Markku Haavisto
Yle
Brother Alfred kuvailee musiikkiaan nössöpopiksi ja tutkimusmatkaksi, joka alkaa siitä, kun syntetisaattorit laitetaan päälle.
Kun Mathias Hermansson ja Julius Sihvonen olivat lukioikäisiä he ihastuivat englanninkieliseen indiemusiikkiin. Elettiin 2010-luvun alkuvuosia, jolloin suuret indieyhtyeet olivat vielä voimissaan.
Suomessa suurta huomiota keräsi muun muassa Rubik, jonka perässä nousi esimerkiksi Satellite Stories. Niidenkin taustalla kuhisi, sillä uusia yhtyeitä nousi tasaisesti pinnalle ja genre kukoisti.
Muutamassa vuodessa koko musiikkityyli tuntuu kuitenkin kadonneen suomalaiselta musiikkikentältä. Maailmallakaan indiesuuruudet eivät ole enää vetäneet ihmisiä puoleensa samalla tavalla kuin ennen.
Suomen kieli alkoi hallita suomalaista musiikkikenttää ja Hermansson sekä Sihvonen hyppäsivät myös siihen kelkkaan. Nyt he kuitenkin ovat palanneet lukioiässä fiilistelemäänsä musiikin pariin uudella Brother Alfred -yhtyeellä, joka ylistää nössöyttä ensimmäisellä Badboy4lyfe-singlellään.
Brother Alfred kuvailee musiikkiaan “nössöpopiksi”. Sillä he tarkoittavat itsensä ja epävarmuuksiensa hyväksymistä.
Hermansson selittää, että erityisesti sanoitukset ovat syntyneet epävarmuudesta kummunneista oivalluksista. Kun on ajatellut, että pitäisi käyttäytyä muiden silmissä toisin, mutta on ymmärtänyt, että turha esittää muuta kuin on.
– Mä en pidä nössöyttä negatiivisena sanana nykyään. Sen takana pystyy seisomaan, en ole mikään “kova jätkä”.
“Köpö-estetiikka” on Hermanssonin mukaan ollut yksi Brother Alfredia ohjaava ajatus. Hän kertoo viehättyneensä esimerkiksi Mac DeMarcon musiikin epäpuhtauteen. Erityisesti yhtyettä kiehtoo ajatus, ettei kaiken tarvitse mennä totuttujen muottien mukaan.
– Olemme yrittäneet tehdä niitä asioita, joita meille on sanottu, ettei kannata tehdä ja katsoa, mitä siitä syntyy, Hermansson sanoo.
Sihvonen myötäilee ajatusta ja lisää, etteivät he ole halunneet tehdä loppuun asti megatuotettua. Brother Alfredin kappaleissa toimiva rumpusoundi on voinut syntyä esimerkiksi puhelimen putoamisesta lattialle kesken äänityksen tai rikkinäisen syntikan äänestä.
Tuotannon hiomattomuus on Hermanssonin ja Sihvosen mielestä alkanut nousta viime aikoina pinnalle musiikissa. Mac DeMarcon lisäksi esimerkiksi Maustetytöt ovat tehneet heihin vaikutuksen osoittamalla, miten musiikki voi olla hyvää ja vedota ihmisiin olematta kuitenkaan monimutkaista. Kappaleet pärjäävät puhtaasti laadullaan, kun ylimääräiset rönsyt on siivottu musiikista pois.
– Sit on enää kyse siitä, onko se hyvä biisi ja onko kirjoittanut asiasta, joka vetoaa ihmisiin, Hermansson sanoo.
“Se on kamalin juttu maailmassa, jos tekee biisin, josta ei pidetä”
Kaksikon työhuone on ahdas. Pieni tila on ladattu täyteen erilaisia soittimia: bassot ja kitarat seisovat siistissä rivissä seinän vieressä, toiseen kulmaan on koottu syntetinsaattoreita. Ikkunasta kuitenkin avautuu avara maisema merelle.
Vaikka tilaa on vähän, sitä tuntuu olevan tarpeeksi kahdelle opiskelujen kautta ystävystyneelle muusikolle, jotka ovat omien sanojensa mukaan “päättivät lyödä hynttyyt yhteen”.
Hermansson ja Sihvonen molemmat opiskelevat musiikkikasvatusta Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Sihvonen on jo lähellä valmistumista.
– Äijä on kohta musiikin mestari, Hermansson toteaa.
Opintojen lisäksi heillä kummallakin on taustallaan kokemusta useammista yhtyeistä. Hermansson on tullut tunnetuksi jo lopettaneen Sima-yhtyeen toisena puoliskona. Sen lisäksi hän on soittanut Jaakko Aukustissa, The Reed Fagissa ja Tiisun, eli Henrik Illikaisen kanssa Henkka & Mathias -kokoonpanossa.
Sihvonen puolestaan laulaa Nefer Nefer -yhtyeessä, ja aiemmin hänellä on ollut muun muassa Mother-niminen rockyhtye.
Musiikinopiskelijoille uusien bändien perustamiselle on matalampi kynnys, kun tuttavapiiristä löytyy helposti erilaisista asioista innostuvia muusikoita. Kaksikon mukaan erilaisia projekteja syntyy erilaisiin tarpeisiin.
– Lähdetään enemmän nollat taulussa kuin sillä mielellä, että pitäisi tehdä hitti tai päästä suureen radiosoittoon.
Hermansson toteaa, että mitä enemmän tekee musiikkia, sitä enemmän myös löytää itseään ja muita miellyttäviä asioita. Voi heittäytyä kokeilemaan ja oppimaan uutta, kun ei ole painetta menestyksestä. Kuitenkin myös silloin artisti toivoo, että hänen musiikkinsa uppoaisi yleisöön.
– Se on kamalin juttu maailmassa, jos tekee biisin, josta ei pidetä.
Indiemusiikin saralla uusien yhtyeiden nopea muodostuminen on ilmiö, jonka myös Brother Alfredin jäsenet tunnistavat. Usein indiebändit tuntuvat myös katoavan lähes yhtä nopeasti kuin ovat ilmestyneetkin.
Mistään sarjayrittämisestä heidän mukaansa ei kuitenkaan ole kyse, vaikka ulkopuolisen silmin se voikin näyttää projektimaiselta. Hermansson miettii, että pelko epäonnistumisesta voi ajaa bändien perustamiseen ja kuoppaamiseen.
– Jos käy niin, että biisi onkin floppi, niin se käy sielun päälle. Ehkä sitä kuumotellaan, montako ei-menestynyttä biisiä on valmis julkaisemaan.
Hermansson lisää, että vanhat yhtyeet jäävät kuitenkin elämään artisteille itselleen ikuisiksi ajoiksi. Sihvonen myötäilee viereisellä tuolilla kollegansa puheita.
– Proggis on vähän ikävä sana. Ei nämä bändit kuitenkaan ole sellaisia projekteja, joita vähän puuhastellaan, vaan niitä tehdään tosissaan, Sihvonen toteaa.
Kaksikko säveltää, sanoittaa ja tuottaa itse kappaleensa. Vasta miksauksessa ja masteroinnissa on turvauduttu ulkopuoliseen apuun. Ohjakset on haluttu pitää omissa käsissä, koska se on mahdollistanut uusien ajatusten syntymisen.
– Koko ajan oppii uusia asioita, kun on sellaisella tutkimusmatkalla. Meille ei ole annettu ohjeita, miten tehdä, vaan on avattu kone ja kokeiltu, mitä tapahtuu, Sihvonen sanoo.
– Syntikat päälle ja tutkimusmatkalle! Hermansson naurahtaa.
