Hyppää pääsisältöön

Hylätyksi itsensä tuntenut Jari Ahola koki fyysistä kipua, kun näyttelijyys uhkasi jäädä pelkäksi unelmaksi

Kun Jari Aholan ahdistava pääsykoepuristus Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle 90-luvun lopussa karahti kiville aivan kalkkiviivoilla, nuori mies menetti toivonsa satojen roolien täyteisestä tulevaisuudesta. Hän harkitsi jopa omien päiviensä päättämistä. Itkuista puhelua äidille seurasi kuitenkin orastaneen uran tärkeimpien mentorien tsemppaukset, joiden voimalla kapinallinen poika ponnisti ensiksi Teatterikorkeakouluun ja lopulta koko kansan rakastamaksi Mauno Pepposeksi Tampereen Työväen teatterin menestysmusikaalissa Vuonna 85.

Oli vuosi 1996. Nuori, vasta ammattiin valmistunut mies palveli armeijan harmaissa alikersanttina Parolan panssariprikaatissa, eikä tiennyt, mitä haluaisi elämässään aidosti tehdä. Hänen kuljetuksensa kyytiinsä hyppäsi alokas, ja jossain vaiheessa siirtymää he heittivät tittelit nurkkaan ja keskustelivat elämästä.

Alokas kysyi yhtäkkiä alikersantilta, että mitä tämä tekee työkseen siviilissä. Alikersantti heitti pallon takaisin, pyytäen alokasta arvaamaan.

Alokas sanoi olevansa melko varma, että alikersantti on näyttelijä.

– Menin aivan hiljaiseksi. Moottoritien katkoviiva vilisi silmissä varmaan aika pitkään, ennen kuin sain sanottua, että ”ei, en itseasiassa ole, mä valmistuin vasta kauppiksesta myyntiedustajaksi”.

Syttyi kuitenkin kipinä. Alikersantti Jari Ahola tajusi sillä hetkellä, että ammatillinen intohimo, jota hän ei ollut vielä löytänyt, oli näyttelijyys. Hän olisi halunnut voida sanoa alokkaalle, että tämä on aivan oikeassa. Sitten tuli ärsytys.

– No miksen sitten tee mitään sen eteen, että voisin joku päivä vastata tuohon samaan kysymykseen, että ”niin olen”?

Armeijan jälkeen alkoi unelman jahtaaminen. Työvoimatoimiston psykologin, työttömien nuorten rock-musikaali Virgon ja lukemattomien pääsykoepettymysten sävyttämä matka johdatti lopulta itselleen ankaran ja maailman menoon kypsyneen nuoren miehen Teatterikorkeakouluun, sieltä ammattilaisnäyttelijäksi, ja lopulta Mauno Pepposeksi, joka on miehen ammatillisen uran kruunu, ja tulee todennäköisesti aina olemaankin.

Lapsuuden idyllin murtuminen kasvatti empaattisen miehen

Jotta Aholaa voi ymmärtää parhaiten, on palattava hänen lapsuuteensa. Rakastavaan perheeseen, johon kuului äiti, isä ja isosisko, alkoi tulla säröjä, kun Ahola lähestyi kymmenettä syntymäpäiväänsä.

Jari Ahola noin kolmevuotiaana isosiskonsa Päivin kanssa. Perhe on saanut koiranpennun, pienen kultaisen noutajan Elsien. Kuva on otettu Tampereen Lentävänniemessä, ja siinä kuvattu tilanne on Aholan ensimmäisiä muistoja lapsuudesta.

– Vanhemmat alkoivat riidellä, ja lopulta tuli avioero. Se on jättänyt minuun ikuiset jäljet. Minä en koskaan kokenut oloani uhatuksi, mutta seinän läpi kuullut riidat pelottivat sen ikäistä minua. Olin paljon siskoni sylissä, ja hän oli ja on edelleen minun turvani.

Ahola ei halua kuitenkaan etsiä syyllisiä, sillä elämä on siihen liian lyhyt. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa.

Hänen voimarepliikkinsä on Väinö Linnan Tuntemattomasta tuttu: ”En mä täs kettää syyllissii kaippaa, Lahtist ja konekiväärii mää kaippasin.”

