Hyppää pääsisältöön

Tommi Uschanov: Marx ja meemit määrittelevät nykyvasemmiston

grafiikka
grafiikka Kuva: Johanna Aulén Karl Marx,KulttuuriCocktail

Esseisti Tommi Uschanov julkaisi vuonna 2008 Mikä vasemmistoa vaivaa? -nimisen kirjan. Vasemmiston alennustilaa ruotinut teos toi Uschanovin nimen laajemman yleisön tietoisuuteen. Kun Suomeen on tullut vasemmistolaisin hallitus pitkään aikaan, KulttuuriCocktail pyysi Uschanovia lukemaan vanhan kirjansa uudelleen ja pohtimaan, millaisen kirjan hän kirjoittaisi samoista lähtökohdista tänä päivänä.

Kirjoitin kaksitoista vuotta sitten, vuoden 2007 eduskuntavaalien alla, Nuori Voima -lehteen artikkelin otsikolla Mikä vasemmistoa vaivaa? Seuraavana vuonna laajensin sen samannimiseksi kirjaksi.

Molempia motivoi turhautunut kysymys: miksi vasemmisto menestyy Suomen politiikassa aina vain surkeammin, kun suomalaisten suuri enemmistö kaikissa kyselytutkimuksissa kannattaa sellaisia poliittisia tavoitteita, joista enin osa on totuttu yhdistämään juuri vasemmistoon?

Vaikka tekstini oli varsin teoreettista ja pohdiskelevaa, pikemminkin filosofista kuin suoraan poliittista, se herätti laajaa huomiota myös monissa poliitikoissa. He lähettivät minulle palautetta tai kutsuivat minut keskustelemaan kanssaan.

Tämä ei kuitenkaan tuottanut juuri minkäänlaista tulosta. Poliitikot kysyivät minulta kyllä mielellään neuvoja, mutta jättivät lähes johdonmukaisesti nämä neuvot noudattamatta.

Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että tässä ei ole luultavasti mitään, mikä liittyisi erityisesti vasemmistoon. Poliitikoiksi ylipäätäänkin valikoituu ihmisiä, joilla on tavallista parempi itseluottamus ja samalla tavallista paisutellumpi käsitys siitä, mihin politiikalla voi vaikuttaa.

Itseni kaltaiset ihmiset, jotka kyllä mielellään haluaisivat vaikuttaa, mutta eivät usko sen olevan niin helppoa, jäävät paljon todennäköisemmin politiikan ulkopuolelle. Siksi poliitikot muodostavat psykologiselta profiililtaan jossain määrin vinoutuneen otoksen siitä kansasta, jota he edustavat ja jonka etua heidän on tarkoitus ajaa.

Minulle politiikassa on myös aina ollut kyse ensisijaisesti vallasta. Politiikassa ei ole oikeaa ja väärää vaan voittajia ja häviäjiä. Jos siinä on jokin yksi avainkäsite, jonka ympärillä kaikki pyörii, se ei ole esimerkiksi oikeudenmukaisuus tai tasa-arvo vaan valta.

Politiikka on toisten pakottamista omaan tahtoon tai joutumista pakotetuksi toisten tahtoon.

Peruskysymys, jonka haluan esittää poliitikoille, kuuluu: ”Haluat minun suostuvan johonkin johon en halua suostua, miksi minun siis pitäisi suostua siihen?” Mutta jos sen esittää suomalaiselle ammattipoliitikolle näin suoraan, hän tyypillisesti joko menee vaikeaksi tai loukkaantuu.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail
En muistanut, että historiassa on havainnollisia esimerkkejä siitä, kuinka jokin asia saadaan poliittisesti ajetuksi läpi vasta hyvinkin pitkän ajan kuluttua siitä, kun tämä ajaminen on aloitettu.

En seuraavassakaan lähde esittämään yksityiskohtaisia päivänpoliittisia kommentteja kovin laajasti. Sen, että vasemmisto on viime vaalien tuloksesta huolimatta yhä vaivainen puoluepolitiikan tasolla, riittää osoittamaan yksi ainoa tilastoluku.

Kun Suomessa 1990-luvun alussa edellisen kerran oli Juha Sipilän hallituksen kaltainen, syvästi epäsuosittu ja jopa suoranaista vihaa herättänyt oikeistolainen hallitus, sen jälkeisissä eduskuntavaaleissa SDP ja vasemmistoliitto saivat yhteensä 85 kansanedustajaa.

Kevään 2019 vaaleissa, jotka olivat näille puolueille nykymittapuulla voittoisat, edustajia tuli 56.

Yksitoista vuotta sitten en tietenkään voinut tietää, mihin maailma lähtisi senhetkisestä tilanteesta menemään. En tiennyt, että hiljalleen muhinut kansainvälinen finanssikriisi puhkeaisi täysimittaiseksi vain pari viikkoa kirjani ilmestymisen jälkeen ja että Suomi uppoaisi kokonaiseksi vuosikymmeneksi hitaan tai ajoittain jopa miinusmerkkisen talouskasvun kauteen.

En myöskään tiennyt, että George W. Bushin jälkeen Yhdysvaltain presidentiksi valittaisiin ensin kaksi kertaa Barack Obama ja hänen jälkeensä Donald Trump; että Britannia päättäisi kansanäänestyksessä erota EU:sta; että vuoden 2015 pakolaiskriisi toisi voimalla maahanmuuton eurooppalaisen päivänpolitiikan keskiöön; tai että metoo-ilmiö muuttaisi ilmeisen peruuttamattomasti seksuaalisuuteen liittyvän vallankäytön dynamiikkaa länsimaisessa kulttuurissa.

Kirjan esipuheessa kirjoitin toisaalta:

Monesta lukijasta on ehkä yllättävää tai jopa arveluttavaa, etten kirjoita tässä kirjassa juurikaan ympäristökysymyksistä. Syynä ei ole se, ettenkö pitäisi niitä tärkeinä, vaan päinvastoin se, että pidän niitä aivan liian tärkeinä käsiteltäväksi tässä nimenomaisessa yhteydessä. Kolme koko maapallon keskeisintä ongelmaa ovat tällä hetkellä väestöräjähdys, ilmastokatastrofi ja puhtaan veden hupeneminen. Jos niitä ei saada ratkaistua, kaikki se, mitä esimerkiksi minä tässä kirjassa sanon, muuttuu pelkäksi toisarvoiseksi saivarteluksi.

Minun on tunnustettava, että niin epämiellyttävää kuin itse ilmastonmuutosta onkin ajatella, olin vuonna 2008 liian pessimistinen sen suhteen, onnistuisiko ilmastonmuutos murtautumaan kansainvälisen päivänpoliittisen keskustelun keskeiseksi teemaksi.

Muistan ajatelleeni, että jos tämä olisi ylipäänsä mahdollista, sen olisi täytynyt kaiken järjen mukaan jo ehtiä tapahtua. En muistanut, että historiassa on havainnollisia esimerkkejä siitä, kuinka jokin asia saadaan poliittisesti ajetuksi läpi vasta hyvinkin pitkän ajan kuluttua siitä, kun tämä ajaminen on aloitettu.

Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin tämänhetkisen maailman kannalta kaikkein kiinnostavimpana kohtana kirjassa sen kolmannen luvun loppua, jonka päätän seuraaviin sanoihin:

Jo nyt on lukioissa ja yliopistoissa sukupolvi, joka ei muista henkilökohtaisesti lainkaan Neuvostoliittoa, edes sen gorbatšovilaista loppuvaihetta. Neuvostoliitto ei ole monillekaan nykynuorille enää pelätin, joka voidaan kuitata viittaamalla kylmän sodan aikaisen läntisen populaarikulttuurin siitä antamaan kuvaan, vaan se on jo puhtaasti historiaa samalla tavalla kuin vaikkapa pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Tämä tulee aikanaan varmasti vaikeuttamaan oikeiston vanhaa suosittua strategiaa vaientaa mikä tahansa vasemmistolainen mielipiteenilmaus samaistamalla se heti mielikuvien tasolla Neuvostoliittoon tai Itä-Euroopan reaalisosialismiin.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail
Ja tämä yltäkylläisyyden tila tunnettaisiin kommunismina.

Eräs kirjani muutamasta tärkeimmästä innoittajasta oli se ajatteluperinne, joka sai alkunsa nuoren Karl Marxin varhaisista filosofisista kirjoituksista 1840–50-luvulta.

Siinä missä Marxin paljon paremmin tunnettu taloustieteellinen tuotanto on usein jopa hellyttävällä tavalla vanhentunutta, hänen filosofisemmat tekstinsä ovat paitsi yhä elinvoimaisia, jopa elinvoimaisempia kuin ehkä mikään muu 1800-luvulla kirjoitettu kirjallisuus.

Marx esittää, että jos käy hyvin, kaukaisessa epämääräisessä tulevaisuudessa odottaa yltäkylläisyyden maailma, jossa ihmiset ovat vapautuneet puutteesta, rasituksesta ja pakosta esittää olevansa jotakin muuta kuin ovat. Teknologia kehittyy lopulta niin pitkälle, että kaikkea on yhtä helppoa ja halpaa tuottaa rajattomasti kuin jo nykyään voidaan tuottaa vaikkapa kuulakärkikyniä.

Tällöin omaisuus menettää merkityksensä, koska ihmiset lakkaavat katsomasta sen perään sen tarkemmin kuin he nyt katsovat kyniensä perään: kukaan ei jää katkerana suremaan, jos hukkaa kynänsä jonnekin tai jos kynän lainannut ihminen ei palautakaan sitä takaisin.

Ja tämä yltäkylläisyyden tila tunnettaisiin kommunismina.

Kirjaani motivoi ajatuskulku, jonka mukaan sitä, mitä Marx tarkoitti kommunismilla, on viime aikoina länsimaissa alettu vähitellen lähestyä ilman että juuri kukaan on huomannut tätä. Työtä ei enää riitä kaikille, eikä 1970-luvulla päättynyt täystyöllisyyden aikakausi ole sittemmin palannut.

Mutta Marx esitti ylistämänsä teknologisen kehityksen eräänä merkkinä olevan juuri sen, että sama hyvinvoinnin määrä voidaan tuottaa aina vain pienemmällä työpanoksella. Kuten suomalainen sananlaskukin sanoo: hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

Eurooppalaisten keskimääräinen vuosityöaika supistui vuosina 1830–1990 lähes puoleen, noin 3000 tunnista 1700 tuntiin.

Samalla tapahtui kuitenkin ihmiskunnan historian pökerryttävin vaurastuminen – bruttokansantuotteen kasvukäyrä oli pitkällä aikavälillä melkein pystysuora. Miksi? Koska työn tuottavuus kasvoi samaan aikaan noin 25-kertaiseksi. Missä talous kehittyy ja aineellinen elintaso nousee, siellä työn määrä henkeä kohti nimenomaan vähenee eikä lisäänny.

Kulttuurissa vallitsevat kuitenkin yhä vanhana täystyöllisyyden aikana syntyneet normit, joiden mukaan työmarkkinoiden käytettävissä oleminen on se, jolla ihminen lunastaa itselleen yhteiskunnan täysimittaisen jäsenyyden ja sitä kautta esimerkiksi oikeuden sosiaali- ja terveyspalveluihin. Näin ollaan tilanteessa, jossa Suomenkin uuden hallituksen tärkein tavoite on juuri työllisyysasteen nostaminen.

Kysymys siitä, mitkä muut seikat tulevat määrittelemään vasemmiston roolia ja sen tilaa alkavan hallituskauden aikana, on pitkälti peittynyt tämän alle.

Surullisinta on, että niin kauan kuin ei ole siirrytty uuteen kulttuurimuotoon, jossa ihmisyyden mittana ei enää ole työ, on työllisyysastetta täysin järkevää pyrkiäkin nostamaan. Niin kauan kuin työttömyys vielä tuomitsee ihmisen syrjäytymiseen ja köyhyyteen, on toki sitä parempi, mitä harvemmat ovat työttömiä.

Työn määrää vähentävä kehitys on seurausta tiedosta ja teknologiasta, joka on sukupolvien aikana kasautunut yhteisöllisesti, kollektiivisesti. Suuri osa siitä on syntynyt esimerkiksi tieteellisestä perustutkimuksesta, joka on rahoitettu julkisista varoista. Siitä, kenellä tulisi siten olla oikeus sen hedelmiin, löytyisi haluttaessa paljon sanottavaa nimenomaan vasemmistolaisesta näkökulmasta.

Vanha uskomus, että hyvinvointi johtuu työstä eikä työn vähenemisen mahdollistumisesta, kuitenkin estää pohtimasta tätä kysymystä lainkaan. Siitä on oltu kiinnostuneita pikemminkin vihreissä. Tämä on hieman ironista, koska Suomessa koko vihreä liike syntyi 1970-luvun lopussa pitkälti vastareaktiona erilaisten Marxin nimeen vannoneiden aatteiden pakkopullamaiseen tuputtamiseen.

