Tv-sarjojen katsominen on seurustelua sosiopaattien, narsistien ja addiktien kanssa. Tony Sopranon, Walter Whiten ja Don Draperin rinnalle ovat tulleet Patrick Melrose, Camille Preaker ja Gereon Rath.
Tv-sarjoista ja niiden hahmoista voi puhua pitkään ja tosissaan niin kuin puhutaan Oidipuksesta ja Hamletista, Peppi Pitkätossusta ja Möröstä. Mutta se edellyttää, että kaiken hälyn, liikkeen ja värin takaa löytyy jotain erityistä. Tarinoissa pitää olla ihmisiä, joilla on salaisuus, jotka on ajettu nurkkaan ja joilla on päämäärä. Eikä sekään riitä. Pitää olla muutoksessa oleva maailma, jonka päällä ihmiset seisovat kuka mitenkin epätasapainossa.
Television tiiliskivet -sarjan tekeminen on kuin binge-katsomisen äärimuoto. Syksystä asti etsin tv-sarjoista mielenkiintoisia ihmisiä, sellaisia jotka eivät ole kaltaisiani ja jotka toimivat toisin kuin minä.
Tuntuu aina hyvältä, kun joku käyttäytyy puolestani epäsovinnaisesti. Tämä on se sama tunne, jonka vallassa aikanaan katselin Chaplinin kulkurihahmoa ja Marx-veljeksiä. Eikä Kulkurikaan aina ollut mukava. Matka herraskaisesta, yhteiskunnan pohjalle pudonneesta, kameran eteen pyrkivästä linssiluteesta ja juoposta naistenjahtaajasta maailman rakastamaksi liukuhihnan orjaksi ja sokean tytön auttajaksi oli pitkä. Sen aikana hahmo jalostui.
Sankarien tai päähenkilöiden ei tarvitse olla ollenkaan mukavia.
Alkutalvesta lista radiokeskustelua vaativista tv-sarjoista oli valmis. Tiiliskivet alkoi vuonna 2009 sellaisilla sarjoilla kuin Sopranos, Mullan alla, The Wire ja Frendit. Nyt 54 jakson jatkoksi tuli kymmenen uutta keskustelua: Patrick Melrose, Päivät joina kukat kukkivat, Press, Perienglantilainen skandaali, Särkynyt enkeli, Sharp Objects, Peaky Blinders, Trust, Vanity Fair ja Babylon Berlin. Miksi juuri nämä sarjat?
Poliisi alkaa täristä ja menee vessaan vetämään morfiinia ampullista. Miljardööri inhoaa omia lapsiaan, mutta juttelee rikollisjärjestön pomolle kuin kaverille. Mies vastaa puhelimeen ja hymyilee kuullessaan, että isä on kuollut. Kaksi miespoliitikkoa on lounaalla ja toinen kertoo pilke silmäkulmassa, että on ollut kiinnostunut myös ”spear side of it” eli kikkeliosastosta. Nainen naukkailee vodkaa ja kuuntelee Led Zeppeliniä ajaessaan pikkukaupunkiin. Nuori mies tulee kotiin, lattialla on postit ja eteisessä kenkiä ja pesukoneen edessä pesemättä jääneet pyykit. Mitä se tarkoittaa?
Nykyinen tv-sarjojen kulta- tai valtakausi on seurausta oivalluksesta, että sankarien tai päähenkilöiden ei tarvitse olla ollenkaan mukavia. Heidän ei tarvitse jalostua sokean tytön auttajiksi.
Päähenkilöt voivat edetä päinvastaisen reitin kuin Kulkuri, esimerkiksi kasvaa ihmisenä perheenisästä huumekauppiaaksi ja tappajaksi niin kuin Walter White Breaking Bad -sarjassa. He voivat jopa kuolla yllättäen, niin kuin sarjoissa Kylmä rinki tai Game of Thrones.
Vaikka en haluaisi olla heidän kanssa tekemisissä, janoan saada tirkistellä heidän elämäänsä.
Huomaan samastuvani mitä kummallisimpiin tyyppeihin. Vai onko se samastumista, kun jännitän heidän puolestaan ja myötäelän heidän ratkaisuissaan, vaikka en ole ollenkaan varma pidänkö heistä?
En usko, että viihtyisin tosielämässä valitsemieni sarjojen sankarien seurassa muuttumatta itse addiktiksi, mielenterveyspotilaaksi tai ruumiiksi. Becky Sharpille (Vanity Fair) olisin hyvin matala askelma ylöspäin. Jeremy Thorpen (Perienglantilainen skandaali) tai J. Paul Gettyn (Trust) seurassa tulisin ylenkatsotuksi alta aikayksikön.