– Olen sillä tavalla fatalisti, että uskon päässeeni näin pitkälle elämässä siksi, mitä lapsuudessani on tapahtunut. Se muovasi minusta Jarin. Olen jopa iloinen, jos näin julman optimistisesti voi sanoa. Lapsuus kasvatti empatiakykyäni aivan valtavasti.

Ahola uskoo, että hänen empaattisuudestaan on ollut suuri hyöty näyttelijän uralla. Hän pystyy asettumaan rooliin kuin rooliin ilman, että hän arvottaisi hahmoa. Ahola mainitsee esimerkkinä Adolf Hitlerin.

– Hitlerin ajatusmaailmaa on tänä päivänä ja ehkä koskaan ollut mahdotonta ymmärtää, mutta jotta pystyn näyttelemään Hitleriä, minun on mentävä tämän henkilön ajatusmaailmaan. Ei hyväksyä sitä, mutta näyttelijä ei saa tuoda roolissa esiin omaa saarnaa. On käsikirjoittajan, ohjaajan ja katsojien tehtävä määrittää, mitä sanomaa kerrotaan kokonaisteoksella.

Ahola korostaa, ettei hän ole metodinäyttelijä. Hän ei koe, että tarvitsisi aitoa surua voidakseen näytellä surullista. Ahola on illusionisti, ja tunteiden näytteleminen on hänen työtään. Mies on löytänyt oikean nappirivistön, jota painelemalla saa tietyt tunteet pintaan, muttei usko koskaan paljastavansa näitä nappeja kenellekään.

Kivinen tie

Aholasta ei tullut huippunäyttelijää heti tajuttuaan, mitä hän haluaa ammatikseen tehdä. Tiellä kohti unelmaa on ollut kovaa työtä ja lukuisia pettymyksiä.

Ensimmäinen pääsykoe Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle Nätylle loppui heti, kuin seinään. Ahola ei päässyt edes ensimmäisestä vaiheesta läpi, ja hän tunsi itsensä outolinnuksi muiden hakijoiden joukossa. Teatterikorkeakouluun matka tyssäsi haun kolmannessa vaiheessa.

Työttömille nuorille suunnattu rockmusikaali Virgo oli ensimmäinen alan projekti, jossa Ahola oli mukana. Hän muistaa, kuinka äiti suorastaan pakotti nuoren miehen hakemaan mukaan, ja kuinka Costello Hautamäki kehui hänen lauluääntään

Työtön nuori oli tankannut oppia käymällä katsomassa muun muassa Näyttele henkesi edestä –esitystä jopa kymmeniä kertoja, pyrkimyksenään ymmärtää, miksi joku tietty näyttelijä toimii milläkin tavalla, mutta se ei riittänyt kouluun pääsyyn.

– Sitten äiti kertoi nähneensä ilmoituksen työttömille nuorille suunnatusta Virgo-rockmusikaalista, johon pystyi hakea. Kieltäydyin ensin, nuori toimii joskus hyvin ristiriitaisesti.

Äiti kuitenkin suorastaan pakotti Aholan pyrkimään mukaan. Pääsykokeissa Ahola sai ensimmäistä kertaa vuolaita kehuja muun muassa laulutaidostaan rockin legenda Costello Hautamäeltä. Ahola sai lopulta roolin, ja Virgo sai taputuksia seisovilta yleisöiltä ja kehuja kriitikoilta.

Virgoa seurannut Suuri viikinkiseikkailu floppasi, mutta unelma eli. Nätyllä ei ollut sinä keväänä sisäänottoa, joten Ahola haki vain Teatterikorkeakouluun. Ovi Helsinkiin pysyi edelleen visusti kiinni, mutta hän pääsi lopulta Lahden kansanopiston teatterilinjalle. Vuosi opetti Aholalle paljon.

– Ihan perusasioista lähdettiin. Mitä äänenhuolto, kehonhuolto ja pääkopan huolto ovat. Lahdessa sain myös ensimmäisen pääroolini, kun teimme lopputyönämme näytelmän Äidin ja isän avioliitto. Muistan, kuinka arvioin kaikki esitykseni jälkikäteen. Annoin itselleni kuutosia, mutta myös kymppejä.

Suurin pettymys

Lahden-vuoden jälkeen paperit lähtivät taas liikkeelle, kun haut Teatterikorkeakouluun ja Nätylle lähestyivät. Tamperelaisen nuoren miehen suurin unelma oli saada opiskella alaa kotikaupungissa.

– Rakastan Tamperetta yli kaiken, tämä on minun kotini.