Mutta takaisin yllä lainaamani ennustukseen. Se on käynyt toteen. Siinä missä itse kuuluin sukupolveen, joka joutui löytämään nuoren Marxin huikean vision itse, oma-aloitteisesti, on käytännössä kaikki vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian vanhat suuret klassikkotekstit nykyään helppo löytää verkosta, ainakin englanniksi ellei muilla kielillä.

Uusi nuori sukupolvi on löytänytkin ne sieltä ja lukee niitä vailla sitä taakkaa, jonka aiemmille lukijoille muodostivat Neuvostoliitto ja sen edustama katastrofaalinen irvikuva Marxin muotoilemasta inhimillisen vapautumisen lupauksesta.

Yhdysvaltalainen valtiotieteilijä Marshall Berman (1940–2013) muisteli vanhoilla päivillään, millainen humalluttava kokemus oli saada luettavakseen Marxin kuoleman jälkeen julkaistu tekstivalikoima Taloudellis-poliittiset käsikirjoitukset 1844 vuoden 1959 New York Cityssä 19-vuotiaana opiskelijana.

Berman osti kirjaa saman tien 20 kappaletta ja lahjoitti sen tohkeilevan myyntipuheen kera kaikille tuntemilleen ihmisille: tässä sanotaan asiat niin kuin ne ovat! Tämä on vaarallista, räjähdysherkkää tavaraa, joka on ollut pakko vastentahtoisesti julkaista Moskovassakin koska kirjoittaja on Marx, mutta joka on niin kaukana Neuvostoliiton ankeudesta, että koko kirjasta mieluiten vaiettaisiin siellä!

Muistan, kuinka mietin omaa kirjaani kirjoittaessani, voisiko Bermanin kuvaaman kaltainen tilanne toistua enää koskaan, ja jos voisi, millaisen uuden mekanismin kautta.

Nyt tiedän vastauksen: tämän päivän Bermanit jakavat Marxia toisilleen Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa, Tumblrissa tai Redditissä. Eräänä seurauksena tästä on ollut se huima suosio, jonka angloamerikkalaisessa maailmassa ovat nykyisten nuorten alle 30-vuotiaiden keskuudessa saaneet sellaiset vasemmistopoliitikot kuin Alexandria Ocasio-Cortez, Bernie Sanders tai Jeremy Corbyn.

Sanotaan heidän politiikkansa sisällöstä sitten mitä tahansa, sen taustalla ainakin on selkeä ja artikuloitu yhteiskuntafilosofinen näkemys, aivan toisella tavalla kuin jonkun Hillary Clintonin tai Tony Blairin kaltaisilla edeltäjillä.

Aika näyttää, tuleeko sama kehityskulku yhtä suurella voimalla myös esimerkiksi Suomeen. Täällä Neuvostoliiton varjo on ehkä toistaiseksi ollut liian voimakas, jotta Marxin vanhasta tulevaisuudenkuvasta lähtevää filosofiaa olisi kehitelty muualla kuin akateemisissa tutkijapiireissä, vaikka sitä läheltä sivuava meemi ”täysin automatisoidusta avaruushomoluksuskommunismista” tunnetaankin.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail
Historia kertoo kuitenkin, että rajoittamisen juuret ovat nimenomaan vasemmiston aikoinaan saavuttamassa menestyksessä.

Kirjallani halusin osaksi myös puolustaa markkinataloutta, joka on tunnetuista epäkohdistaan huolimatta koko historian tehokkain ja toimivin köyhyyden ja kurjuuden vähentämisen mekanismi. Pyrin tuomaan vasemmistolaiset keskusteluyhteyteen taloustieteen nykyisen markkinamyönteisen päähaaran kanssa, joka ei ole leimallisen vasemmistolainen.

Halusin osoittaa, että on mahdollista tehdä hyvinkin radikaalia ja kunnianhimoista vasemmistolaista politiikkaa pitäen silti koko ajan kiinni markkinatalouden pelisäännöistä.

Tässä olen joutunut pettymään. Tuskin missään muualla kirjani sai yhtä hyvää vastaanottoa kuin taloustieteilijöiden keskuudessa. Olen kuitenkin saanut huomata, että hekään eivät tiukan paikan tullen usko markkinatalouteen lainkaan yhtä voimakkaasti kuin luulevat itse uskovansa. Annan tästä yhden esimerkin, joka vähän väliä nousee mielessäni häiritsevästi etualalle.

Taloustieteilijät paheksuvat mielellään sitä, miten yritystukia saavien yritysten edustajat päästetään näiden tukien tulevaisuutta pohtiviin pöytiin. Sen jälkeen he kiirehtivät pöyristymään siitä, että maanviljelijät päästetään sinne, missä maataloustuista päätetään. Sitten he siirtyvät markkinatalouden nimissä puhuen vaatimaan yliopistoihin lukukausimaksuja, koska on niin kauhean arveluttavaa, että ihmiset opiskelevat toisten ihmisten rahoilla.

Siitä he vaikenevat huolellisesti, että he itse ovat lähes kaikki suorittaneet ensin maisterin ja sitten tohtorin tutkinnon suomalaisessa maksuttomassa yliopistossa – näkemättä tässä mitään väärää tai tuntematta siitä minkäänlaista syyllisyyttä. Jos he lisäksi järjestävät aiheesta keskustelutilaisuuden, he eivät kutsu sinne esimerkiksi niitä saksalaisia tai brittiläisiä koulutuspoliitikkoja, jotka ajoivat lukukausimaksut läpi omassa maassaan ja myönsivät julkisesti myöhemmin sen olleen suuri virhe. (Saksassa maksut jopa poistettiin uudestaan vuonna 2014.)

Markkinatalouden asiaa ajavan poliittisen ratkaisun puhtaasti teoreettinen toteuttamiskelpoisuus herättää siis niin suurta innostusta, että jää miettimättä, onko päätös poliittisesti elinkelpoinen.

Suomessa on vain joitakin taloustieteilijöitä, kuten Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta tai talouspolitiikan arviointineuvoston tutkija Allan Seuri, jotka ovat omassa työssään ottaneet riittävän vakavasti kysymyksen, miten taloustieteilijöiden ehdottamille politiikkaratkaisuille on tarkoitus ostaa niiden tarvitsema poliittinen legitimiteetti.

Se, mitä vasemmistolaisuudella tarkoitetaan, ei ole historiallinen vakio. Joskus asiat, jotka vielä äsken miellettiin vasemmistolaisiksi, aletaan mieltää oikeistolaisiksi ja päinvastoin. Niinpä esimerkiksi 1980-luvun Britanniassa vaatimus, että maan tulisi erota EU:sta (silloisesta EEC:stä) oli leimallisesti vasemmistolainen, mutta nykyään oikeistolainen.

Sadan vuoden takaisessa Suomessa taas oikeisto kannatti alkoholin kieltolakia, koska pelkäsi humalassa rettelöiviä vasemmistolaisia työläisiä niin paljon – kun taas nykyään se esittää kaikkien alkoholiin kohdistuvien rajoitusten olevan vasemmistolaista holhousta.

Tai käänteisesti: ”rajat auki ja perustulo kaikille” voisi olla lyhyt tiivistelmä tietyn vasemmistoradikalismin alalajin tärkeimmistä vaatimuksista. Mutta samat kaksi vaatimusta esitti aikoinaan myös esimerkiksi taloustieteilijä Milton Friedman (1912–2006), joka vasemmistoradikaalien mielikuvissa näyttäytyy äärioikeistolaisena hirviönä.

Rajojen avaamiseen ja sulkemiseen liittyy myös eräs teema, joka on tässä yhteydessä syytä nostaa laajemmin esiin. Nykyisessä tilanteessa, jossa maahanmuutto on eräs isoimmista Euroopan politiikkaa hallitsevista asioista, on totuttu ajattelemaan, että maahanmuuton rajoittaminen on automaattisesti jotenkin oikeistolaista ja tämän rajoittamisen vastustaminen taas vasemmistolaista.

Historia kertoo kuitenkin, että rajoittamisen juuret ovat nimenomaan vasemmiston aikoinaan saavuttamassa menestyksessä.

Koko nykyinen tiukka rajojen valvonnan järjestelmä on Euroopassa vasta noin sata vuotta vanha. Ennen ensimmäistä maailmansotaa useimpiin Euroopan maihin sai matkustaa vapaasti, ilman viisumia tai edes passia. Asevelvollisuusarmeijoihin perustuva suursota toi mukanaan rajojen väliaikaiseksi mielletyn sulkemisen, jota sodan jälkeen ei kuitenkaan enää peruttu.

Useat yhteiskuntafilosofit, kuten belgialainen Philippe Van Parijs ja kanadalainen Joseph Carens, ovat muistuttaneet, että tämä sulkeutuminen tapahtui samaan aikaan, kun vasemmistolainen työväenliike nousi mahtavaksi voimaksi, jonka antamalla tuella pystytettiin moderni hyvinvointiyhteiskunta.

Kun kunkin maan köyhät työläiset taistelivat näin itselleen entistä paljon suuremman siivun porvarien vauraudesta, jaolle ei tämän jälkeen enää haluttu tulokkaita muista maista, ja osittain juuri siksi kertaalleen suljettuja rajoja ei enää avattu uudestaan.

Astetta laajemmin on mahdollista argumentoida, että laajan hyvinvointivaltion on lähdettävä yhtenäiskulttuurista, jonka keskeiset arvot ja ihanteet ovat yhteiset kaikilla elämän osa-alueilla. Kun ihmiset kokevat olevansa keskenään samanlaisia, silloin he kykenevät moraalisesti samaistumaan toistensa kohtaloihin ja ovat valmiit esimerkiksi maksamaan veroja, joilla järjestävät toisilleen hyvinvointipalveluita.

Sellainen ihmisten tasa-arvoisuudesta lähtevä ajattelu, joka hyvinvointivaltion taustalta löytyy, saattaa aina vaatia taustakseen jonkinlaisen yhtenäiskulttuurin, jonka sisällä voi kyllä olla monikulttuurisuutta, mutta vain tämän yhtenäiskulttuurin asettamien rajojen ja puitteiden sisällä. Tämän argumentin on ehkä terävimmin esittänyt brittiläinen vasemmistofilosofi Brian Barry (1936–2009) teoksessaan Culture and Equality (2001).

En aikoinani sanonut hänestä omassa kirjassani mitään, mutta maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymysten myöhempi nousu politiikan asialistan kärkeen on saanut minut ajattelemaan, että olisi pitänyt.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail
En pidä välttämättä lainkaan kielteisenä ilmiönä, että suunnilleen siinä kohtaa kulttuuria, missä vielä taannoin oli Matti Apunen, on nyt Apu Apustaja

Kun kirjoitin vuonna 2008, sosiaalinen media oli jo olemassa, mutta sen merkitys oli nykyiseen verrattuna vähäinen. Muistan puhuneeni kirjastani tuoreeltaan erään vasemmistopuolueen paikallisosaston strategiapalaverissa, jossa oltiin kovalla tohinalla pystyttämässä keskustelupalstaa kyseisen osaston omalle verkkosivustolle. Sen ulkoasua ja konseptia puitiin pitkään, täysin viattomina siitä, että päivänpoliittinen ja puoluepoliittinen debatti siirtyisi pian Facebookiin ja Twitteriin.

”Totuuden jälkeisestä ajasta” muutamana viime vuotena käydyn keskustelun kannalta seuraava kirjani kohta on ehkä kiinnostava:

Tiedollisesti vahingollisen poliittisen toiminnan hallitseva malli ei olekaan nykyään enää salaaminen vaan sotkeminen, obskurantismi. Kielellisen sumutuksen muotona ei enää usein olekaan vanha orwellilaisen räikeä ”sota on rauhaa, vapaus on orjuutta”, vaan ”sota on muminaa-muminaa-muminaa, vapaus on muminaa-muminaa-muminaa”. Tästä seuraa myös suoraan, että yhteiskuntakriitikko ei enää voi olla pelkästään orwellilainen, valtaapitävien piiloon painaman hirvittävän salaisuuden näyttävästi paljastava sankari. Juuri mikään ei ole enää tyystin salaista, mikään ei ole epätoivoisesti päivänvalolta kätkettyä, mutta totuuden saaminen selville tehdään tietoisesti vaikeammaksi. Näissä olosuhteissa paikkansapitävän tiedon hankkiminen ja levittäminen muuttuu jo sinällään edistykselliseksi.

Enkä minäkään tätä itse keksinyt, vaan viittaan kirjassa tässä kohtaa sosiologi Pertti Tötön ja kansatieteilijä Daniel Millerin teksteihin vuosilta 2000 ja 2001.

Mutta tänä päivänä en toisaalta voi olla ajattelematta, että nykyinen vuorokauden ympäri trollaava ja hölisevä digitaalinen kulttuuri saattaa ehkä aiheuttaa myös jotakin poliittisesti myönteistä.

Brittiläinen historiantutkija Joe McAleer on pohtinut sitä, miten ihmisten mielikuviin hyvinvointivaltiosta ja siihen vaikuttaneista vasemmistolaisista ihanteista on vaikuttanut tapa, jolla hyvinvointivaltion eräs keskeinen osa eli terveyspalvelut esitetään lääkäreistä ja sairaaloista kertovassa naisten romanttisessa kioskikirjallisuudessa sekä television sairaalasarjoissa.

Lääkäriaiheinen viihde on McAleerin mukaan ehkä auttanut tekemään hyvinvointivaltiosta arkisen ja itsestäänselvän asian, mikä suojaa sitä siihen kohdistuvilta poliittisilta hyökkäyksiltä.

Olen alkanut miettiä, millaisessa huomaamattomassa vaikutussuhteessa nykyinen, usein tyhjäpäiseksi viihteeksi mielletty verkkomaailma on vasemmiston ihanteisiin.

Suomessa on kiinnostavia esimerkkejä vaikkapa siitä, miten syrjäytyneet ja yhteiskunnan valtavirrasta vieraantuneet ihmiset ovat pelastuneet reunan yli ajautumiselta ryhtymällä omaa elämäänsä päivästä päivään selostaviksi tubettajiksi, joiden kanavilla on parhaimmillaan kymmeniä tuhansia tilaajia.

Näen tässä saman ilmiön, johon Marx haaveili lopulta päästävän omassa ihanneyhteiskunnassaan: ihmiset vapauttavat itse itsensä uuden teknologian avulla joutumatta tekemään sitä kenenkään toisen kustannuksella. Eri asia on sitten tietysti, onko tällainen vapautuminen yhtäläisesti mahdollista kaikille.

Tai millainen käsitys ihmisten keskinäisestä solidaarisuudesta ja velvollisuuksista toisiaan kohtaan heijastuukaan Apu Apustaja -meemeistä?

Apu Apustaja, ellette sitä tiedä, on huonosti tietokoneella piirretty kehitysvammainen sammakko, jonka maailmaa kansoittavat samanlaiset sammakot. Ne ”apustavat” (avustavat) toisiaan ja halaavat ja lohduttavat toisiaan silmät kyynelissä, koska kenellekään ei saa tulla paha mieli.

En pidä välttämättä lainkaan kielteisenä ilmiönä, että suunnilleen siinä kohtaa kulttuuria, missä vielä taannoin oli Matti Apunen, on nyt Apu Apustaja. Päinvastoin: NAUTIN TÄSTÄ, kuten asian ilmaisee toinen tunnettu meemi (siinä Aku Ankka retkottaa nojatuolissa autuaan näköisenä silmät kiinni).

Kiehtovinta on, että Apustaja on kotikutoinen suomalainen mutaatio Pepe-sammakosta, joka on totuttu yhdistämään kansainväliseen nettioikeistoon trolleineen ja vihapuheineen.

Kummankaan sammakon postaamisella eri paikkoihin tuskin on usein todellisuudessa muuta motiivia kuin niin kutsuttu perseily. Mutta on silti kiehtovaa pohtia, salakuljettaako Apustaja kenties huomaamatta vasemmistolaisia arvoja paikkoihin, joista niitä ei odottaisi löytävänsä – kuten sairaalaromantiikka on salakuljettanut niitä McAleerin mukaan.

Huomaan päätyneeni esittämään, että siellä missä vasemmistolaisuus nykyään saa uutta elinvoimaa, tämä tapahtuu vaivihkaa ja huomaamatta. Osittain se ehkä tapahtuu epäpoliittisten asioiden sivutuotteena.

Marxin ennustama työn määrän väheneminen on tämän yksi ilmenemismuoto, meemit ja muu verkossa tapahtuva koheltaminen eräs toinen. Seuraava uusi ilmenemismuoto on epäilemättä jo jossakin parhaillaan syntymässä. En voi kuitenkaan kertoa mikä se on, koska sitä ei tiedä vielä kukaan.

Tommi Uschanov
Kirjoittaja on tietokirjailija ja kääntäjä

Kommentit