Kolmekymppisten tilanne tällä hetkellä

Kolmekymppisten tilanne tällä hetkellä

Epäilyttäviä asioita tapahtuu aivan silmäimme alla! Yhtenä päivänä huomasin - ensin järkeäni epäiltyäni - että Yleisradion vieressä Tampereella on lampaita. (Ovis aries.)

No pakko oli mennä tutkimaan niitä.

Viimeksi olen nähnyt lampaita vuosia sitten, kun olin Englannissa työmatkalla, ja käytiin kuvaamassa Churchillin kotikontuja Blenheim Palacessa. (Hieno talo oli se; 200 huonetta ja keittiö.)

Satoi vettä siellä Englannissa silloin, ja oli niitä lampaita siellä kedolla 11 482 kpl, kaikki saman puun alla sateelta suojassa.

Siitä päättelin, että eläimetkin inhoavat kastumista (paitsi kalat), ja kävi niitä lampaita sääliksi minun.

Mutta nyt oli siis Ylen pihanaapurina lampaita.

Se jotenkin nostatti päässä ylvästä tunnelmaa ja kunnia-mieltä ja sai tuntemaan, että on osa metsästäjä-kerääjien, eikun siis lampuotien taikka vastaavien pitkää geneettistä jatkumoa. Korotti henkisesti hetkessä se!

Ei silti sanoneet ne Ylen naapuruuslampaat tälle mitään.

Tuijottaa mullottivat minua tuppisuuna, aivan kuin minä niitä, ja sitten pureksivat ruohoa silleen, että leuat jauhoivat hauskasti sivusuunnassa, kuten kamelilla jauhavat leuat hauskasti sivusuunnassa kun se syöpi kamelinruokaa pesäkolossansa.

Hullu kun en ottanut kuvaa niistä lampaista että uskoisitte niiden olevan siellä.

Näin myös metsäluteen kävelemässä lampaiden aidalla; tosin ei ole dokumentoitu sitäkään kuvallisesti. Että uskon-asia sekin vain.

Mutta nyt pää-asiaan.

Ensin ilmestyy Ylen naapuriin lampaisto.

Ja sitten huomasin, että on joka paikassa hirveästi kolmekymppisiä!

Melkein minne vain katsot missä ihmisiä on, niin seassa mahdottomat määrät kolmikymppisiä.

Mihin voi tarvita niin paljon kolmekymppisiä joku!

Kun, jos ajatellaan, että joku unohtaisi Volkswagen-henkilöautoon valtavan vety-ilmapallon. Ja sitten joku muu vahingossa osoittaisi matkan päästä vahvalla laserilla juuri siihen pallon suuntaan.

Ja lasersäteen kuumentamana räjähtäisi se vetypallo hirveästi, ja katkeaisi kahtia se Volkswagen niin kuin makkara jota kaksi vetää eri päistä. (Esim. apotti toisesta päästä ja joku kyläläinen toisesta päästä.)

Niin tarvitaanko sen Volkswagenin korjaamiseen kolmekymppistä?

Ei tarvita! Voi olla minkä ikäinen vaan, kunhan osaa korjata.

Ja entäs jos pitää adoptoida. Pitääkö olla kolmekymppiset siinä. Ei pidä! Riittää kun on 25.

Mihin sitten voisi tarvita noin kauhean määrän kolmekymppisiä?

Tulee mieleen kaksi asiaa:

Kolmekymppiset kun ovat yleensä aika notkeita, ja niitä himottaa kuntoilu ja kaikenlainen sometus ja muu yhdessäoleilu, niin voisi mennä ylettömät määrät kolmekymppisiä Suomen länsirannikolle, sinne missä on sitä maankohoamista.

Ketterinä kolmekymppiset voisivat tehdä taitovoimistelijoiden tapaan ihmispyramideja, jotka olisivat sanomattoman korkeita. Esim. 138 metriä. Ja yli!

Valtavat määrät kolmekymppispyramidejä sijoitettuna suhteellisen pienelle alalle hidastaisi sitä maankohoamista, ja kalastajat olisivat innoissaan, kun kalavedet eivät pienenisi niin nopeasti. (Kalastajia riistetään tukku- ja vähittäiskaupan välimiesketjussa jo niin ankaralla kädellä, että kalavetten-pienennys on sentään liikaa.)

Toisaalta ne, jotka toivoisivat saavansa lisää pinta-alaa tiluksilleen maankohoamisen ansiosta, olisivat vihaisia ja katkeria maankohoamis-estäville kolmikymppisille ja hautoisivat kostoa kaiket ajat. Pitäisi palkata kaksi- ja nelikymppisiä suojelemaan kolmekymppisiä, ja se maksaisi pitkän pennin.

Mutta ei hätää!

Jos maankohoamisenhallintatoiminta ei ajatuksena kiehdo, kolmekymppisistä voisi saada hauskan puheviestisysteemin.

Jos minulla olisi asiaa vaikka Jorkulle, joka asuu Pielisen rannalla, niin huikkaisin lähimmälle kolmikymppiselle, että lähetä terveisiä Jormalle Pielisen rannalle.

Ja kolmikymppinen kertoisi ne terveiset kaikille muille lähialueen kolmikymppisille, nämä taas eteenpäin, ja siten viesti lopulta tavoittaisi Jorkun, ja tulisi siitä hänen päähän iloa.

Mutta jos tämäkään vaihtoehto kolmikymppislaumojen toimeliaistamiseksi ei miellytä, niin sitten alkaa jännittää.

Joutilas mieli on paholaisen työpaja, kuten kansakoulunopettaja minulle joka viikko sanoi.

Mihin ryhtyvät kolmekymppiset, jos heillä on jonninjoutavaa aikaa punoa ties minkälaisia juonia, virittää ansoja, pusata ilkitöitä, kylvää rivouksia, harjoittaa sabotaašia ja puistonpenkkien tervaamista ja muuta sontaa.

Mistä heille kuri?

Mistä järkevää toimintaa kolmekymppisille, mistä!

Kysyy, huolestuneena

Nimim.

Yksi monten puolesta