Ahola oli päässyt haun viimeiseen vaiheeseen, ja ennen tulosten julkistamista koki, että hän oli tehnyt aivan kaiken, minkä voi tehdä. Ystävistä kaikki uskoivat, että jos nyt joku ainakin kouluun pääsee, se on Ahola. Mikä siis voisi mennä pieleen?

Kaikki.

Kun sisään päässeet lueteltiin, ei Aholan nimeä kuulunut.

Ahola arvioi tämän kuvan olevan 90-luvun lopusta, jolloin hän koki lukuisia pääsykoepettymyksiä ja opiskeli vuoden Lahden kansanopiston teatterilinjalla. Lopulta paikka Nätyllä vietiin kalkkiviivoilla, joka sai nuoren miehen lopulta kyyneliin ja lähes luovuttamaan unelmansa suhteen

– Se tunne oli fyysistä kipua. Se tuli vatsaan, salpasi hengitystäni, tuli kylmä, oksetti ja heikotti. Jouduin eräänlaiseen shokkiin. Lähdin pois Nätyltä ja meinasin jäädä kahdesti auton alle. Minun oli mahdotonta käsitellä tätä pettymystä.

Ahola ei juurikaan nukkunut seuraavana yönä. Vasta seuraavana päivänä hän pystyi puhelimessa äidilleen kertomaan, ettei ollut päässyt kouluun. Puhelu jatkui viisitoista minuuttia, ja se sisälsi pelkkää itkua.

– Se pettymys oli niin raju, että mulla harhaili ajatukset ihan omien päivien päättämisessäkin. Sitä on nuorena joskus niin tyhmä, ettei näe, että kaikki on vielä edessä.

Teatterikorkeakoulun kutsu pääsykokeisiin oli avaamattomana kodin pöydällä. Ahola ei ollut halunnut avata sitä, sillä oli varma, että pääsisi Nätylle. Kokeet alkaisivat seuraavalla viikolla, mutta Ahola oli päättänyt, ettei jaksa enää vastaavia pettymyksiä uudestaan.

Äidin ja Lahden kansanopistosta tuttujen opettajien ja ohjaajien tuki sai hänet kuitenkin yrittämään vielä kertaalleen. Kapinallista voimaa uhkunut ja pääsykoesysteemiin kyllästynyt Ahola meni, näki ja lopulta voitti. Koulun ovet avautuivat, ja Ahola sanoi puhelimessa äidilleen mahtipontisesti sanat ”se on täytetty”. Ironista, sillä hänen ensimmäinen ammattiroolinsa oli Lappeenrannan kaupunginteatterin Jesus Christ Superstarin Jeesus.

Peppone, Peppone, Peppone… mutta elämän tärkein rooli löytyy muualta

Nuoresta iästään huolimatta Ahola uskoo, että hänen uransa huippu on jo mennyt. Ei siksi, että hän kokisi heikentyneensä tulkitsijana tai olevansa lähellä lopettaa näyttelemisen, vaan siksi, että huippu oli yksinkertaisesti niin korkea. Tampereen Työväen Teatterin manserock-musikaali Vuonna 85 löi valtavasti ennätyksiä uusiksi ja sementoi paikkansa suomalaisen teatterin historiassa.

Ahola esiintyi rakastetun Mauno Pepposen roolissa lähes 600 kertaa.

– Mä olen paljon velkaa Maunolle. Tuskin tulen tekemään mitään roolia yhtä paljoa kuin Pepposta. Yli kymmenen vuotta. Nyt jo pystyy katsomaan uraa, ja sanomaan, että on sitä jotain tullut tehtyä.

Elämän tärkein rooli löytyy Aholalla kuitenkin jostain aivan muualta kuin näyttämöltä. Hän on rakastava isä ja aviomies, joka ei olisi päässyt näin pitkälle ilman kuusihenkistä perhettään.

– Perhe on mulle kaikkein tärkeintä tässä maailmassa. Ilman heidän tukeaan tässä ammatissa ei olisi mitään järkeä. He antavat minulle mahdollisuuden epäonnistua, olla keskeneräinen, heikko ja huono.

– Näytelmä kestää lopulta vain kolme tuntia kerrallaan, mutta muu rooli siinä ympärillä kestää koko ajan, 24 tuntia päivässä.

Teksti Eelis Bjurström