Vaikka en haluaisi olla heidän kanssa tekemisissä, janoan saada tirkistellä heidän elämäänsä. Heissä on vaaran tuntua. Heitä seuratessa ei ikinä ole tylsää.
Katsoja haistaa näissä hahmoissa voiman ja vapauden.
Amerikkalaistutkija Adam Kotsko kirjoittaa rakkaudestamme television sosiopaatteihin kirjassa Why We Love Sociopaths – A Guide to Late Capitalist Television.
Katsoja haistaa näissä hahmoissa voiman ja vapauden. Tavallinen mies toivoisi olevansa Tony Soprano eli mies, joka elää tavallista perhe-elämää konservatiivisine arvoineen. Kodin ulkopuolella (itse asiassa myös kodin kellarissa) hän johtaa toista perhettä, rikollisjärjestöä, jonka liepeille perustaa sotatoimialueita ja toteuttaa luolamiesminää.
Kotskon mukaan tavisten yläpuolella leijuvat hallitsevan luokan edustajat voivat itse asiassa rehennellä, että he elävät kuin Tony. Ratkaisut ovat kipeitä ja joskus tulee huono omatunto. Jälki ei aina ole nättiä, mutta jonkun se on tehtävä. Psykiatrit ja performance coachit hoitavat toimintakuntoon, jos mieli menee mustaksi.
Kotsko tuntuu sanovan, että televisiosarjojen tyypit edustavat vallan ja rahan korruptoimia ihmisiä, jotka kiihottavat ihmisiä toisiaan vastaan, tai tuhoavat maailmantalouden ja saavat kiitokseksi bonukset.
Mutta eivät nämä sarjat kiinnostaisi, jos hahmot olisivat pelkkiä pahiksia. Sarjamaailma on muuttunut monimutkaisemmaksi. Sarjamaailmassa toimii tavallisuuden kutsu. On ripaus arkea, jonka ymmärrämme. Ihmisillä on työpaikat, suvut, lapset ja perheet.
Hiljalleen huomaamme, että perhe on jotain muuta kuin perhe perinteisessä mielessä, se on ennemminkin panttivankitilanne, jonka osalliset potevat Tukholman syndroomaa.
Paha ja hyvä ovat isoissa tv-hahmoissa sekoittuneet yllättävin tavoin.
Kollektiivisen länsimaisen hyvinvointiperheen jäsen pystyy intuitiivisesti ymmärtämään mafiapomoa, joka tulee psykiatrin vastaanotolle. Tai mainosmiestä, joka on vaihtanut identiteettinsä, juo old fashioneita ja sylkee sloganeita. Eikä tarvitse mennä Sopranoille tai Drapereille, valitkaa mikä tahansa perhe tiiliskivien kymmenen uuden sarjan joukosta.
Tv-sarjojen hahmot ovat kulttuurisia sosiopaatteja, skitsofreenikkoja, joille ihmissuhteet ovat tarpeellisia, mutta valta moraalitonta. Hahmoissa tiivistyy tämä jako.
Jos Kulkuri luotaisiin 2000-luvulle, hän kykenisi sokean tytön auttamisen lisäksi henkirikoksiin ja huumekauppaan. Sata vuotta sitten uusi elokuvauskonto sai maahanmuuttajan ja lukutaidottoman nauramaan ja jopa porvarin tuntemaan olonsa turvalliseksi, kun Kulkuri selvitti jälleen yhden mahdottoman tilanteen. Nyt massojen edessä avautuvat televisiosarjojen dystopiat. Katsojat aavistavat olevansa – maailman olevan – kuilun reunalla uuden vuosituhannen sankarien kanssa.
Hill Street Bluesin Phil Esterhausin aamubriiffin päättävä varoitus “let’s be careful out there” kannattaa pitää mielessä.
Paha ja hyvä ovat isoissa tv-hahmoissa sekoittuneet yllättävin tavoin. Katsoja houkutellaan labyrinttiin, josta on mahdoton päästä ulos. Siellä kannattaa olla varovainen, ettei saa sielulleen vahinkoa.
Lopuksi poikkeus, hahmo, jonka kanssa menisin mielelläni oluelle ja iskemään korttia. Hän on isä Michael Kerrigan, Sean Beanin esittämä liverpoolilaispappi, Jimmy McGovernin luomus sarjasta Särkynyt enkeli (Broken). Isä Kerrigania seuratessa tajuaa, miten harvinainen onkaan hyvä ihminen tv-sarjoissa.
Television tiiliskivet - J.P. Pulkkinen ja aikamme suuret kertomukset - katso ja kuuntele:
