen, sillä kyllästyimme salkopalloon jo melkein ennen kuin edes oli kunnolla pystytetty se salko.

Mutta kyllä se silti tuli kunnolla pystytetyksi, nimittäin pitkästi toistakymmentä vuotta pallo riippui narunpää-verkkopussissaan apeana kuin käytetty kondomi, samalla kun salko hiljalleen lahosi, samalla kun punaoranssi muovinaru hiljalleen hapertui, katkesi, maatui.

Surullisen hahmon pallo siten oli se salkopallo. Mutta opetti sen, että hienoonkin ideaan sitä voipi kypsyä ja kyllästyä hirmu äkkiä hän. Ja että Tapio Penttilä -tarra oli tarra, joka toi iloa vuosikymmenten saunareissuihin: että heh, vieläkin on tuo Tapio Penttilä tuossa. Pikkupoikana sen siihen liimasin.

BSA C15 250 cc

Yhtenä päivänä, kun olin kai 16 tai 17, kaverini Jukka sanoi, että osta moottoripyörä. Minä että minkälainen. Käytiin katsomassa. Se oli 250-kuutioinen BSA. Ei rekisterissä, ei valoja, ja käynnistyi vain kun sen työnsi vauhtiin.

Ostin pyörän, joka toistaiseksi jäi Jukan luo.

Illalla nukahdin iloiten siitä, että olin tuore moottoripyöränomistaja.

Seuraavana aamuna tajusin, että minulla ei ollut ajokorttia, ja toisekseen sillä BSA:lla ei saanut kukaan ajaa yhdelläkään tiellä, kun sei ollut rekisterissä.

Ja minä en jaksanut työnnellä sitä mihinkään korpien metsäteille, en saanut sitä yksin käyntiin, enkä sitäpaitsi, suoraan sanoen, ollut yhtään kiinnostunut moottoripyöristä.

Kun kerroin nämä mietteeni Jukalle, peruimme kaupan, mikä oli sikäli helppoa, että en ollut maksanut pyörää ja se oli vielä (ja jo) Jukan hallussa.

Kaupan purkaminen ei tuntunut yhtä juhlalliselta kuin sen tekeminen, mutta mieleni oli äärimmäisen huojentunut: suunnattoman ilon siis toi BSA minulle kuitenkin, vaikkakin muuta, kuin omistamisen tai ajoilon kautta.

Landola

Olin vähän toisella kymmenellä, kun näin - muistaakseni maanantai- iltana - osto-ja myyntiliikkeen ikkunassa kitaran. Mietin, että vaikka olen rumpujen soitosta kiinnostunut, ja sitä jo vähän opiskellutkin, niin ei haittaisi osata soittaaa myös kidarta.

Tiistaina menin liikkeeseen. Kitaran hinta oli 40 markkaa. Kai minulla jotain säästöjä oli, kun päivää tai paria myöhemmin kävin ostamassa kitaran pois.

Kaverini Mauri joka osasi mitä vain, selitti minulle kitaransoiton alkeiden alkeiden alkeet.

Harjoittelin ahkerasti! Tai, melkein ahkerasti.

Mutta kun en perjantaihin mennessä oppinut soittamaan kitaraaa vein Landolan lauantaina takaisin osto-ja myyntiliikkeeseen, ja pyysin ja sain rahani takaisin.

Neljäkymmentä markkaa, joilla voi tehdä mitä ikinä haluaa!

Se oli suuri summa, ja panin sen visusti talteen, uutten hyvien kauppain varalta.

Ja kyllä oli hyvä mieli!


Kyltti kuin kyltti

Olin nuorena miehenä maailmalla hankkimassa kielitaitoa, jotta voisin työskennellä toimittajana ulukomailla, lähi-idässä esmes.

Sitten jossakin välissä tulin kotimaahan, ja kun satuin olemaan Helsingissä, ajattelin hipsiä Uuteen Suomeen kysymään töitä.

Jahtailin Mannerheimintiellä oikeaa ovea, kunnes joku selitti minulle, että lehti oli siirtynyt jonnekin ydinkeskustaa kauemmaksi.

Raaviskelin niskaani, kun minulla ei ollut autoa, jolla Uuteen Suomeen ajella.

Siinä uumoillessani katsoin ex-uudensuomentalon firmojen nimikylttejä, ja näin, että talossa oli Suomen tietotoimiston toimitus.

Arvelin, että samahan tuo on, olinpa minä työssä Uudessa Suomessa tai STT:llä, uutistyötä molemmat. Eikun ovesta sisään ja työtä kysymään.

Minut ohjattiin erittäin sydämelliseksi ihmiseksi osoittautuvan uutispäällikön Tuula H:n juttusille. Ja lyhyestä virsi kaunis: silleen minä päädyin töihin STT:lle.

Ja silleen meni silmälleen betoniin se Uuteen Suomeen pyrintä.

Että monenmoisia helmiä karttuu tappioistamme, joskukseen.

Toivoo:

Yksi monten puolesta.

Keskustelu sulkeutuu 11.7.2019.
Keskustele

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat